Naimisissa 10 vuotta, yhdessä pian 14.Ulkopuolisille kaikki kunnossa; kaksi kouluikäistä lasta, työtä, terveyttä ja kaunis koti. Avioliitto mättää ja pahasti. Olemme toistemme vastakohdat, aina olleet. Suhde eteni alussa vauhdilla, eipä siinä huumassa paljon järjellä pelattu.Luonteet, tulevaisuuden haaveet, huumrointaju,tapa ajatella parisuhteesta ja avioliitosta, erilaista. Mieheni ei kaipaa läheisyyttä, haluaa olla sen pienen ajan mikä arjen kiireiltä liikenee yksin ,ei minun kanssani. Hän ei osaa eikä luontevasti pidä keskutelusista. Itse olen sosiaalisempi, iloisempi, mieheni vakavampi, harmaa suorittaja. Kuitenkin luotettava ja kunnollinen ja hyvä isä. Mutta yhteyttä ei ole. Riitoja em syistä paljon, samoin tyytymättömyyttä, ilkeitä sanoja, negatiivisuutta. Mieheni aika ajoin vuosien saatossa uhannut erolla, sanonut olevansa niin epäsopiva kumppani minulle, katkeroitunutkin oman tilan ja ajan puutteesta. Itse olen myös hankala, aina oikeassa ja osaan verbaalisesti sanoa pahastikin. Välillä ollut hyviäkin jaksoja mutta liikaa tätä muuta. Olen kuitenkin ollut se, joka on kannatellut suhdetta, puhunut sen puolesta. No sitten menin ihastumaan toiseen...niin epäoikein kun se onkaan. Se juttu jo ohi mutta avasi silmäni. Haluammeko me lopun ikää elää tyytymättöminä ja onnettomina suurimman osan ajasta. Meistä tuntuu osin, ettei kumpikaan osaa tai pysty olemaan oma itsensä toisen kanssa, kun ne omat piirteet niin ärsyttävät toista. Olemme keskutelleet asiasta paljon, itkeneet (minä tunneihminen, mieheni järki...ajattelee mahdollisen eronkin järjellä, taitaa olla niin valmis siihen tavallaan) ja surreet tilannettamme. Mieheni onneton kanssani, sanoi sen viimeksi tänään. Ja silti, niin iso päätös, niin hyppy pelottavaan ja tuntemattomaan. Ja lapset, pelkään heidän puolestaan, kuinka he selviävät mahdollisesta erosta. Pelkään itsekin yksinäisyyttä, arkea ilman tuttua kumppania. Onhan silti liitossamme ollut hyvääkin, yhdessä eletty pitkä matka ja lapset yhteiset jne, oma oleminenhan perustunut vuosia pitkälti perheenäidin ja vaimon rooleihin.Ja niinkin alhaista asiaakin olen miettinyt, että entäs jos en koskaan löydäkään rakkautta enää elämääni. Koen suurta epäonnistumista, eihän meille näin pitänyt käydä. Mutta rakkautta ei tunnu liitossamme olevan.Tai jos on, niin on se ihme miten piilossa, kummallakin. palkään, ettei ole riittävästi, miehelläni ainakaan. Lapsetkin vaistoavat tietysti kun olen usein niin itkuinen keskustellessamme asioista, kylläkin suhteellisen rauhallisissa tunnelmissa ja alsten kuulumattomissa. Eroon liittyvät käytännön asiat saisimme varmaan hyvässä hengessä sovittua ja lasten hyvinvointi meille kummallekin ensiarvoisen tärkeää. Pelottaa silti tuottaa heidän elämäänsä näin suuri ja lopullinen muutos ja suru. Mutta tuntuu myös, että katkeroidummeko entistä enemmän jos jäämme tähän, niin monta kertaa luvattu, että esim mieheni panostaisi parisuhteeseemme edes pienin elein, turhaan. Ei ole hänen juttunsa. Itse koen olevani