Eli ollaan avokin kanssa seurusteltu melkein kaksi vuotta ja asuttu yhdessä viime heinäkuusta lähtien. Molemmat ollaan vähän päälle parikymppisiä, mies tosin 3 vuotta minua vanhempi. Jo alusta asti mies oli kauhean vastahakoinen aloittamaan suhdetta kanssani koska viihtyi paremmin yksin (ei harrasta yhden yön juttuja tai mtn sellaista siis) ja sain aika pitkään liehitellä häntä kunnes yhtenä päivänä käänsi sitten kelkkansa.
Ongelmana on se, että olen tuntenut itseni onnettomaksi jo useamman kuukauden. Aina, kun olen yrittänyt puhua pahasta olostani niin mies vain tokaisee että hänen mielestään kaikki on hyvin ja jos musta tuntuu siltä ettei ole, niin se on mun ongelmani. Tai jos olen pohdiskellut eroa niin hän sanoo että saan mennä jos haluan eikä osoita mitään kiintymyksen tai välittämisen merkkejä vaan asenne on aina sellainen "ihan sama". Tuntuu pahalta koska itse välitän hänestä vielä eikä hänellä kuitenkaan ole mitään halua yrittää parantaa asioita. Kiintymystä kyllä tunnen häntä kohtaan mutta rakkaudesta en ole enää kovin varma. Riitelemme myös aika usein ja miehellä on ärsyttävä tapa alkaa matkia huonoa tuultani ja ruveta ärsyttämään lisää jos huomaa että olen vihainen sen sijaan että vaikka halaisi paskan fiilikseni pois. Hän on myös todella kovakourainen eikä välttämättä tee sitä edes tahallaan mutta olen sanonut hänelle miljoona kertaa että olisi kivaa jos hän vähän katsoisi minkälaisella voimalla minua esim. "kutittaa" koska se oikeasti sattuu eikä hän lopeta. Viesti ei ole parissa vuodessa mennyt perille. Tein myös todella ison uhrauksen hänen takiaan koska muutin melkein 200 km:n päähän perheestäni ja entisestä elämästäni muutaman kuukauden vänkäämisen jälkeen kun hän ei suostunut muuttamaan minun lähelleni vaikka häntä ei sido pahemmin mikään nykyiseen asuinkuntaansa (ei läheisissä väleissä perheensä kanssa, vähän kavereita joita ei tapaa juuri koskaan). Olisin halunnut jäädä kotiseudulleni siitäkin syystä että saisin perheeltäni tukea vakavaan sairauteeni joka todettiin vuosi sitten ja mies leikkii kuin sitä ei olisi olemassakaan. Välillä kun olen kysellyt että huolehtisiko hän minusta jos tilanne menee huonoksi niin hän sanoo ettei hänellä olisi aikaa pitää minusta huolta.
Tuon jälkeen jokainen varmasti kehottaisi minua lähtemään mutta se tuntuu vaikealta. Mies kuitenkin tuntuu ns. "tutulta ja turvalliselta" ja kun nyt asummekin yhdessä ja minä olen vieraalla paikkakunnalla koulun takia (jota vielä 1 1/2 vuotta jäljellä) tuntuu ero entistä vaikeammalta. Ja on meillä hyviäkin hetkiä tietty. Silti tuntuu että on pakko olla jotain enemmän. Pakkaa sekoittaa entisestään toinen mies jonka tapasin sattumalta ja hänen kanssaan meillä on paljon enemmän yhteistä,päätämme jopa toistemme lauseet ja tunsin jopa olevani onnellinen hänen kanssaan. Emme siis tehneet muuta kuin puhuimme mutta silti hänen seurassaan tunsin toisaalta itseni onnelliseksi, toisaalta huonoksi sen takia kun mieheni oli yksin kotona. Olemme tällä hetkellä avokkini kanssa "katkolla" mutta silti, mietin minne suuntaan uskallan kallistua? Kauhean sekavaa tekstiä, sorry : /
Ongelmana on se, että olen tuntenut itseni onnettomaksi jo useamman kuukauden. Aina, kun olen yrittänyt puhua pahasta olostani niin mies vain tokaisee että hänen mielestään kaikki on hyvin ja jos musta tuntuu siltä ettei ole, niin se on mun ongelmani. Tai jos olen pohdiskellut eroa niin hän sanoo että saan mennä jos haluan eikä osoita mitään kiintymyksen tai välittämisen merkkejä vaan asenne on aina sellainen "ihan sama". Tuntuu pahalta koska itse välitän hänestä vielä eikä hänellä kuitenkaan ole mitään halua yrittää parantaa asioita. Kiintymystä kyllä tunnen häntä kohtaan mutta rakkaudesta en ole enää kovin varma. Riitelemme myös aika usein ja miehellä on ärsyttävä tapa alkaa matkia huonoa tuultani ja ruveta ärsyttämään lisää jos huomaa että olen vihainen sen sijaan että vaikka halaisi paskan fiilikseni pois. Hän on myös todella kovakourainen eikä välttämättä tee sitä edes tahallaan mutta olen sanonut hänelle miljoona kertaa että olisi kivaa jos hän vähän katsoisi minkälaisella voimalla minua esim. "kutittaa" koska se oikeasti sattuu eikä hän lopeta. Viesti ei ole parissa vuodessa mennyt perille. Tein myös todella ison uhrauksen hänen takiaan koska muutin melkein 200 km:n päähän perheestäni ja entisestä elämästäni muutaman kuukauden vänkäämisen jälkeen kun hän ei suostunut muuttamaan minun lähelleni vaikka häntä ei sido pahemmin mikään nykyiseen asuinkuntaansa (ei läheisissä väleissä perheensä kanssa, vähän kavereita joita ei tapaa juuri koskaan). Olisin halunnut jäädä kotiseudulleni siitäkin syystä että saisin perheeltäni tukea vakavaan sairauteeni joka todettiin vuosi sitten ja mies leikkii kuin sitä ei olisi olemassakaan. Välillä kun olen kysellyt että huolehtisiko hän minusta jos tilanne menee huonoksi niin hän sanoo ettei hänellä olisi aikaa pitää minusta huolta.
