En odota ongelmaani sen kummempaa ratkaisua, mutta ajattelin kirjoittaa minua vaivaavasta asiasta. Kenties samanlaisten kokemusten kuuleminen auttaisi tai helpottaisi?
Olen juuri ja juuri täysi-ikäinen nuori nainen ja välit vanhempiini ovat heikkenemässä koko ajan. Lapsena meillä ei ollut tällaista ongelmaa, paitsi ehkäpä isäni kanssa. Hän on selkeästi toivonut aina poikalasta, mutta saikin kaksi tyttöä, eikä ilmeisesti ole osannut viettää aikaa meidän kanssamme ns. tavalliseen tapaan. Hän ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen huono isä, vaikka onkin satunaisilla puuskahduksillaan aiheuttanut pientä mutta pysyvää pelkoa minussa ja siskossani. Tämä nyt lieneekin melko yleistä.
Äitini kanssa olenkin ollut läheisempi. Läheisyys alkoi kuitenkin hälvetä, kun äitini perusti oman yrityksen ja työskenteli sen vuoksi jatkuvasti. Nyt yritys on mennyttä ja aikaa olisi, mutta läheisyyttä ei ole. Minusta näyttää, että siskoni on onnistunut pitämään läheisen suhteen äitiimme ja kutakuinkin läheisen suhteen myös isäämme, mutta minä olen epäonnistunut. Tähän vaikuttavat esim. huonot sosiaaliset taitoni sekä se, että erään ikävän sattuman jälkeen en ole pystynyt puhumaan vanhemmilleni avoimesti asioistani.
Vanhempani ovat tehneet joitakin huonoja ratkaisuja, mutta eivät he ole huonoja vanhempia, ja siksi en todellakaan halua väliemme katkeavan. Yksinkertainen ratkaisu on, että minun on vain voitettava itseni ja vietettävä enemmän aikaa heidän kanssaan, vaikka olenkin hyvin vaivautunut ollessani samassa huoneessa heidän kanssaan. Vaivautuneisuuteni on erityisen hankalaa isäni kohdalla, sillä hänen kanssaan en edes yritä puhua. Äitini kanssa keskustelu sujuu, mutta en tiedä, miten voisin olla vielä läheisempi. Vartin keskustelu päivässä tuntuu riittävän minulle, mutta entäs hänelle? Hän on äitini ja hän rakastaa minua, enkä voi vain mennä etäämmäs ja etäämmäs.
Mieltäni vaivaa syylisyys ja ahdistus. Kenties minun on vaikea hyväksyä sitä, että välimme eivät ole kovin läheiset. En kaiketi ajattele etääntymisen olevan "soveliasta". Olen hiukan kateellinen siskolleni siitä, että hän on osannut säilyttää lämpimät välit vanhempiimme, mutta minä en. Ja eniten minusta tuntuu pahalta äitini puolesta. Ja toisaalta kun ajattelen, niin en välttämättä edes itse tarvitse heidän seuraansa tämän enempää, vaikka se onkin hyvin vaikeaa tunnustaa. Saako näin edes ajatella?
Joten, onko kenelläkään samantapaisia kokemuksia? Ehkäpä niiden kuuleminen selkeyttäisi omiakin ajatuksiani, jotka nyt ensimmäistä kertaa kirjoitin ylös.
Olen juuri ja juuri täysi-ikäinen nuori nainen ja välit vanhempiini ovat heikkenemässä koko ajan. Lapsena meillä ei ollut tällaista ongelmaa, paitsi ehkäpä isäni kanssa. Hän on selkeästi toivonut aina poikalasta, mutta saikin kaksi tyttöä, eikä ilmeisesti ole osannut viettää aikaa meidän kanssamme ns. tavalliseen tapaan. Hän ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen huono isä, vaikka onkin satunaisilla puuskahduksillaan aiheuttanut pientä mutta pysyvää pelkoa minussa ja siskossani. Tämä nyt lieneekin melko yleistä.
