kuinka musta tuntuu päiväpäivältä enempi siltä, että iso osa ihmisistä on liian itsekkäitä. yritän olla suvaitsevainen ja ymmärtäväinen,mutta kerta toisensa jälkeen saan pettyä. enkä vain yhteen ihmiseen, vaan useisiin.
onko vika mussa? koitanko olla liian puhdas sydämminen ja ajattelen aivan liikaa muita?
mielestäni pärjään tässä elämässä hyvin, olemalla kohtelias, avulias, pidän lupauksista kiinni, (jos lupaan jotain, en peru vaikka eteeni tulisi samalle päivällä paljon mielekkäämpi meno) kuuntelen ja kommentoi, olen kiinnostunut ja aidosti halukas tietämään mitä toiselle kuulu, en juorua, vaikka asiat olisikin arkipäiväisiä, (jokainen kertokoot itse, niin hyvät, kun ikävät asiat) jos saan jotain, haluan antaa vastalahjan, jos toinen kustantaa jotain (mm.bensat) haluan maksaa puolet tai tarjota matkan seuraavalla kerralla, jos huomaan, että joltakin henkilöltä vain otetaan ja otetaan, annan omistani vaikka joutuisinkin luopumaan mm.omasta ajastani. Minulla tulee huonomieli ja huono omatunto, jos en toimisi noin. Miksi niin harvalle tulee? vai tuleeko, mutta sitä ei kerrota ja toimintaa ei voi muuttaa, syystä että? ymmärtäisin, jos puhuttaisiin teini-ikäisistä, mutta puhun ihan aikuisista ihmisistä.
Saan itseni kuullostamaan itsekkäältä haukkuessani muita, mutta se on vain näemmä totuus, josta on pakko voida sanoa (ääneen en voi sanoa, se loukkaisi). mietin mistä tää johtuu. onko nykymaailmassa oltava kylmä ja kova, jotta pärjää? ajateltava aina ensin itseä ja sitten lopuilla vasta muita. mielestäni pärjään kyllä ihan hyvin. ei minua kukaan pääse hyväksi käyttämään (sellaisia ihmisiä en katso seurassani kauaa). VAI (eniten mietin tätä!) onko ihmiset niin hyväsydämmisiä rakkaimmilleen/läheisimmilleen ja siksi ei riitä resursseja enää muille? mistä sitten tulee sanonta-ystäviä ei ole koskaan liikaa?
ajatusleikkiä:
jos lupaat työkaverillesi tulla lauantaina hänen luo syntymäpäiväkahville klo.14 ja tuoda mukanasi pikkusuolaista, koska kaverisi aikoo tehdä kakun. Ja paras ystäväsi soittaa sinulle lauantaina klo.11,itkee puhelimeen ja sanoo, että kaipaa halauksia ja olkapäätä, kun mies jätti hänet viime yönä. mitä teet?
mä uskallan väittää, että menisin kahville minne olen ensin luvannut mennä ja sanon ystävälleni tulevani hänen luo sen jälkeen (Perun vaikka aikomukseni lähteä illalla salille yksin). Puhun hänen kanssa vaikka puhelimessa ennen tuota 14 tai menen käymään pikasesti siellä ensin, jos ehdin. Mutta en peruisi kahvittelua vaikka ennemmin haluaisin mennäkkin ystäväni luo, eikä kahville meno enää kiinnostaisi juurikaan, kun on itselläkin pahamieli ystävän puolesta.
mistä sellasia ihmisiä sitten voisi löytää lisää, joilla olisi vielä resursseja olla oikeasti ystävä? vai onko jokaisella oikeus olla vain yksi-kaksi ystävää?
onko vika mussa? koitanko olla liian puhdas sydämminen ja ajattelen aivan liikaa muita?
