Yhdessä oltu 15 vuotta, kaksi lasta. Mikään ei tunnu miltään! Olo on kuin seinällä, joka vaan seisoo tässä talossa ja kattelee sivusta tätä avioliittoa ja kotia. Mä olen kuin kadonnut sielu ja en tiedä johtuuko kaikki miehestäni, haluanko olla hänen kanssaan vai mistä perkuleesta nyt oikein tuulee...? Miten sellaisenkin asian sitten esität, että hei kuule nyt ei joku asia ole oikein kohdallaan, mitä jos kokeiltas asumuseroa? Juteltu ollaan kyllä ja paljon, aina ne samat asiat tulee esille ja pyöritään samaa rataa uudelleen ja uudelleen..olipas sekava kirjoitus, mutta mä olenkin ihan sekaisin!! Pakko jotain kokeilla, emmä jaksa enää vaan miettiäkkään..
Mikä nyt oikein on?
nainen 30+
7572
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tääkin meni väärälle palstalle!
Vastaus otsikon kysymykseen.Kyllä olet sekaisin!
Mutta niin siinä vain käy.
Ehkä se johtuu siitä nykyilmiöstä, että kaiken saa nykyään niin helposti ja kaikki haaveet on jo parisuhteen osalta saavutettu tuossa iässä..
Kun ajattelee, sinäkin olet nuoresta tytöstä lähtien panostanut parisuhteeseenne ja se nuoruus jäi sitten elämättä nuoruuden ihanuuksineen ja töppöilyineen ja poikakavereineen..
Itsekkin menin nuorena naimisiin ja lapsen synnyttyä tuntui, että tässäkö se oli?
Erohan siitä tuli ja ihanaa oli sen jälkeen seurustelut muiden miesten kanssa!
En edes hakenut mitään sen kummempaa vakisuhdetta vaan liitelin suhteissa muutaman vuoden nauttien nuoruudesta, mikä jäi kokematta alettuani seurustelemaan vakavasti aikoinaan.
Sitten tuli taas sellainen mies eteeni, joka viehätti enemmän ja halusi pariutua ja taas menin lankaan.
No muutaman vuoden sisällä oli taas lapsi, talo ja ikääkin jo meillä, että tuntui, että nyt tässä jaksetaan olla pitempäänkin..
No, miten kävi? Mies alkoi riekkumisen ylitöineen ja reissuineen.
Aina meni kaikki muu perheen edelle ja suhdekkin sillä paukahti. Eroa taas tässä mietitään.
Se on kuule sillälailla, että teitpä niin tai näin, aina menee loppujenlopuksi puihin koko homma.
Ei se rakkaus kestä, kuin lapsia kohtaan.
Mutta ei se elämä siihen lopu, vaikka mies vaihtuukin. En ole koskaan katunut ratkaisujani, eikä tuleva erokaan minun maailmaani kaada, elämä on sellaista, ei täällä mikään ikuisuutta kestä.
Kylläpä se on jo viidessätoista vuodessa sekin parielämä jo nähty.
Parempi erota, kuin jatkuva riitely, lastenkin kannalta.
Muistakaa huolehtia hyvin, kumpikin lapsista, kun eroatte.
Viidessätoista vuodessa elämä urautuu, kaavautuu, jämähtää, karsinoituu ... Kun elämä ja suhde kulkevat samaa vanhaa, totuttua rataa päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, niin ihan varmasti alkaa tuntumaan ei-miltään.
Uusia tuulia elämään; uusi työ, harrastus, opiskelu, uusia kuvioita, haasteita, virikkeellistä menemistä ja tekemistä ... Muutosta kehiin, johan alkaa maistua elämä ja suhekin muuttaa muotoaan. Ihminen on vaihtelunhaluinen 'eläin', joka kaipaa haasteita ja 'pähkinöitä purtavaksi', että aivotoiminta ei taannu.
Normaalisti parisuhteessa on erilaisia kausia ja aina tulee jossain vaiheessa irtautumisvaihe, jossa pitää hakea sitä omaa itseään. Nyt on sitten sen aika. Asumusero voi olla hyväkin vaihtoehto - älä kuitenkaan missään tapauksessa tee nyt mitään lopullisia päätöksiä vaan ota aikaa itsellesi ja katso miten käy. Joskus pitää mennä kauas, että näkee lähelle. Kyllä se oma pää joskus selkiää ja suhde voi muuttua jopa paremmaksikin, kun saa omat asiansa ensin selväksi.
Juuri äsken keskustelimme ystävättäreni kanssa siitä, kuinka näitä avioliittoonsa kyllästyneitä naisia on paljon. Mielestämme se johtuu näistä naisista itsestään, he ovat luultavasti saaneet kaiken elämäänsä liian helpolla, silloin ei enää mikään tunnu miltään. Jos kaiken eteen täytyy kovasti ponnistella, ei ole aikaa haikailla tuollaisia ajatuksia, sillä jokainen asia jonka eteen on tehnyt paljon, on niin arvokas että siitä ei helpolla luovu, joten erokaan ei tule helpolla. Jaksaa kestää myös vaikeampia aikoja liitossaan.
On turha luulla, että ero tuo muutosta kuin hetkeksi, sillä todellisuudessa aina palataan samaan tilaan. Tarvitaan ennenkaikkea sen oman ajatusmaailman muutosta ja rakastumista omaan kotiinsa ja rakastamaan itseään, eli hyväksymään itsensä. Katso peiliin ja hymyile itsellesi, silloin huomaat oman kauneutesi ja opit myös arvostamaan sitä mitä sinulla on.
Ero on kamala asia, siitä jää ikuinen haava, et ole enää koskaan puhdas. Lapsesi haavat ovat syvät ja saattavat aiheuttaa heidän elämänsä epäonnistumaan, sitäkö haluat katsella jatkossa vanhana. Varmasti riipoo sydämestäsi ja syyllisyys painaa. Kannattaisi miettiä moneen kertaan, mikä on todella tärkeää, vaihdatko lastesi elämän jonkun miehen tai naisen perseeseen ja ilonpitoon poissa kotoa. Eikä syyllisyys jyskytä otsaan joka paikassa.
Moraali kunniaan ja itsensä kunnioittaminen.