Tarvitsevuuden tasapaino

Ja tosiasia on se, että filosofoida voi, etsiä valaistusta teoriasta, mutta todellisuudessa suhteen (sen mikä sillä kertaa on menossa) ja oman todellisuutensa oppii tuntemaan vain kokemuksen kautta eikä siltikään tunne, kun sen suhteen. Ihmisyydessä on kaikki puolet, ihmisessä on kaikki puolet.
Teoria on hienoa puhetta, kaunista sanojen helinää, kokemuksen mukana joutuu hyväksymään rakkauden ja suhteen, tasapainon, varmuuden ja onnen lisäksi, epätasapainon, epävarmuuden, valtakamppailut joihin ihminen ihmisyydessään ajautuu joka tapauksessa, sortumiset lapsellisuuksiin, yksinäisyyteen, kaipuuseen, ja epätoivoon, kaikkeen ahdistukseen, suruun ja masennukseen, mihin ihmisyys johtaa aika ajoin muutenkin.

Kaikki tuo on siis ihan kivaa tarinaa ja pälinää, teoriassa, mutta... Lisäksi lievästi halveksun tuota "valaistuneitten" tapaa käyttää vakavia sanoja omaan teoreettiseen suurempaan viisauteen kuin muut: henkinen pedofilia? Pedofilia on vakava rikos ja new age voi antaa näennäistä turvaa ja suuren henkisyyden turvissa alkaa kertoa muille miten elää, mutta jättäkää nyt ne oikeat ja vakavat asiat ihan jonnekin muualle. Toi on pilkan tekoa oikeasta, vakavasta ja turmelevasta rikoksesta: valaistu muitten kustannuksella mutta älä lasten.

Lisäksi tämä on jo teennäistä, " Kun henkilö ei ole suhteessa, mutta hän haluaisi olla, hänen tarvitsevuudellaan on luotaantyöntävä vaikutus. "
Sellaista ihmistä ei ole, joka ei haluaisi olla, ellei siihen sillä hetkellä ole jotain suurempaa syytä. On täysin tekopyhää paskaa hokea tätä "sä et saa ketään, kun haluat ja sit se on niinku epätoivosta" HÖPÖN LÖPÖN, jokainen jonka minä tunnen, on kulkenut silmät auki, halunnut jonkun, ja toivonut suhdetta ennenkuin se on käytännössä syntynyt. Henkiset haamut jää yksin, yhtälailla kun ne epätoivon vimmalla etsivät, koska samalla kun ne pakkomielteiset tunkevat liian lähelle, henkiset pyhimyset jäävät kauas: katsos kun muut on vain ihmisiä. Jos ketään ei tarvitse, eikä halua, niin miksipä minä siihen tunkisin? Jos ihminen on niin valaistunut ja viisas, niin miksipä minä, ihminen verta ja lihaa, siihen viereen pyrkisin? Minä kun elän vain ihmisenä, kaikkia tunteita, tarvitsen ja kaipaan.
Kyllä, jokaisen pitäisi ehkä olla myös yksin, mutta jotkut eivät koskaan ole ja silti heillä on suhteita, ja ne ketkä eivät osaa olla, osaavat epätoivoissaan etsiä heti ensimmäisenä jonkun. Tietty, se on sitten ihan lottoarvontaa, kuka siihen junaan aina seuraavana sattuu, sekin on käytännössä nähty, mutta ikävä tuottaa pettymys, että kaikki heistäkään ei mitenkään epäonnistu tai tule onnettomaksi tms.

Toisen tarvitsevuus tuntuu vastenmieliseltä silloin, kun ei ole sinut omien heikkouksiensa kanssa. MIkähän tässä pälinässä aina on, että tuntuu olevan vallalla halu kieltää ihmisen heikkous? Ihminen ON heikko. Ihmisessä on huonot puolet ja kyllä, tarvitsevuus on yksi niistä. Jokainen joka on omien heikkouksiensa kanssa sinut (poistamaan niitä ei pysty), ja pystyy taiteilemaan niitten kanssa suurimman osan aikaa (kukaan ei aina pysty), pystyy hyväksymään myös toisen heikkoudet. Tietty, eri asiat on, mitä suhteeseensa haluaa, mutta kun ihminen on heikko. Narsistille heikkoudet ovat kuvottavia, hänen kieltäessä omansa.
On jännä juttu, että maailman valaistuneimpina pidetyt ihmiset, kuten vaikka Dalai Lama, myöntää inhimillisiä heikkouksiaan, toteaa vaatimattomasti, että hän ei ole kummempi kuin muukaan, häntä suututtaa asiat, hän joutuu kamppailemaan puoliensa kanssa jne. mikä siinä teille on niin vaikeaa?
Yksinäisyydessä voi kasvaa, totta, mutta miksi parisuhteessa ei voisi? Kun ennen ei voinut olla kokonainen ilman parisuhdetta, nykyään pitäisi väen vängällä olla yksin, mikähän siinäkin on, ettei millään voida hyväksyä sitä, että ehkäpä jokaiselle on oma tapansa kasvaa: joillekin se on seurustelu ja muut, joillekin yksinäisyys ja joillekin lapset, joillekin lapsettomuus. Mikähän siinä on niin vaikeaa, että voidakseen hyväksyä itsensä ja omat valintansa, pitäisi aina olla vakuuttamassa että se sama tie on muillekin oikea?

tarvitsevuus sanan, niin tuli viittauksia sosiaalipsykologiaan ja terapia-alan kirjoihin, mm.Tommy Hellstenin.
Siellä jossain yhteydessä tarvitsevuus merkitsi lievempää muotoa riippuvuudesta.

Mutta irrallisia lauseita tuollain silppuna. Mitä haluaisit, että noista pitäisi kommentoida?