Tämä kevät on ollut vaikea. Oikeastaan koko talvi ja viime syksykin ovat olleet kovin vaikeita.
Kiire ja stressi repii suhdetta ja jokaisen jaksamista, ja välillä sitä miettii, että mitä järkeä tässä on?
Jatkaa hampaat irvessä, kun on kerta yhteinen koti ja elämä ja perhe.
Siksi, että arkea pitää sietää ja maailma on väärällään asioita, jotka vain pitää tehdä.
Riideltiin paljon, huudettiin ja itkettiin ja koetettiin loukata pahdollisimman pahasti.
Toitottettiin eroakin ja toivotettiin toisiamme kilpaa helvettiin.
Jostain syystä kukaan ei koskaan lähtenyt. Ei, vaikka väliin jo nukuttiinkin erillään.
Jossain kaihersi kipeä kaipuu toisen, sen rakkaan luo, mutta ylpeys ei tahtonut antaa periksi ja pyytää; ota syliin.
Yhtenä iltana tuli sankari. Hän herätti minut unestani, pyysi vuoteeseensa.
Enhän minä mennyt. Miksi olisin.
Sankari ei lähtenyt yksin vaan laskeutui viereeni sohvalle. Otti viimein syliin ja kertoi itse kaivanneensa.
Ensimmäistä kertaa kuukausiin en itkenytkään. Kaivauduin vain lähemmäksi turvaam ja nukuin ensi kertaa viikkoihin, kuin tukki.
Ei ollut tarvetta sanoille. Ei repiville pakkoselvityksille. Eihän meistä kumpikaan oikein tiedä, miksi kaikki on mennyt, niin kuin on.
Mutta nyt oli hyvä olla. Kuukausia kasvanut muuri suli pois. Ei dramaattisia rakkauden tunnustuksia, sydänjuuria raastavia vakuutteluja.
Vain pehmeää lämmintä hellyyttä.
Sipaisu silloin, nopea suukko tälllöin. Katse kertoo, pitkästä aikaa, että toisen on hyvä olla. Minullakin on.
Viipyileviä silityksiä. Sanattomia syleilyjä.
Sinä olet siinä, kädet ympärilläni. Vahvana ja niin rakkaana. Minä lepään sylissäsi ja silitän selkääsi.
Tämä viikonloppu antoi meille aikaa olla taas kaksin. Nähdä ja kokea toisemme. Tavata uudestaan. Tuntea ja vahvistua uskollemme.
Sille, että kaikki nämä kuukaudet olemme rakastaneet. Kumpikin. Rakastamme nyt ja haluamme edelleen rakastaa.
Nämä päivät muistuttivat, että emme me ole yhteen menneet talon tai lasten vuoksi.
Olemme laittaneet meille talon ja perustaneet tämän perheen meidän vuoksi.
Valitsimme tämän elämän saadaksemme elää yhdessä.
Olo on viimein rauhallinen ja hyvä.
Tätä liittoa ei kaada enää mikään.
Kiire ja stressi repii suhdetta ja jokaisen jaksamista, ja välillä sitä miettii, että mitä järkeä tässä on?
Jatkaa hampaat irvessä, kun on kerta yhteinen koti ja elämä ja perhe.
Siksi, että arkea pitää sietää ja maailma on väärällään asioita, jotka vain pitää tehdä.
Riideltiin paljon, huudettiin ja itkettiin ja koetettiin loukata pahdollisimman pahasti.
Toitottettiin eroakin ja toivotettiin toisiamme kilpaa helvettiin.
Jostain syystä kukaan ei koskaan lähtenyt. Ei, vaikka väliin jo nukuttiinkin erillään.
Jossain kaihersi kipeä kaipuu toisen, sen rakkaan luo, mutta ylpeys ei tahtonut antaa periksi ja pyytää; ota syliin.
Yhtenä iltana tuli sankari. Hän herätti minut unestani, pyysi vuoteeseensa.
Enhän minä mennyt. Miksi olisin.
Sankari ei lähtenyt yksin vaan laskeutui viereeni sohvalle. Otti viimein syliin ja kertoi itse kaivanneensa.
Ensimmäistä kertaa kuukausiin en itkenytkään. Kaivauduin vain lähemmäksi turvaam ja nukuin ensi kertaa viikkoihin, kuin tukki.
Ei ollut tarvetta sanoille. Ei repiville pakkoselvityksille. Eihän meistä kumpikaan oikein tiedä, miksi kaikki on mennyt, niin kuin on.
Mutta nyt oli hyvä olla. Kuukausia kasvanut muuri suli pois. Ei dramaattisia rakkauden tunnustuksia, sydänjuuria raastavia vakuutteluja.
Vain pehmeää lämmintä hellyyttä.
Sipaisu silloin, nopea suukko tälllöin. Katse kertoo, pitkästä aikaa, että toisen on hyvä olla. Minullakin on.
Viipyileviä silityksiä. Sanattomia syleilyjä.
Sinä olet siinä, kädet ympärilläni. Vahvana ja niin rakkaana. Minä lepään sylissäsi ja silitän selkääsi.
Tämä viikonloppu antoi meille aikaa olla taas kaksin. Nähdä ja kokea toisemme. Tavata uudestaan. Tuntea ja vahvistua uskollemme.
Sille, että kaikki nämä kuukaudet olemme rakastaneet. Kumpikin. Rakastamme nyt ja haluamme edelleen rakastaa.
Nämä päivät muistuttivat, että emme me ole yhteen menneet talon tai lasten vuoksi.
Olemme laittaneet meille talon ja perustaneet tämän perheen meidän vuoksi.
Valitsimme tämän elämän saadaksemme elää yhdessä.
Olo on viimein rauhallinen ja hyvä.
Tätä liittoa ei kaada enää mikään.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Amen. Onnea teille.
Niin kaunis kirjoitus. Kiitos sinulle.
Lähes kyynelehdin. Ihanaa, että löysitte jälleen toisenne. Valoisaa kesää teille kaikille.
Kuulostaa tosi mageelle. Joillakin tommonen tilanne on kaukana eikä siihen pysty vaikka kuinka yrittäis. Pitäis laittaa piste ja aloittaa alusta, molempien. Kaikki on niin suhteellista
eikä tota kukaan pysty tekemään yksin. Ja jos suhde on hukkunut jonnekin niin sen löytäminen on vaikeeta.....Hyvää kesää teille