liitossa yksin, vailla henkistä yhteyttä.Kotityöt sujuvat, arkjen askareita teemme molemmat. Mutta tyhjää on, kovin tyhjää, huomaan itsekin muuttuneeni etäisemmäksi ja hiljaisemmaksi.. Olemme menossa keskustelemaan ammattiauttajan kanssa. En vaan tiedä, löytyykö meistä halua tehdä töitä liittomme eteen. Pelkään, ettei vaikka osa minusta ei haluaisikaan luovuttaa toista pois omasta elämästä, varmasti silti tulisi järjetön ikävä menneeseen ja hyviin aikoihin. Mutta niin kai se suurimmassa osassa eroja tulee. Mielialat ja tuntemukset vaihtelevat päivittäin, raskasta aikaa tämä miettiminen. Kuukausia jo kestänyt, enemmänkin. Tietysti pitääkin antaa veden virrata joessa ja miettiä tarkkaan...Seksielämä ollut aikoinaan ok, ei valittamista. Nyttemmin minun haluttomuuteni jo totaalista ja eihän sekään ole reilua toista kohtaan. Ei vaan kertakaikkiaan sytytä, vaikkei esim toisen ulkomuodossa ole mitään valttamista. Joten eipä kovin hyvltä näytä. Kertokaa jos teillä on ollut samanlaisia vaiheita. Päädyittekö eroon, kuinka sitten selvisitte vai jatkoitteko, muuttuiko asiat vai jatkuiko samanlainen intohimoton ja tuttuteen ja tottumukseen perustuva kiristelevä kulissi...Kiitos ja tsemppiä kaikille!
Eroamisen vaikeudesta ja pähkäilystä
Onnea kaipaava
281697
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Oletko kullut että tekstiä kannattaa joskus jaotella kappaleiksi?
Lukihäiriöinen??
Olen kuullut kappalejaosta, illalla vaan nopeasti kirjoittaessa asia jäi. Harmi, että kommenttisi jäi tekstin ulkoasun tasolle:( Myöskään lukihäiriötä minulla ei ole diagnosoitu. Tämä kommenttien taso juuri se, miksi nämä keskutelupalstat monesti saattavat vaan pahentaa ihmisten mieltä entisestään. Kyynisyys ja pikkuasioihin tarttuminen, kaiketi sekin jotain kertoo. Joillakuilla aikaa ja voimia keskittyä ilkeisiin ja asiattomiin kommentteihin. Toivottavasti oma tilanteeni selkiää, enkä joulu turvautumaan noin kyynisiin keinoihin. Tsemppiä kaikille, lukihäiriöisille tai ei:)
Tuo lukihäiriöinen EI tarkoittanut sinua, vaan juuri tuota "vituttaalukea" tyyppiä...;)))
Huomaatko, olet sellainen, joka ottaa herkästi itseensä kaikki?
Olisiko siinä alku itsesi tutkiskeluun?
Jos suhteessasikin on sitä vikaa?
Olet liian itsekeskeinen?
Pahouttelut virhearvioinnistani:) Minua ei ole ennen kukaan herkkkänahkaiseksi vielä tituleerannut mutta juu, kyllä tässä peiliin on katsottu eräänkin kerran ja matka itseen ei aina niin miellyttävä ja kesken, pahasti:)...Itsekeskeinen...ehkä sitäkin, omia tuntemuksiahan tässä peilaan ja juu, jos en olisi itsekäs, en edes harkitsisi perheeni ja avioliittoni päättämistä vaan uhrautuisin omat tunteeni sivuun sulkien, olisiko se sitten sitä, en tiedä:)
Meillä tilanne oli jopa yhdessäolovuosia myöten samanlainen.
Ihan aluksi, oletko 35-40 vuotias? Keskustelen mielelläni kanssasi, mutta ikäsi on tärkeä.
Kyllä, nuissa ikävuosissa mennään:)
Jouduin itse samanlaiseen, mutta vain miehen roolissa. Kertomuksesi on kuin toisinto miljoonista samanlaisista.