mielestäni pärjään tässä elämässä hyvin, olemalla kohtelias, avulias, pidän lupauksista kiinni, (jos lupaan jotain, en peru vaikka eteeni tulisi samalle päivällä paljon mielekkäämpi meno) kuuntelen ja kommentoi, olen kiinnostunut ja aidosti halukas tietämään mitä toiselle kuulu, en juorua, vaikka asiat olisikin arkipäiväisiä, (jokainen kertokoot itse, niin hyvät, kun ikävät asiat) jos saan jotain, haluan antaa vastalahjan, jos toinen kustantaa jotain (mm.bensat) haluan maksaa puolet tai tarjota matkan seuraavalla kerralla, jos huomaan, että joltakin henkilöltä vain otetaan ja otetaan, annan omistani vaikka joutuisinkin luopumaan mm.omasta ajastani. Minulla tulee huonomieli ja huono omatunto, jos en toimisi noin. Miksi niin harvalle tulee? vai tuleeko, mutta sitä ei kerrota ja toimintaa ei voi muuttaa, syystä että? ymmärtäisin, jos puhuttaisiin teini-ikäisistä, mutta puhun ihan aikuisista ihmisistä.
Saan itseni kuullostamaan itsekkäältä haukkuessani muita, mutta se on vain näemmä totuus, josta on pakko voida sanoa (ääneen en voi sanoa, se loukkaisi). mietin mistä tää johtuu. onko nykymaailmassa oltava kylmä ja kova, jotta pärjää? ajateltava aina ensin itseä ja sitten lopuilla vasta muita. mielestäni pärjään kyllä ihan hyvin. ei minua kukaan pääse hyväksi käyttämään (sellaisia ihmisiä en katso seurassani kauaa). VAI (eniten mietin tätä!) onko ihmiset niin hyväsydämmisiä rakkaimmilleen/läheisimmilleen ja siksi ei riitä resursseja enää muille? mistä sitten tulee sanonta-ystäviä ei ole koskaan liikaa?
ajatusleikkiä:
jos lupaat työkaverillesi tulla lauantaina hänen luo syntymäpäiväkahville klo.14 ja tuoda mukanasi pikkusuolaista, koska kaverisi aikoo tehdä kakun. Ja paras ystäväsi soittaa sinulle lauantaina klo.11,itkee puhelimeen ja sanoo, että kaipaa halauksia ja olkapäätä, kun mies jätti hänet viime yönä. mitä teet?
mä uskallan väittää, että menisin kahville minne olen ensin luvannut mennä ja sanon ystävälleni tulevani hänen luo sen jälkeen (Perun vaikka aikomukseni lähteä illalla salille yksin). Puhun hänen kanssa vaikka puhelimessa ennen tuota 14 tai menen käymään pikasesti siellä ensin, jos ehdin. Mutta en peruisi kahvittelua vaikka ennemmin haluaisin mennäkkin ystäväni luo, eikä kahville meno enää kiinnostaisi juurikaan, kun on itselläkin pahamieli ystävän puolesta.
mistä sellasia ihmisiä sitten voisi löytää lisää, joilla olisi vielä resursseja olla oikeasti ystävä? vai onko jokaisella oikeus olla vain yksi-kaksi ystävää?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kysyt hyviä kysymyksiä. Itse olen miettinyt useasti samaa.
Mielelläni teen muille, uhraan aikaani (vaikka oikeastaan kyse ei ole niinkään uhraamisesta, vaan antaessaan myös saa...), annan lahjoja jne.
Olen kuitenkin huomannut, että minulle ei juurikaan näin tehdä. Esimerkiksi lahjoja ei minulle kaveripiirissä ostella, vaikka muille yhdessä on ostettukin, kylään tullessa ei mukana tuoda mitään, kellään ei olekaan aikaa silloin, kun kaipaisin seuraa kaupungille jne. En niinkään mieti, miksen saa näitä asioita - tiedän syyt kyllä. Niihin kuuluu kateus minua kohtaan ja se, että olen ihminen, jonka hyväksyntää ei tarvitse ostaa. Enkä sellaista ylenmääräistä nuoleskelua ja pahimmassa tapauksessa toisen identiteetin apinointia miellyttämisen halussa haluaisikaan. Sen seuraaminen sivustakin oksettaa.