Äitini kanssa olenkin ollut läheisempi. Läheisyys alkoi kuitenkin hälvetä, kun äitini perusti oman yrityksen ja työskenteli sen vuoksi jatkuvasti. Nyt yritys on mennyttä ja aikaa olisi, mutta läheisyyttä ei ole. Minusta näyttää, että siskoni on onnistunut pitämään läheisen suhteen äitiimme ja kutakuinkin läheisen suhteen myös isäämme, mutta minä olen epäonnistunut. Tähän vaikuttavat esim. huonot sosiaaliset taitoni sekä se, että erään ikävän sattuman jälkeen en ole pystynyt puhumaan vanhemmilleni avoimesti asioistani.
Vanhempani ovat tehneet joitakin huonoja ratkaisuja, mutta eivät he ole huonoja vanhempia, ja siksi en todellakaan halua väliemme katkeavan. Yksinkertainen ratkaisu on, että minun on vain voitettava itseni ja vietettävä enemmän aikaa heidän kanssaan, vaikka olenkin hyvin vaivautunut ollessani samassa huoneessa heidän kanssaan. Vaivautuneisuuteni on erityisen hankalaa isäni kohdalla, sillä hänen kanssaan en edes yritä puhua. Äitini kanssa keskustelu sujuu, mutta en tiedä, miten voisin olla vielä läheisempi. Vartin keskustelu päivässä tuntuu riittävän minulle, mutta entäs hänelle? Hän on äitini ja hän rakastaa minua, enkä voi vain mennä etäämmäs ja etäämmäs.
Mieltäni vaivaa syylisyys ja ahdistus. Kenties minun on vaikea hyväksyä sitä, että välimme eivät ole kovin läheiset. En kaiketi ajattele etääntymisen olevan "soveliasta". Olen hiukan kateellinen siskolleni siitä, että hän on osannut säilyttää lämpimät välit vanhempiimme, mutta minä en. Ja eniten minusta tuntuu pahalta äitini puolesta. Ja toisaalta kun ajattelen, niin en välttämättä edes itse tarvitse heidän seuraansa tämän enempää, vaikka se onkin hyvin vaikeaa tunnustaa. Saako näin edes ajatella?
Joten, onko kenelläkään samantapaisia kokemuksia? Ehkäpä niiden kuuleminen selkeyttäisi omiakin ajatuksiani, jotka nyt ensimmäistä kertaa kirjoitin ylös.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mielestäni voit aivan huoletta jättää pois syyllisyydentunteet. Ethän sinä yksin ole vastuussa suhteistanne!
Omassakin perheessäni oli niin, että äidin ja siskoni suhde oli aivan erilainen kuin äidin ja minun. Minä en osannut tehdä asialle mitään erityistä - jos olisin yrittänyt käyttäytyä eri tavoin (siskoni tavoin?) ja itselleni vieraalla tavalla, olisin tuntenut itseni teeskentelijäksi. Eikä sellaiselle pohjalle mitään hyvää suhdetta voi rakentaa.
Minun mielestäni vanhempien kuuluisi osata keskustella hiljaisen lapsensakin kanssa eikä vain sosiaalisemman, osoittaa kiinnostusta kaikin tavoin.
Toki sinulla on oikeus ajatella ettet tarvitse heidän seuraansa. Isäsi on etäinen, äitisi jollain tasolla samoin, et muutoin kokisi vaivautuneisuutta heidän seurassaan, joten on normaalia tuntea ettet tarvitse ja kaipaa heidän seuraansa kuin sen verran mitä itse kestät. Koetko etteivät he ole kiinnostuneita sinusta, ainoastaan siskostasi?
Jos itse haluat heihin läheisemmät välit ole kiinnostunut heistä. Heidän tekemisistään ja kiinnostuksen kohteistaan. Kysele vaikka heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan, niin tutustut heihin sitä kautta paremmin ja mahdollisesti ymmärrät heitä toisella tasolla, syvemmin. Sen jälkeen sinun voi olla helpompi luottaa heihin ja avautua omista asioistasikin luontevasti heille.
Olet vasta tullut täysi-ikäiseksi, onnittelut siitä! Nyt sinä voit itse päättää mitä elämältäsi, elämääsi haluat!