Ajatukset ja tunteet täysin sekaisin, polttava halu itsenäistyä, kaipuu nuoruusvuosiin, epäily siitä ettei mies ollutkaan se elämän mies ja kaikki sanottava on jo sanottu. Seksi on muuttunut rutiiniksi jos sitä ylipäätään on.
Pikku hiljaa pienet asiat alkavat häiritä enemmän ja enemmän. Niitä käännellään ja väännellään mielessä. Kuinka määrittelet rakkauden? Palavaa halua ja himoa? Turvallisuutta, luotettavuutta ja yhteyttä toiseen?
Älä ymmärrä minua väärin, en syytä sinua mistään.
Olemme vaimoni kanssa harkinta-ajalla, joten kaipaan itsekin keskustelua naisen kanssa tilanteen ratkaisemiseksi.
Älä välitä noista huutelioista, toivoisin keskustelulle jatkoa.
Juu, kiitos kaikille nopeistakin vastauksista. Tiedostan kyllä, että klassiset kuviothan tässä on kyseessä. Olen itsekin usein ajatellut, ettei minulla ja meille näy käy, aina on taisteltava ja tahdottava, kyllä se siitä. Mutta nyt tuntuu, ettei kumpikaan jaksaisi enää tapella toistensa eikä tuulimyllyjen kanssa.
Kunnioitan ja arvostan ihmisiä ja pareja, joiden luonteet ja sinnikkyys ja rakkaus kestää ja kehittyy vuosien varrella. Itse silti olen sitä mieltä, että joskus olisi uskallettava silti katsoa itseä rehellisesti peiliin ja myönnettävä tappionsa ja omat virheensä. Niin meille käynyt nyt. Ja haluamme toki edetä rauhassa ja katsoa onko kyseessä "vain" pikku rouvan ja herran samaan aikaan osuvia keski- iän kriisin enteitä. Jatkuva työläs ponnistelu ja liiat sopeutumiset kun ovat meillä sitten vieneet suhteen kipinän mennessään. Ja erityisesti, kun luonteet niin erilaiset, tavat reagoida ja olla reagoimatta niin erilaiset. Esim mieheni ei sanoin eikä teoin kykene tai pysty tai halua enää näyttää minulle viitteitä siitä, että hän vielä haluaisi tsempata. Korkeintaan sitten "heltyy" sanomaan, että katsotaan ajan kanssa kun itken toistuvasti ja häntä murehdittaa minun pajha oloni.
Enkä itsekään yksinkertaisesti jaksa. Yöunet hukassa ja paino tippuu, fyysinen heikko olo tullut henkistä hässäkkää kannattelemaan, niinhän se menee. Enkä yritä tässä kerätä mitään säälipisteitä, olen tietoinen siitä, että virheitä olen tehnyt minäkin ja teen ja vastuussa vähintään sen 50% tapahtuvasta. Mutta aikaa on annettava ja tunteiden ja ajatusten tulla, elettävähän tämäkin on. Olen elämässä rämpinyt muista syistä tosi syvissä vesissä (ja toki, kaikilla on omat juttunsa ja vaikeat aikansa, en ole siinä mitenkään kirkkaampaa kruunua saamassa) ja niistäkin selvinnyt, minusta riippumattomista syistä. Siksi en ole sinisilmäinen tai odottaisi elämän menevän aina suloisesti suunnitelmien mukaan.
Omasta mielestäni käsittäisin rakkauden sellaisena, että arjesta huolimatta on jossain sisällä lämmin tunne, ja tietoisuus siitä, että sillä toisellakin on. Olen itse ollut se kannattelija, pienen kivan ylläpitäjä ja jäädessäni ilman vastakaikua pikkuhiljaa huomaan antaneeni periksi, toivonkipinä toimivasta ja tunnetasollakin tyydyttävästä kumppanuudesta on varkain hiipunut. Joillekin puolisoille riittää vähempi, sen tiedän. Jotkut sopeutuvat etäisyyteen ja siihen, ettei toinen halua olla kanssasi tai tehdä koskaan mitään pientäkään suhteen eteen. Arkea mennään yhdessä ja sehän on ihana asia niille, joille se riittää. minulle ja puolisolleni ei ainakaan näinä aikoina ole tuntunut riittävän. Onko se nii itsekästä tai omaan napaan tuijottamista tai lyhytjännitteistä suhteesta suhteeseen hyppimistä, jos haluaisi vielä tuntea olavansa joskus nainen, haluttu ja tärkeä sille toiselle? Ja ainahan voidaan sanoa, että löytäkää se uudelleen toisistanne, kypsempänä ja muuttuneena, jalostettuna...eipä ole löytynyt, etsitty ja huhuiltu on jokuset kerrat...
