Eli ollaan kihlatun (yhdessä 2½vuotta) kanssa 7 kuukautta asuttu eri paikkakunnilla saatuani opiskelupaikan. Joku aika sitten huomasin suhtautuvani kihlattuuni kuin vieraaseen. Olen kokenut muutamia pettymyksiä hänen puoleltaan ja kun olen yrittänyt kertoa, etten jaksa etäsuhteessa, toinen on vain haastanut riitaa ja sanonut että on oma vikani että lähdin (lupasi tulla mukaan ennen kuin muutin). Välitän miehestä todella paljon ja pelkäänkin jatkavani suhdetta vain, jotten satuta toista lähtemällä.
Nyt tilanne on se, että mies sai töitä lähempää ja meillä olisi mahdollisuus muuttaa yhteen. Kauhukseni huomasin, etten innostunut asiasta juurikaan, pikemminkin säikähdin! No, mies kertoi huomanneensa kyllä etten ole enää yhtä "rakastunut" kuin aiemmin ja voivotteli omaa hitauttaan ja tyhmyyttään. Pelkään, että tunteet eivät palaa takaisin vaikka muuttaisimmekin yhteen, mutta toisaalta välitän edelleen hänestä.
Myös se sekoittaa omaa arvostelukykyä, että tiedän miehen harkinneen (vakavissaan) itsemurhaa ennen suhteemme alkamista ja vihjasi keskustelumme aikana siihen suuntaa, ettei tiedä mitä eron jälkeen tekee. En saa omista ajatuksistani selvää, että jäisinkö suhteeseen rakkauden vai sen takia, etten kestäisi jättämisen aiheuttamaa syyllisyyttä. Mies haluaisi ehdottomasti jatkaa suhdetta.
Nyt siis kaipaisin kokemuksia ja ulkopuolisten mielipiteitä. Varmasti sekavaa tekstiä, toivottavasti joku jaksaa yrittää auttaa!
Nyt tilanne on se, että mies sai töitä lähempää ja meillä olisi mahdollisuus muuttaa yhteen. Kauhukseni huomasin, etten innostunut asiasta juurikaan, pikemminkin säikähdin! No, mies kertoi huomanneensa kyllä etten ole enää yhtä "rakastunut" kuin aiemmin ja voivotteli omaa hitauttaan ja tyhmyyttään. Pelkään, että tunteet eivät palaa takaisin vaikka muuttaisimmekin yhteen, mutta toisaalta välitän edelleen hänestä.
Myös se sekoittaa omaa arvostelukykyä, että tiedän miehen harkinneen (vakavissaan) itsemurhaa ennen suhteemme alkamista ja vihjasi keskustelumme aikana siihen suuntaa, ettei tiedä mitä eron jälkeen tekee. En saa omista ajatuksistani selvää, että jäisinkö suhteeseen rakkauden vai sen takia, etten kestäisi jättämisen aiheuttamaa syyllisyyttä. Mies haluaisi ehdottomasti jatkaa suhdetta.
Nyt siis kaipaisin kokemuksia ja ulkopuolisten mielipiteitä. Varmasti sekavaa tekstiä, toivottavasti joku jaksaa yrittää auttaa!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mietit oikeastaan montaa asiaa kerralla: jatkatteko vai eroatteko, muutatteko yhteen vai ette... Etäsuhde aiheuttaa usein ongelmia, mutta oletko miettinyt tarkemmin, miksi olet sen aikana vieraantunut miehestäsi? Oletteko kuitenkin tavanneet esim. viikonloppuisin, soitelleet, mesettäneet jne.? Arkinen yhteydenpito on tärkeää, vain sen kautta pysyy toisen elämässä mukana.
Tunteidesi viileneminen voi johtua monesta asiasta: saatat suojella itseäsi (kuvitelluilta) pettymyksiltä; saattaa olla, että ette ole keskustelleet tarpeeksi etäsuhteen aikana ja panostaneet toisiinne; saattaa olla, että olette ihan luonnollisesti siinä vaiheessa, missä ensirakastuminen haihtuu ja tilalle pitää löytää taito rakastaa; tai sitten saattaa olla, että suhteessanne on jokin oikeasti vialla.
Ehdottaisin, että ette vielä muuta yhteen, vaan mies etsii itselleen oman kämpän lähempää. Seurustelkaa ihan rauhassa. Vasta sitten näet selvemmin, mikä tilanne on.
Ja itsemurhauhkauksille ei pidä antaa periksi! Jos eroatte ja miehesi tilanne vaikuttaa pahalta, ota yhteyttä hänen ystäviinsä tai sukulaisiinsa ja kerro asiasta. Muuten toimivassakin suhteessa on raskasta, jos toinen joutuu toisen psykologiksi - patista siis mieluummin miehesi hakemaan ulkopuolista apua, älä sorru siihen, että kuuntelet ja kuuntelet, kunnes et enää itse jaksa. Se ei auta sinua eikä miestäsi.
Kiitos viestistä! Ja hieman lisäselvitystä. Ollaan nähty joka viikonloppu ja lisäksi aika lailla joka ilta soiteltu. Nyt kun alkaa asia kerrallaan miettiä syitä, niin luulen tunteideni alkaneen viiletä silloin, kun mies kertoi, ettei aio muuttaa perässä (vaikka oli luvannut). Se oli kova kolaus koska olen aina tiennyt etten halua etäsuhdetta. Armeijan jaksoin vain koska asuin asuntolassa tuolloin enkä siis ollut yksin. Taisin siis pettyä tuolloin enemmän kuin itselleni myönsin.
Takaisin yhteenmuuttamista taas taidan pelätä siksi, että luulen meille molemmille muodostuneen "omia juttuja", joita ei aiemmin yhdessä asuessa ollut. Toisin sanoen pelkään, että olen itse muuttunut. Lisäksi mies aiemmin keksi melko paljon perusteluja sille, miksi ei voi/kannata vielä muuttaa takaisin yhteen. Nyt huomaan itse miettiväni samalla tavalla yhteenmuuttamisen "kannattavuutta".
Tavallaan ehdotuksesi asumisvaihtoehdosta on hyvä, muttei varmaankaan onnistuisi käytännössä, koska olemme töissä eri vuoroissa, joten emme kuitenkaan ehtisi kyläillä toisillamme. Ja työpaikkojen välillä olisi edelleen 60 km... Myös juuri tätä työasiaa mies käytti syynä siihen, ettei voitu muuttaa yhteen; ei nähtäisi arkena kuin aamulla ja illalla pikkuhetket. Nyt kun on hoksannut, etten tunne enää yhtä paljon kuin ennen, niin pyysi anteeksi kun olen joutunut odottamaan näin kauan yhteistä asuntoa...
Huomaan itse vastaavani jo osaan kysymyksistä, mutta silti pään sisällä sekasorto ei ole helpottanut. Juuri puhuttiin puhelimessa ja mies stressaa työhaastattelua ja nyt sanoi jo melko suoraan, että jos päätän ettemme muuta yhteen/jatka yhdessä niin sitten hän varmaankin jäisi vanhaan työpaikkaan. Eli hienoinen kiire tällä päätöksellä olisi... Ja se vain vaikeuttaa miettimistä...
Tekstisi ei ollut mitenkään sekavaa. Yritä ensin vaikka tajuta mitä oikeasti tunnet miestä kohtaan, mutta juttusi perusteella arvot päätöksesi satunnaisten ihmisten neuvojen pohjalta. Yhtä hyvin voisit vaikka heittää kolikkoa, mutta ehkä sinulla on toivoa jos yrität oikeasti kasvaa henkisesti vähän ihmisenä.