Kun tätä palstaa lukee niin pääasiassa tuntuu olevan asiattomia viestejä ja keskusteluketjuja muutaman asiallisen joukossa. Noh katsotaan mitä tästä tulee.
Sinkkupalsta kun on kysymyksessä, sinkkuus ja elämäntapayksinäisyys on oma keskustelunaiheeni. Oikeastaan tästäkin tulee vaan yksinäisen sydämen valitusvuodatus. Koittakaa jaksaa.
Olen siis se kohta 34-v täyttävä kristitty mies ja olen elänyt pääasiassa elämäni totaaliyksinäisyydessä. Tarkoitan sillä sitä, että vapaa-ajallani olen AINA yksin. Nyt kun olen päässyt edes tähän määräaikaiseen työsuhteeseen, niin töissä saa olla ja siellä tapaa työkavereita. Se on hyvä. Seurakunnassa tapaan seurakuntakavereita. Sekin on hyvä. Mutta muutoin, aika työpäivän jälkeen, viikonloput vietän yksin. Osittain kyse on siitä, että tykkään olla yksin. Viihdyn omassa rauhassa ja hyvä niin. Kuitenkin, yksin ei pidemmän päälle ole hyvä olla ja tästä sitten tuleekin kaikenlaisia ristiriitoja. Kaipaa läheisyyttä, kaipaa hellyyttä, ystävää, rakkautta. Tottakai. Normaalia. Ja kuitenkin haluaa olla yksin. Ristiriitaista.
Mietin tässä taustoja siihen, että haluan olla yksin. No kaikki alkaa tuhotusta itsetunnosta ja itsevarmuudestani. Tämä alkoi koulussa ala-asteella kun jouduin koulukiusaamisen uhriksi. Minua lyötiin ja hakattiin..ei siten että olisin vahingoittunut pahoin, mutta mustelmia kuitenkin sain. No opettajat eivät voineet auttaa, enkä itsekään oikein osannut puolustaa itseäni kun olin liian kiltti. Itsetunto tippui..sitten näköni on aina ollut huono ja tuli aika kun piti saada uudet silmälasit. Valitsin itse typeränä yli-isot sangat. Enhän voinut tajuta ulkonäön merkitystä vielä 4.luokkalaisena. Ja niin sitten seuraavat kaksi vuotta meni karmeiden silmälasien kanssa ja pilkan kohteeksi joutuen ja tämä käytännössä tuhosi itsevarmuuteni ja itsetuntoni. Enkä ole siitä tähän päivään mennessä päässyt kokonaan yli. Toki asiat ovat paremmin, mutta voisivat olla paljonkin paremmin vielä.
Näiden kokemusten kautta olen kehittänyt sellaisen suojavaiston itselleni joka sanoo ettei se ikinä halua tulla enää pilkatuksi. Ongelma on tämä, jos menet ihmisten keskuuteen, löytyy sieltä varmasti aina joku joka ei pidä sinusta ja saattaa sanoa jotain pahaa. Se taas satuttaa minua paljon..siksi olen ikäänkuin linnoittanut itseni kotiin enkä uskallakaan mennä minnekään ihmisten keskuuteen. Esiintyminen on minulle ollut pienestä pitäen kauhua ja ihmeen kaupalla niistä kuitenkin olen selvinnyt..vaikka en aina kunnialla. Ihmisten edessä oleminen on aina jonkinlaista esiintymistä. Tai niin sen koen. Arkuus jne..siksi siis viihdyn toisaalta kotona itsekseen ja koen olevani turvassa ainoastaan omassa kämpässä. Näin ollen yksinäisyys ja elämäntapasinkkuus on oma valintani. Mutta kuitenkaan en haluaisi olla yksin.
On se vaikeaa. Lisäksi kun olen uskovainen, niin ihmisten keskelle meneminen on ehkä vielä vähän vaikeampaa. Kun tiedämme mitä ihmiset uskovaisista ajattelevat..yleinen mielipide on lievän negatiivinen..."hihhuleita, fundamentalisteja, aivopestyjä sekopäitä.....jne"...tällainen pilkkä sattuu minuun myös. Muutenkin taidan olla ehkä normimiestä enemmän herkempi ja tunteellisempi ja kuitenkin täysi hetero.
En ole katkera naisille, vaikka ne vähäiset lähestymisyritykseni lähinnä netissä ja chateissa ovat päättyneet lähes aina torjuntaan. Olen kerran jopa saanut hetken seurustella ja kokea läheisyyttä. Se oli ihanaa. Mutta se kesti vain vähän aikaa.
Vika ei ole ihmisissä tai ehkä en edes ole niin ruma kuin luulen olevani. Vika on yksin korvien välissä. Maailman pahuus, pahat kokemukseni ovat hajottaneet minut niin että ehkä en koskaan ole kykenevä edes seurustelemaan ja tarjoamaan naiselle sitä mitä hän kaipaa. Parisuhteenhan pitäisi olla molemminpuolista antamista ja saamista ja toistensa tukemista. En tiedä osaisinko tukea toista jos itse on jatkuvan tuen tarpeessa. Siinähän toinen saattaisi väsyä hyvinkin helposti. Sen yhden suhteeni perusteella en taitaisi viihtyä edes jatkuvasti toisen kanssa. Yksin on siis paras vaihtoehto, vaikka se onkin raskasta. Mutta se taitaa olla elämäntapani lopulta.