Näen äitiäni muutaman kerran vuodessa. Emme ole koskaan olleet läheisiä, päinvastoin kuin hän ja sisareni. Lapsena koin suurta pettymystä aina kun heillä oli yhteisiä projekteja, tai ostosreissuja. Minäkin olisin tietysti halunnut mukaan, tai edes sitten sitä omaa huomiota. Mutta ikävä kyllä omat mielenkiinnon kohteeni ovat äitini mielestä typeriä ja huonoja, turhia. Äitini on aina ihaillut siskoani, ja kehuu häntä edelleenkin minulle. Ehkä hän toivoo että vielä aikuisenakin yrittäisin olla samanlainen kuin sisareni. Nuorempana yritinkin, mutta se sai oloni tuntumaan todella sairaalta. En halua teesekennellä koko elämääni.
Yritän hyväksyä tilanteen sellaisena kuin se on, jotkut lapset vain ovat rakkaampia kuin toiset. Tietysti se ahdistaa, ja tietysti syytän itseäni ja välillä mietinkin enkö voisi yrittää enemmän, mutta aina kun soitan äidilleni hänen tärkein asiansa on kertoa mitä siskoni on taas tehnyt ja kuinka hän on niin sitä ja tätä ja aina tiennyt ja osannut. Omia asioitani en kerro, koska ne eivät oikein tunnu kiinnostavan.
Suosittelen Juurikkaniemen mielenterveyspuolta :)
Putosin kärryiltä miksi sinua vaivaa syyllisyys ja ahdistus. Minua ei vaivaa pätkänkään vertaa se, että tunnet olosi vaivautuneeksi vanhempien seurassa.
Minua vaivaa sinun syyllisyytesi ja ahdistuksesi.
Ehdotan, että etsiydyt seuraan, jossa viihdyt aidosti, tunnet olevasi hyväksytty ja rakastettu omana hienona itsenäsi. Sitten joskus, pitkän ajan kuluttua voit taas kokeilla yhteyden ottamista vanhempiin.
Monet ovat katkaisseet välinsä perheeseen jopa pysyvästi kokiessaan että eivät ole hyväksyttyjä omana itsenään. Ja sekin on OK. Ota vähän etäisyyttä ja etsi itsellesi hyvää oloa tuottavia ihmissuhteita ja asioita.
Syyllisyydestä ja ahdistuksesta vapautuminen omaa psyykeäsi työstämällä on nyt tärkeämpää kuin se mitä isä tai äiti toivoo tai ajattelee. Te olette erilaisia, ei sen kummempaa. Isäsi ei ole oikein hoitanut isyyttään kunnolla, sekin on valitettavan yleistä. Sinuna keskiittyisin oman hyvän mielen ja itsetunnon hoitamiseen nyt. Sinun elämäsi on sinun, nauti siitä!
Tottahan jokainen haluaa olla läheinen sukulaisilleen aikuisenakin. Lähisuku on tärkeä sosiaalinen verkosto, jossa koetaan välittämistä ja toistensa auttamista, huolenpitoa, ja sittenkin vaikka kaikki ei täydellistä olisikaan. Tunnet itsekin kaipaavasi yhteyttä vanhempiisi, joten yritä toimia sen mukaan. Jonkun on tehtävä aloite lähestymiseen, ja aloitteentekijä voit olla sinä.
Pidä yhteyttä, vaikka se ei kovin antoisaa olisikaan. Käy kyläilemässä, soittele vaikka lyhkäsiä puheluja esim kysyäksesi jotain asiaa tai kuulumisia. Siitä se lähtee, vähitellen ja totuttelemalla molemmin puolin. Mitään ihme syviä keskusteluja ja selvittelyjä ei tarvitse olla, vaan puhetta voi ylläpitää vaikkapa säästä tai päivän pikku tapahtumista. Ainakaan ongelmien syitä ja syyttelyä ei pidä ottaa nyt esiin, mieti ainoastaan, miten asiat toimisivat tästä eteenpäin.
Pääasia että juttelet, vaikka jutun aiheet olisivat kuinka mitättömiä tai hölmöjä. Voit suunnitella etukäteen keskustelunaiheita tai tekemistä siihen kun tapaatte. Pysyttele rauhallisena ja hyväntuulisena, älä haudo menneitä ja sivuuta kömmähdykset kiinnittämättä niihin liikaa huomiota. Näin syntyy ensin aselepo, sitten alkaa löytyä asioita joihin on yhteistä kiinnostusta, ja yhteydenpito aikanaan vahvistaa tunnesiteitä. Kannattaa yrittää!
Ystävät voit valita, sukua et...