Olen kuitenkin miettinyt, kuten sinäkin, että eikö näille ihmisille tule paha mieli? Eikö omatuntoa kaiverra, kun taas kerran syntymäpäiväni ohitettiin huomioimatta edes sanallisin onnentoivotuksin, vaikka jokaiselle kaveripiirini muulle "jäsenelle" on lahja yhdessä ostettu ja minä olen ollut maksumiehenä mukana? Eikö tunnu pahalta sanoa, "Voi, ei me ees muistettu!" Eikö yhteisillä menoilla "kehuskelu", silloin kun en paikalle päässyt, tunnu pahalta jne?
Eipä kai. Sehän on balsamia omille haavoille. Katsokaa, minähän olin siellä, mutta sinä et! Lällälää! Katsokaa, minulla on kavereita! Katsokaa, minähän se olen tärkeä! Katsokaa, minähän olen hiukan enempi ja sanelen ehdot! Katsokaa, mähän en tarvi muita, mutta muut mua!
Totuus on kuitenkin toinen: juuri nämä tyypit tarvitsevat sinua enemmän kuin ketään muu ja ovat henkisesti hyvin heikkoja. Joskus voi olla raskasta olla se, joka tekee hyvin, mutta se palkitsee sisimmässä. Sisäinen vahvuus ja ihmissuhteissa tai itse itsessä rakennettu sisäinen rakkauden ja rakastetuksi tulemisen tunne on se, joka ainaisilta ottajilta puuttuu. Kaikki mulle, tänne! Ihailua, kiitos! Jos siellä ei mitään muuta ole kuin ammottava itsetunnoton kuilu, ei sieltä mitään myöskään muille anneta.
Mutta elämä ilman lahjontaa on ihan mukavaa. Olen mielelläni se, joka valitsee vaatteidensa värin oman makunsa, ei kulloisenkin ihailtunsa mukaan. Olen mielelläni hyvä, koska se tuntuu hyvältä. En siksi, että siitä olisi minulle muuta hyötyä. Silloin voi olla ja pyrkiä tekemään oikein ja hyvin myös tuntemattomien suhteen, kun ei tarvitse laskelmoida ja miettiä, paljonko itse saa.
Samaa olen miettinyt minäkin. Ihmetellyt, mikseivät ihmiset ole tajunneet kuinka arvokasta on niin antaa kuin saadakin aitoa välittämistä, huolenpitoa ja ymmärtämistä. Mikseivät monet ymmärrä ettei ns. henkinen pääoma vähene jaettaessa, vaan todellakin kasvaa juuri silloin kun sitä itse jakaa? (Tällöinhän sitä vuorovaikutuksessa vastavuoroisesti saa). Ja miksihän monista on tullut hyvin itsekkäitä "susia", jotka laskeskelevat vain toisesta saatavan hyödyn? Ovatko he kenties joskus pettyineet ihmissuhteisiinsa ja muihin ihmisiin?
Monesti törmää tilanteisiin, jossa henkilö on aluksi haalinut ympärilleen paljon puolituttuja. Tämän jälkeen henkilö lähtee rankkaamaan siitä joukosta henkilöitä, joista on hänelle itselleen eniten hyötyä, jotka ihailevat ja pönkittävät hänen itsetuntoaan. Tai sitten toisaalta, ovat yhtä kovia ja laskelmoivia kun hän itsekin. Sivuun jäävät ovat sitten niitä, joille mennään tarvittaessa itkemään silloin kun nämä ns. korkeammalla arvokasteikolla olevat eivät ole tavoitettavissa tai jos heidän välilleen on tullut kilpailuasetelmasta johtuen riitoja. Sivuun jäävät ovat ikäänkuin varalla pidettäviä kavereita. Kuka tälläisiä yksisuuntaisia ystävyyssuhteita sitten haluaa? Luulen, ettei kukaan. Moni roikkuu sitten tälläisenä varaystävänä, koska pelkää jäävänsä kokonaan ystävittä, jos ei suostu moiseen.