En odota mitään ilotulitusta ja olenhan pitkässä suhteessa (minulla ollut elämässäni kaksi pitkää suhdetta, toinen 8v ja sitten tämä) tietoinen, että alun huuma on alun huumaa ja sen tarkoituksena lähinnä saattaa ihmisiä yhteen. Mutta silti, jos vuosien mittaan lämpö ja toisen ymmärrys vaan hiipuu ja vähenee ja suurilta osin loppuukin. Sekin tuntuu pahalta. Niitähän tässä miettii, arvostaako ulkoisia seikkoja ja raamien ja turvallisuuden ylläpitoa vai uskaltaako olla rehellinen ja todeta, että tämä suhde on tullut tiensä päätökseen ja siinä on ollut paljon hyvää ja ainutlaatuista mutta se ei enää ole kantanut ja tilanteet ja tuntemukset ovat vaan muuttuneet.
Kaikille samanmoisia miettiville tai muuten vaan miettiville silti mukavaa pakkaspäivää:)
Kirjoitat hyvin ja ymmärrettävästi. Tulin varsin surulliseksi lukiessani, koska ei niin pieni pistos sattui sydämmeeni. Uskon ex-vaimoni ajatelleen juuri tuollai.
Kyllä minä näin etteti kaikki ollut hyvin, mutta meillä miehillä on hieman erilainen ajattelumalli. Me emme ajattele jatkuvasti rakastammeko vaimoamme. Itse pidin sitä itsestäänselvyytenä että rakastan häntä.
Nyt kun vaimoni minut jätti, avautuivat silmäni myös näkemään omaa elämääni. Olinko onnellinen? En, en suurimmalta osin ollut. En useaan vuoteen. Olinko tyytyväinen vaimooni? Paljon hyvää, paljon huonoa. Rakkaus siirsi huonot puolet taustalle. Halusinko jatkaa avioliittoa? Kyllä, en itseni, en lapsieni, en ulkokuoren, en vaimon vaan perheen takia. Kärsinkö minä liitossani? En samoin kuin sinä. Paljon oli ikäviä asioita, kauan sitten jotain hyvääkin.
Olemme nyt asuneet muutaman kuukauden erillään. Emme tapaa toisiamme, vaikka eromme oli ns. riidaton. En suostu puhumaan puhelimessa, en tapaamaan kasvokkain, viestimme vain sähköisesti. Tämä on minun keino selviytyä.
Loppu voi olla loppu, tai uusi alku, itse uskon ensimmäiseen vaihtoehtoon. Erossa kaikki voi mennä hyvin, ja elämä alkaa mennä parempaan suuntaan. Tai sitten ei. Mitään ei ole kirjoitettu valmiiksi.
Olet selväsati jo tehnyt päätöksesi, on vain ajan kysymys koska erosi tapahtuu. Mutta pyydän, älä heitä eroilmoitusta miehesi kasvoille täysin yllättäen. Yritä uskaltaa puhua asiasta ensin jotenkin pehmeämmin (älä kysy kuinka). Jos raskas päätös on tehtävä, tehkää se yhdessä. Silloin olette samalla viivalla, viimeistä yhteistä päätöstä tekemässä. Eroilmoitus täysin yllättäen on raukkamaista.
Voimia sinulle, raskaat ja vaikeat päätökset on vain tehtävä. En suosittele eroa kenellekkään, mutta joskus se taitaa olla ainoa vaihtoehto. Oliko oma ero hyväksi itselleni? En tiedä vielä. Mutta minulla ei ollut vaihtoehtoa. Toivon hartaasti että sinulla olisi.
