Vierailija Tyttönen isukille?
Takana avoero, vajaa vuosi sitten. Pitkin hampain suostuin yhteishuoltajuuteen masentuneen exäni kanssa, koska tiesin, että tyttö jää asumaan vartin ajomatkan päähän.
Nyt tilanne se, että ilmoitti muuttavansa lapseni kanssa 200km päähän. Tähän asti tapaamiset olleet tiuhoja, mutta tuon jälkeen ei taatusti.
Tytär on saanut viettää paljon aikaa minun, isovanhempiensa, tätinsä, muiden sukulaisten ja eläinten kanssa. Itselläni on iso rivitalokolmio, jossa tytöllä oma huone ja kaikki mahdolliset herkut. Isovanhempansa asuvat suuressa omakotitalossa maaseudulla isoine pihoineen, luonnon keskellä. Molemmissa tyttö viihtyy mahtavasti, eikä tahtoisi millään lähteä pois.
Nyt tiedossa olisi keskusta-asumista vuokrakaksiossa, ympärillä masennusta sairastava isoäitinsä, tämän niinikään masennuksesta kärsivä miesystävä, näistä toinen asustaa pienessä yksiössä, toinen kaksiossa, molemmat laitakaupungilla densojen keskellä.
Isoisänsä perhe on uusioperhe, jonka talon pihan halkoo vilkas junarata.
Tässä on vakaassa mietinnässä asian akuutti riitautuminen. Olen lapsen eduista lukenut itseni kipeäksi, ja olen pannut merkille, että turvallinen, vakaa, ja huolehtiva kasvuympäristö toteutuisi huomattavasti paremmin tytön jäädessä isänsä, siis minun, luokseni.
Lastenpsykiatrilta jo eron aikaan kysyin mielipidettä tarhanvaihdosta sun muista, ja oli sitä mieltä, että noin pienen pitäisi välttää suuria muutoksia. Nyt takana toisessa tarhassa reilu puoli vuotta, ja taas olisi siis vaihtumassa, ja ihan eri maakuntaan. Tyttö on siis kaksivuotias, juuri täyttänyt.
En halua lapselleni mitään mustalaiskiertolaiselämää.
Isoisänsä on eläkkeellä, ja haluaisi hoitaa tyttöä minun ollessani töissä. Eli tarharallinkin voisi hetkeksi tyystin lopettaa, saisi pikkuinen touhuta maalla ja ties missä, ilman kolmivuorohoitoa pitkine öineen ja muutenkin vaikeine aikoineen.
Tää on nyt oikeasti lähellä prosessia, en keksi muutakaan.
Enkä puhu omasta nahastani, vaan lapsestani.
Takana avoero, vajaa vuosi sitten. Pitkin hampain suostuin yhteishuoltajuuteen masentuneen exäni kanssa, koska tiesin, että tyttö jää asumaan vartin ajomatkan päähän.
Nyt tilanne se, että ilmoitti muuttavansa lapseni kanssa 200km päähän. Tähän asti tapaamiset olleet tiuhoja, mutta tuon jälkeen ei taatusti.
Tytär on saanut viettää paljon aikaa minun, isovanhempiensa, tätinsä, muiden sukulaisten ja eläinten kanssa. Itselläni on iso rivitalokolmio, jossa tytöllä oma huone ja kaikki mahdolliset herkut. Isovanhempansa asuvat suuressa omakotitalossa maaseudulla isoine pihoineen, luonnon keskellä. Molemmissa tyttö viihtyy mahtavasti, eikä tahtoisi millään lähteä pois.
Nyt tiedossa olisi keskusta-asumista vuokrakaksiossa, ympärillä masennusta sairastava isoäitinsä, tämän niinikään masennuksesta kärsivä miesystävä, näistä toinen asustaa pienessä yksiössä, toinen kaksiossa, molemmat laitakaupungilla densojen keskellä.
Isoisänsä perhe on uusioperhe, jonka talon pihan halkoo vilkas junarata.
Tässä on vakaassa mietinnässä asian akuutti riitautuminen. Olen lapsen eduista lukenut itseni kipeäksi, ja olen pannut merkille, että turvallinen, vakaa, ja huolehtiva kasvuympäristö toteutuisi huomattavasti paremmin tytön jäädessä isänsä, siis minun, luokseni.
Lastenpsykiatrilta jo eron aikaan kysyin mielipidettä tarhanvaihdosta sun muista, ja oli sitä mieltä, että noin pienen pitäisi välttää suuria muutoksia. Nyt takana toisessa tarhassa reilu puoli vuotta, ja taas olisi siis vaihtumassa, ja ihan eri maakuntaan. Tyttö on siis kaksivuotias, juuri täyttänyt.
En halua lapselleni mitään mustalaiskiertolaiselämää.
Isoisänsä on eläkkeellä, ja haluaisi hoitaa tyttöä minun ollessani töissä. Eli tarharallinkin voisi hetkeksi tyystin lopettaa, saisi pikkuinen touhuta maalla ja ties missä, ilman kolmivuorohoitoa pitkine öineen ja muutenkin vaikeine aikoineen.
Tää on nyt oikeasti lähellä prosessia, en keksi muutakaan.
Enkä puhu omasta nahastani, vaan lapsestani.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.