Ap puhuin resursseista ja niiden riittävyydestä. Uskoisin, että kaikki jotka ihan aidosti haluavat kohdata toiset ihmiset ja käyttävät resurssejaan siihen, saavat myöskin siinä tapauksessa vuorovaikutuksessa muilta lisää käyttöönsä resursseja. Toisia ihmisiä ei voi lähteä neuvomaan miten heidän tulisi toimia, mutta asioista keskustelemalla ja omia kokemuksiaan jakamalla voi saada tuotua esille uusia näkökulmia, jotka voivat sitten herättää muut miettimään omaa toimintaansa ja kehittämään tältä osin itseään.
"Totuus on kuitenkin toinen: juuri nämä tyypit tarvitsevat sinua enemmän kuin ketään muu ja ovat henkisesti hyvin heikkoja. Joskus voi olla raskasta olla se, joka tekee hyvin, mutta se palkitsee sisimmässä. Sisäinen vahvuus ja ihmissuhteissa tai itse itsessä rakennettu sisäinen rakkauden ja rakastetuksi tulemisen tunne on se, joka ainaisilta ottajilta puuttuu."
Puhut asiaa. Välillä voi olla rankkaa olla vahva ja se, joka tukee muita, mutta tälläinen toiminta todellakin palkitsee tekijäänsä. On mahtava tunne, kun on voinut auttaa jotakuta, jolta on ollut vähän suunta hukassa, olet auttanut häntä huomaamaan kuinka tärkeä hän on ja kuinka paljon hänellä on annettavanaan muille. Ihmiset pitäisi kohdata juurikin heinä omina itsenään, ei minkään vaihtokauppa- tai hyötyajattelun kautta.
nyt oli niin hyvää tekstiä että harvemmin jää ens alkuun ihan sanattomaksi.
mikäpä muu palkitsee sisimmässä ihmistä paremmin kuin pyyteetön avun tai tuen antaminen sitä tarvitsevalle. EI MIKÄÄN.
Tosin useimmilla meistä on liian kiire huomataksemme tämän todellista vaikutusarvoa elämiimme.
Olet aivan oikeassa ja samoja asioita olen mietiskellyt itsekin. Yksi ikävä piirre ihmisissä on muiden huomioimattomuus. Esimerkiksi jos joku uusi ihminen tulee paikalle "valmiiseen" ryhmään, monesti kukaan ei mene tervehtimään ja juttelemaan hänelle. Tämä antaa tulokkaalle tunteen, että hän on täydellisen ulkopuolinen, hän ei ole tervetullut eikä hyväksytty joukkoon. Mutta ketään ei kiinnosta. Ehkä suurin osa näin oikeasti ajattelee ja tunteekin -ja haluaa sen tietoisesti tulokkaalle osoittaa ignooraamalla hänet täydellisesti. Itse olen aina pyrkinyt menemään juttelemaan näille tulokkaille juuri siksi, etteivät tuntisi oloaan ei-toivotuiksi.
Toinen ikävä ilmiö on Facebookin synttärionnittelut tai niiden antamattomuus. Kun sinulla on synttärit, se näkyy kavereidesi seinällä. Kun yhteiset kaverit kirjoittavat seinällesi, sekin näkyy yhteisten kavereiden seinällä. Ikävä ilmiö on "kaverit", jotka syntymäpäivänäsi kyllä käyvät FB:ssä ja kirjoittelevat sinne kaikenlaista muuta, mutta EIVÄT onnittele sinua. Vaikka varmasti ovat em. syistä huomanneet asian. Vaikka olet itse onnitellut heitä heidän merkkipäivinään, kommentoinut heidän kirjoituksiaan FB:ssä ja olette tosielämässäkin vähintään tuttavia.