Kiitos ymmärryksestä. Sitä näinä aikoina tarvii. En osannut kirjoittaa sitä, että meidän liitossa silti, omista ajatuksistani ja tunteistani huolimatta, mieheni on ollut se tyytymättömämpi osapuoli ja hän on minua enemmän ja aiemmin päätöksensä tehnyt. Ja kun sen sanon hänelle ääneen, hän ensin kieltää sen ja seurassa lauseessa myöntää ja on surullinen toki asian todellisuudesta. Hän kokee siitä huonommuutta, ettei enää jaksa tai halua kanssani ponnistella ja yrittää löytää uutta ja hyvää. Hän on katkera ja muistelee menneitä vuosia toisenlaisella vireellä, mollivoittoisemmin kuin minä. Meillä on ollut paljon ristiriitoja ja vaikeuksia ja olen niihin kyllä yhtälailla syyllistynyt mutta minä olen ollut se meistä, joka on uskonut ja halunnut uskoa parempaan ja osannut enemmän arvostaa sitä hyvää mitä on ollut. Ja sitä on ollut, eihän kukaan, kai, elä toisen kanssa yli kymmentä vuotta kärvistellen pelkästään. Mieheni on kyllä jo vuosia ollut ajoittain jalka oven vlälissä ja uhannut erolla suuttuessaan. Mieheni näkee minussa enemmänkin nalkuttavan akan. Ei juurikaan mitään myönteistä. Itse koen, että sitä hyvää minussakin on ja haluaisin tietysti sen huomaamista.Nalkuttaa toki osaan ja olen meistä tavallaan luonteeltani se hallitsevampi ja määräävämpi ja näihin piirteisiin liittyviä tekojani ja sanomisiani kadun ja siinä on minulla peiliinkatsomisen paikka jatkossa.. Eri asia on, jos toinen ei halua menneistä puolin ja toisin sanotuista pahoista asioista irti. Minuakin on loukattu, en vaan loputtomiin jaksa menneitä märehtiä, kun ne eivät muuksi muutu. Mutta me ihmiset olemme erilaisia, ei ole vaan yhtä oikeaa tapaa asioita tuntea tai käsitellä. Tsemppiä sinullekin, on tämä vaan aikamoista vuoristorataa tämä elämä...
epäilee, ettei kumppani ole "se oikea", niin yleensä ei olekaan. Mutta vasta tuosta epäilystä lähtee tie kohti eroa. Minulla se tie oli pitkä - sitä kesti taivaltaa kuusi vuotta ennenkuin ero toteutui. Nuo kuusi vuotta olivat kamalia. Ihan kuin olisi ollut vankina ne vuodet. Nyt ymmärtäisin erota aiemmin! Oli tuosta pitkitetystä erosta se hyvä puoli, että ainakin tiesi ja tunsi olevansa asiasta varma. Mutta rajansa kaikella. Kolme vuottakin raahaamista olisi riittänyt vallan mainiosti.
Käyttäkää energianne ja vahvat puolenne yhteiseen suuntaan, eikä toisianne vastaan, koska sitä Teillä tuntuu olevan. Energia menee hukkaan. Vastakohdat vahvistavat toisiaan, tuo aika minkä olette olleet yhdessä, on juuri sitä raskasta aikaa ja menee kyllä ohi. Toiselle on annettava sitä omaa aikaa mutta läheisyyttäkään ei saa unohtaa. Kaikki vaan eivät luonnostaan osaa antaa tai näyttää sitä läheisyyttä, se ei tarkoita, etteivätkö he sitä halua. Se on vaan hyväksyttävä. Joissakin ärsyttävissä piirteissä ja tavoissa täytyy tehdä taas kompromissi.
Tässä yksi käytännön asioista ärsyttävä esimerkki, jolla ei ole mitään suurta merkitystä mutta kyllä se ärsytti kumpaakin osapuolta.