Onhan meitä varmasti tuhansia tässä maassakin, joilla on enemmän tai vähemmän samankaltainen tilanne. Toivo elää että joskus vielä joku minullekin löytyy ja että saisin jotenkin eheytyä. Mutta ikää alkaa olla jo sen verran etten oikein tiedä mitä tekisin. Puoliunessa ajattelee usein omaa elämää ja sitä mitä on saavuttanut ja mitä jäänyt saavuttamatta...aika kolkko olo tulee. Yksinäisyys..on se rankkaa. Mutta elämä jatkuu!
Sinkkupalsta kun on kysymyksessä, sinkkuus ja elämäntapayksinäisyys on oma keskustelunaiheeni. Oikeastaan tästäkin tulee vaan yksinäisen sydämen valitusvuodatus. Koittakaa jaksaa.
Olen siis se kohta 34-v täyttävä kristitty mies ja olen elänyt pääasiassa elämäni totaaliyksinäisyydessä. Tarkoitan sillä sitä, että vapaa-ajallani olen AINA yksin. Nyt kun olen päässyt edes tähän määräaikaiseen työsuhteeseen, niin töissä saa olla ja siellä tapaa työkavereita. Se on hyvä. Seurakunnassa tapaan seurakuntakavereita. Sekin on hyvä. Mutta muutoin, aika työpäivän jälkeen, viikonloput vietän yksin. Osittain kyse on siitä, että tykkään olla yksin. Viihdyn omassa rauhassa ja hyvä niin. Kuitenkin, yksin ei pidemmän päälle ole hyvä olla ja tästä sitten tuleekin kaikenlaisia ristiriitoja. Kaipaa läheisyyttä, kaipaa hellyyttä, ystävää, rakkautta. Tottakai. Normaalia. Ja kuitenkin haluaa olla yksin. Ristiriitaista.
Mietin tässä taustoja siihen, että haluan olla yksin. No kaikki alkaa tuhotusta itsetunnosta ja itsevarmuudestani. Tämä alkoi koulussa ala-asteella kun jouduin koulukiusaamisen uhriksi. Minua lyötiin ja hakattiin..ei siten että olisin vahingoittunut pahoin, mutta mustelmia kuitenkin sain. No opettajat eivät voineet auttaa, enkä itsekään oikein osannut puolustaa itseäni kun olin liian kiltti. Itsetunto tippui..sitten näköni on aina ollut huono ja tuli aika kun piti saada uudet silmälasit. Valitsin itse typeränä yli-isot sangat. Enhän voinut tajuta ulkonäön merkitystä vielä 4.luokkalaisena. Ja niin sitten seuraavat kaksi vuotta meni karmeiden silmälasien kanssa ja pilkan kohteeksi joutuen ja tämä käytännössä tuhosi itsevarmuuteni ja itsetuntoni. Enkä ole siitä tähän päivään mennessä päässyt kokonaan yli. Toki asiat ovat paremmin, mutta voisivat olla paljonkin paremmin vielä.
Näiden kokemusten kautta olen kehittänyt sellaisen suojavaiston itselleni joka sanoo ettei se ikinä halua tulla enää pilkatuksi. Ongelma on tämä, jos menet ihmisten keskuuteen, löytyy sieltä varmasti aina joku joka ei pidä sinusta ja saattaa sanoa jotain pahaa. Se taas satuttaa minua paljon..siksi olen ikäänkuin linnoittanut itseni kotiin enkä uskallakaan mennä minnekään ihmisten keskuuteen. Esiintyminen on minulle ollut pienestä pitäen kauhua ja ihmeen kaupalla niistä kuitenkin olen selvinnyt..vaikka en aina kunnialla. Ihmisten edessä oleminen on aina jonkinlaista esiintymistä. Tai niin sen koen. Arkuus jne..siksi siis viihdyn toisaalta kotona itsekseen ja koen olevani turvassa ainoastaan omassa kämpässä. Näin ollen yksinäisyys ja elämäntapasinkkuus on oma valintani. Mutta kuitenkaan en haluaisi olla yksin.
On se vaikeaa. Lisäksi kun olen uskovainen, niin ihmisten keskelle meneminen on ehkä vielä vähän vaikeampaa. Kun tiedämme mitä ihmiset uskovaisista ajattelevat..yleinen mielipide on lievän negatiivinen..."hihhuleita, fundamentalisteja, aivopestyjä sekopäitä.....jne"...tällainen pilkkä sattuu minuun myös. Muutenkin taidan olla ehkä normimiestä enemmän herkempi ja tunteellisempi ja kuitenkin täysi hetero.