Itse onnittelen puolituttujakin ihan kohteliaisuuden ja ystävällisyyden periaatteesta. Eihän se aikaa ja vaivaa vaadi, mutta on kuitenkin positiivinen teko, josta tulee hyvä mieli saajalle ja itselle. Onnittelematta jättäminen taas on mielestäni suorastaan passiivinen vihan ilmaus ja melko ilkeää tai täydellistä välinpitämättömyyttä toista kohtaan. Sillä viestitetään, etten pidä sinusta enkä arvosta sinua, en välitä sinusta enkä halua olla kanssasi läheisemmin tekemisissä. Monet varmaan tietoisesti tekevät näin, jos dissaavat tai haluavat dissata jotain henkilöä kateuden tai muun syyn takia...
Tämä on luonnonlaki.. Ne jotka ovat kilttejä tai avuliaita, heidät koetaan uhkana yhteiskunnassa koska he tällä tavoin näyttävät esimerkkiä muille. Tämän takia heistä tulee puhua pahaa selän takana siitä kuinka he "nuoleskelevat" pomoa tai muita työkavereita. Jos nämä kiltit ihmiset eivät sano takaisin rumasti heille jotka sanovat näillä kilteille ihmisille rumasti, tällöin nämä kiltit ihmiset saavat tällaisen ihmisenä näyttämään pahalta joka sanoi heille rumasti. Tämän takia kiusaajien täytyy kiusata niin kauan kunnes toisella menee hermot jotta kiusaaja saa osoitettua muille ettei henkilö ollutkaan niin kiltti miltä hän vaikutti.
Usein kiltit kuitenkin masentuvat ja heidät kenties irtisanotaan koska he aiheuttavat riitatilanteita työpaikalla (koska tällöin kiusaajien pitää puhua pahaa kilteistä pomoille ja työkavereille jotta kiusaaja itse ei näyttäisi niin pahalle muiden silmissä). Kiltit ihmiset ajautuvat pitkäaikaistyöttömiksi koska he masentuvat eivätkä ymmärrä miksi heitä kiusataan työpaikoilla. Kukaan ei uskalla puuttua kiusaamiseen eikä kukaan uskalla asettua etenkään kiusaajaa vastaan koska tällöin kiusaaja alkaisi puhumaan pahaa tästä toisesta joka puolustaa kilttiä.
Tästä seuraa se että työpaikoille jäävät nämä "mulkut" kunnes koko yhteiskunta kaatuu sisällissotaan koska muiden ihmisten on pakko tulla mulkuiksi koska nämä mulkut eivät halua myöntää heidän toimintamalliaan vääräksi. Toisaalta kuka on heitä syyttämään mistään koska ei ole mitään oikeaa tai väärää. Jos yhteiskunnassa ei ole Jumalaa joka määräisi sen mikä on oikein ja mikä väärin, olemme vain isoja solumöykkyjä jotka kuolevat pois 60-100 vuoden kuluessa. Kukaan ei näin ollen voi olla mulkku koska mulkku on negatiivinen sana eikä elämässä ole mitään negatiivista jos ei ole mitään oikeaa tai väärääkään.
Ainut vaan, on olemassa Jumala, ja on olemassa oikea ja väärä sekä Totuus. Ja oikea ratkaisu on, että mulkut katoavat rupeamalla kilteiksi, sitten ei ole enää mulkkuja ja kaikki on hyvin ja kaikilla on kivaa!
olla itse tosi hyvä,jos voi arvostella toisia hyvyydestä.Sitä kun vain ei muisteta katsoa peiliin.Tämä ei ollut sinulle.Heitin vain tämän muistutuksena kaikille.
Mutta joskus on kyllä ihan aihetta arvostella toisia käytöksensä perusteella.