Toinen halusi pitää wc-lavuaarin tulpan reunan päällä ja toinen taas kierrettynä hanan ympäri niin, että tulppa roikkui puoliksi altaassa. Hän joka halusi sen reunan päälle, nosti tulpan ylös aina käydessään vessassa ja vastaavasti, toinen kiersi sen hanan ympärille. Tämä johti siihen, että kummatkin tulivat vessasta aina ärtyneinä ulos. Tilanne johti sitten aina muihin myös riitoihin.
Kompromissinä lavuaarin päälle seinälle laitettiin koukku, johon oli helppo laitta tulpan ketju, nyt tulppa ei ollut reunalla, eikä hanan ympärillä ja riidat väheni.
Tämä tarina ei ollut keksitty vaan ihan oikeasta tilanteesta, meiltä.... Koukku on ollut käytössä jo useita vuosia... Nyt pitää keksiä "maitotölkit tiskialtaassa, eikä suoraan lajitteluun" kompromissi ;)
Kyllä Te selviätte, karsikaa ärsyttävät asiat vaan pois...
Varmaan olet nyt ajatustesi kanssa melko sekaisin ja tarvitset jonkin jäsentämään tuntemuksiasi, joten tilaa aika parisuhdeneuvontaan ennenkuin teet mitään päätöstä. Vaikka se on kirkon ilmainen palvelu, siellä ei todellakaan puhuta mitään kirkon ja uskonnon asioista, vaan siellä on koulutetut asiantuntijat ennenkaikkea
kuuntelemassa ja hän saattaa katsoa tilannettasi monelta kantilta. Mene ensin vaikka yksin ja puolisokin voi mennä yksin. On hyvin tärkeää saada itsensä jonkinlaiseen balanssiin ensin. Jännittäähän se toki, mutta siellä sinusta välitetään ihan omana itsenäsi.
Toivoa aina on. väsynyt ihminen on avun tarpeessa.
Niin jos vastaus oli minulle, meillä ei ole mitään ongelmia, tai ehkä se maitopaketti, muuten menee hyvin...
Jonkinmoiset avioliittokoulut olis kyllä paikallaan, kun aina tullaan tähän samaan, kuin teilläkin AP.
HARVOIN on kaksi ihmistä osunut yhteen, jotka YRITTÄISIVÄT yhdessä YHTÄAIKAA parantaa suhdetta..
Aina kun toinen ojentaa käden, toinen on niin loukkaantunut jostain vanhasta sanomisesta tai tekemisestä tai tekemättä jättämisestä, että ei tule vastaan...ja toisinpäin...
Olet todellakin varmaan tuon ikähaarukan 35-40 välissä?
Itse olen jo vanhempi nainen, kohta 50 vuotta ja paininut tuon saman suon kanssa jo viimeiset 15 vuotta..
Eroa miettinyt usein, niinkuin miehenikin joskus, mutta ero vaan siirtyy.
Aina kun tuntuu, että nyt on aika lähteä erilleen, tulee jotain..
On ollut lapsen vakava loukkaantuminen autokolarissa, vanhempien sairastumiset ja avuntarpeet sen puitteessa, toisen lapsen omat murheet, joihin on tarvinnut meidän kummankin vanhemman täyden tuen..
Aina on tullut jotain, minkä takia on pitänyt nöyrtyä ja yhdistää se voima, mikä perhe perheenä itsessään on ja pukata ne omat toiveet sivuun..
Olen miettinyt, olisiko vain pitänyt olla rohkeampi ja lähteä silloin aikanaan, sinun ikäisenäsi ja etsiä vielä sitä rakkautta muualta...vai olisiko sekin sitten kuivunut aikaa myöten, niinkuin tämäkin.
Sitten kun katselen ja kuuntelen muita pitempään (yli 10v) yhdessä olleita, huomaan ihan saman ilmiön,
tyytymättömyyden ja parin lasillisen jälkeen se tuleekin ulos naisella tuskaisena itkuna, miehellä halveksivana puheena...tai toisinpäin..