Tuon jälkeen jokainen varmasti kehottaisi minua lähtemään mutta se tuntuu vaikealta. Mies kuitenkin tuntuu ns. "tutulta ja turvalliselta" ja kun nyt asummekin yhdessä ja minä olen vieraalla paikkakunnalla koulun takia (jota vielä 1 1/2 vuotta jäljellä) tuntuu ero entistä vaikeammalta. Ja on meillä hyviäkin hetkiä tietty. Silti tuntuu että on pakko olla jotain enemmän. Pakkaa sekoittaa entisestään toinen mies jonka tapasin sattumalta ja hänen kanssaan meillä on paljon enemmän yhteistä,päätämme jopa toistemme lauseet ja tunsin jopa olevani onnellinen hänen kanssaan. Emme siis tehneet muuta kuin puhuimme mutta silti hänen seurassaan tunsin toisaalta itseni onnelliseksi, toisaalta huonoksi sen takia kun mieheni oli yksin kotona. Olemme tällä hetkellä avokkini kanssa "katkolla" mutta silti, mietin minne suuntaan uskallan kallistua? Kauhean sekavaa tekstiä, sorry : /
Vastaukset 7
Vanhimmat
Meedio takavasemmalta vastaa: - muuta eri asuntoon kuin tämä mies joka nyt on asuinkumppanisi, mutta älä vielä lyö välejä poikki. Kokeile saatko tällä tempauksella hänestä paremman puolen esille. Ja samalla jatka tutustumista tähän toiseen, "kaverina". Muutaman ajan päästä sitten "seuraa sydämesi ääntä". Se ääni lopulta saattaa kehottaa palaamaan takaisin kotiseudulle. Kunhan itse teet jonkin muutoksen, ympärilläsi olevat ihmisetkin ovat pakotettuja muuttumaan (toivottavasti parempaan päin).
Mä sanon heti että eroa.
Sun juttusi oli kun olisi voinut olla mun kirjoittamaa. Ja mä olin pitemmän aikaa tollasen tunnevammaisen kanssa. Aloita aikasempaa elämään normielämää kun minä. Ei toi tule muuttumaan. Pikkuhiljaa huomaat kuinka rupeat varomaan aiheita jotka ei häntä kiinnosta tai tiedät että saavat hänet ärtyisäksi, olet ihan erilainen kun ystäviesi kanssa jotka rakastavat ja arvostavat sinua. Muutut henkisesti pieneksi ja araksi.
Uusia turvallisia miehiä löytyy kyllä!
Nää on vaikeita juttuja, mutta jos sinua nyt ahdistaa usein, niin voi olla parempi lähteä ja rakentaa uusi uljas oma elämä:)
Tsemppiä matkalle onneen!
Ei kannata jäädä suhteeseen vain koska se tuntuu tutulta ja turvalliselta. Kaikkeen tottuu. Tuo kuulostaa kyllä pahalta, jos mies ei halua kuunnella sinun tunteitasi eikä tue sairautesi kanssa. Kuulostaa todella tunnekylmältä. Riidelläkin pitäisi osata rakentavasti. Olet ehkä liian kiltti kun pysyt tämän miehen kanss. Älä pelkää irrottautua vanhasta.
Lue itse tuo kirjoituksesi ja vastaa sitten kysymykseesi :)
Jos sun miestä ahdistaa sinun jatkuva läsnäolo. Itse olen myös ollut itsellinen ja minulla on ollut omaa aikaa ja omaa tilaa elämässäni. Kun muutin yhteen, niin tämä oma aika ja oma tila on kadonnut ja se ahdistaa.
Tee jotain omia juttuja, harrasta, ole pois kotoa ja anna hänelle omaa aikaa ja tilaa. Tai tosiaan muuta omaan asuntoon, että hän saa kaipaamansa oman ajan ja tilan.
Itse ainakin kaikista eniten kaipaan omaa yksinäistä oloa - aikaa ja tilaa. Voidakseen olla yhdessä, täytyy myös saada olla yksin.
Näin itse ajattelen ja toivon. Olen itse eron partaalla juuri siksi, koska en ole vuodessa tottunut siihen että kotonani on kokoajan joku toinen joka seuraa kun hai laivaa ja on kokoajan liian lähellä, tovoin aina että hän lähtisi jonnekin tai tekisi jotain jossain muualla kun kotona.
No anteeksi edellinen, mutta minun mielestäni jokaisella on oikeus olla kotonaan, vaikka tavallaan ymmärränkin näkökantasi. Käy sitten itse esim. enemmän ulkona, jos asia vaivaa. Minullakin oli samanlainen tilanne, kylläkin toisesta roolista, kun asuin exän kanssa. Niin vain häntäkin ahdisti jo aamusta alkaen herätä, kun minä olin yhteisessä asunnossamme, ja oli siksi (?) aina todella pahalla tuulella. Hänen kohdallaan tosin kyse ei ollut pelkästä parisuhdeahdistuksesta, vaan siitä että olisi mieluummin heräillyt itse milloin kenenkin vierestä, sen sijaan että joutui tyytymään omaan avokkiin. "Estin" häntä elämästä.
Onneksi olemme jo eronneet, joten omaan kotiin voi tulla illalla ihan rauhassa ja hyvillä mielin.