En ole katkera naisille, vaikka ne vähäiset lähestymisyritykseni lähinnä netissä ja chateissa ovat päättyneet lähes aina torjuntaan. Olen kerran jopa saanut hetken seurustella ja kokea läheisyyttä. Se oli ihanaa. Mutta se kesti vain vähän aikaa.
Vika ei ole ihmisissä tai ehkä en edes ole niin ruma kuin luulen olevani. Vika on yksin korvien välissä. Maailman pahuus, pahat kokemukseni ovat hajottaneet minut niin että ehkä en koskaan ole kykenevä edes seurustelemaan ja tarjoamaan naiselle sitä mitä hän kaipaa. Parisuhteenhan pitäisi olla molemminpuolista antamista ja saamista ja toistensa tukemista. En tiedä osaisinko tukea toista jos itse on jatkuvan tuen tarpeessa. Siinähän toinen saattaisi väsyä hyvinkin helposti. Sen yhden suhteeni perusteella en taitaisi viihtyä edes jatkuvasti toisen kanssa. Yksin on siis paras vaihtoehto, vaikka se onkin raskasta. Mutta se taitaa olla elämäntapani lopulta.
Onhan meitä varmasti tuhansia tässä maassakin, joilla on enemmän tai vähemmän samankaltainen tilanne. Toivo elää että joskus vielä joku minullekin löytyy ja että saisin jotenkin eheytyä. Mutta ikää alkaa olla jo sen verran etten oikein tiedä mitä tekisin. Puoliunessa ajattelee usein omaa elämää ja sitä mitä on saavuttanut ja mitä jäänyt saavuttamatta...aika kolkko olo tulee. Yksinäisyys..on se rankkaa. Mutta elämä jatkuu!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ratkaisu yksinäisyysongelmaasi on selkeä: uskovaiset piirit. Sieltä varmasti löytyisi samanhenkisiä kavereita ja ehkä tyttöystäväkin. Kai uskovilla on jotain tapahtumia, tilaisuuksia? Matkojakin?
Älä jää tuijottamaan mennyttä. Se jähmettää sinut kiveksi. On vain raa'asti rtevittävä itsensä irti menneestä ja mentävä eteenpäin. Elämä jatkuu, kuten sanoit.
Minunkin yksinäisyyteni (ja sinkuuteni) on kai lähinnä elämäntapayksinäisyyttä: näin on aina ollut.
Mielenkiintoinen teksti. Jos en olisi niin tavattoman väsynyt kirjoittaisin enemmänkn, mutta nyt nukuttaa.
Halusin kuitenkin lyhyesti kommentoida kun sanoit
"En tiedä osaisinko tukea toista jos itse on jatkuvan tuen tarpeessa."
Harmittavan usein tälläkin palstalla on joku kirjoittanut siitä miten itsetunto on tuhoutunut ja miten se tekee asioita hankalaksi. Vielä harmittavampaa on se, että näistä saa usein sen kuvan että kirjoittaja tuntuu olevan "päättänyt" että tällainen hän nyt on ja sillä sipuli. Ihmiset kuitenkin muuttuvat läpi elämänsä. Se että itsetunto on kadoksissa ei merkitse sitä että se olisi lopullinen asia.
Kyllä se maahan poljettu itsetunto sieltä löytyy, kokemuksesta puhun. Se mikä siihen auttaa on positiiviset kokemukset. Ei kaikki ihmiset ole ilkeitä vaan maailma on täynnä kivoja ihmisiä, ja sen takia kannattaa hypätä mukaan. Kaikkia ei ikinä voi miellyttää ja joskus joku voi pilkata, mutta se on osa tätä elämää.
Se tärkeä asia mikä täytyy tajuta one se, ettet sä ole mitenkään huono ihmisenä, vaikka olisitkin yksinäinen ja arka tms. Tää kuulostaa kyllä kliseiseltä, mutta itse kun sen sisäistin; että mussa ei ole mitään vikaa vaikka olisinkin jonkun mielestä vähän omituinen kun olin itsekin niin arka, niin mun oli helpompi olla. Ja sen myötä tavata ihmisiä. Ja nykyään en olekkaan enää arka, koska en pelkää sitä mitä muut musta ajattelevat. Siis tietenkin välitän siitä "normaalin" verran, mutta nimenomaan en pelkää sitä. Ei haittaa vaikka joku pitäisi omituisena tai jopa typeränä tms, ja vaikka sen ääneen ilmoittaisikin. Tiedän olevani ihan hyvä tyyppi, yritän nauttia elämästä satuttamatta ketään. En siis aio haaskata elämääni miettien että mitä musta ajatellaan ja että mokasinko jotain. Kaikki me ollaan ihmisiä kuitenkin, en mä ole mikään erityissurkea tapaus jonka tarvii murehtia tällaisia juttuja.
Siis pää pystyyn, elämässä jaetaan kortteja monta kertaa. Ja niitä voi nimenomaan valikoidakin:)
No tulihan tuosta aika pitkä kirjoitus kuitenkin....