Ei mene hyvin muillakaan, ei ole yhtään tuttua, jotka halaisivat ja suutelelisivat vielä pitkässä ketjussa..
Pettyneitä ja vihaisia ja katkeria on puheet illanistujaisissa.
Sitten on näitä eronneita, jotka ovat kyllä pirteitä ja innolla lähdössä aina bailailemaan, mutta sitten löydettyään jonkun ikäisenäsi, tai myöhemmin, on omat murheet sielläkin..
Yleensä uuden taustallakin on ero, josta ei ole vielä itsekkään ehkä selvinnyt, hakee enemmänkin laastarisuhdetta, eli rakkaudelle ei uskalla antaa tilaa.
Hänelläkin on exä, jonka kanssa saattaa silti olla sutinaa, on lapset hälläkin ja ei välttämättä ota uutta isän kumppania yhtään riemukkaasti vastaan ja silti pitää tekemisissä olla usein, jos yhteishuoltajuus pelaa.
Kaikki pyörii näiden lasten tapaamisien ehdoilla, joten kaksistaan ei sitä aikaa ole rajattomasti, kun itselläsikin on ne lapset. Eli siitä kaikenkattavasta kahden ihmisen välisestä rakkaudesta ei voi enää puhua, minkä koit miehesi kanssa aikanaan kahdestaan, se on historiaa, kun ei ole enää vain kahta ihmistä....
Sitten jos tulevalla uudella kumppanilla ei ole niitä lapsia, niin sitten ei ehkä välitä niistä sinunkaan lapsistasi oikeasti alun näyttelemisen jälkeen,
ja se on inhottavaa kädenvääntöä perheessä. Mies haluaa olla kanssasi, mutta ei lastesi kanssa.
Tämänkin olen nähnyt hyvin läheltä. Surku käy silloin lapsia, kun paljastuu uusi kumppani siksi ilkeäksi isäpuoleksi, joka ottaa sen määräysvallan pikkihiljaa uudessa suhteessa.
Yhtä sillisalaattia koko homma, teitpä niin tai näin..
Tarkoitan tällä sitä, ettei se hellyys ja rakkaus ole niin varmaa siellä tuntemattomassa tulevaisuudessakaan.
Tuo on hyvä, että menette sinne ammattiauttajalle, saa varmaan jonkin lukon auki välillänne ja ehkä sitä yhteen puhaltamistakin vielä löytyy..
Itse olen sen ilman auttajia huomannut, että onni ei ole kokopäivästä ja ne pienet onnenrippeet pitää oppia löytämään sieltä omasta elämästä, lasten hyvinvoinnista, vastoinkäymisten selättämisestä ja
siitä, mitä jo itsellä on.
Eroa mietin harvemmin enään itsekkään, en jaksa uskoa siihen miehen ja naisen väliseen rakkauteen, mikä kestäisi vielä vuosienkin jälkeen. Jaksaisinko enää rakastaakkaan niin täysillä ventovierasta, kuin hän haluaisi, vaan tulisiko taas pettymys jommalla kummalla? Minulla on kuitenkin jo nyt kolme ensisijaista rakkaudenkohdetta, joiden edelle ei mene kukaan, kolme lastani, hyväksyisikö uusi mies sitä?
Yksinkään en halua olla, joten taidan itse tyytyä siihen, että laitan illalla nukkumaan mennessä sen
käteni miehen käteen ja katson, miten mies reagoi? Tuleeko yhtään vastaan?
Kylläpäs kuulosti niin tutulle!
Voisin melkeen samanlaisen tarinan kirjoitta, ainoastaan nuo lapset on jo omillaan.
Aina sanotaan, että vastakohdat täydentävät toisiaan.
Siinä vaan tuppaa käymään niin, että se sosiaalisempi pumppaa kaiken siihen hiljaisempaan ja huomaa jossainvaiheessa olevansa tyhjä..niin mulle ainakin kävi.
Olin kyllä aikanaan päättänyt pitää avioliittoni kasassa tuli mitä tuli.
Huomattiin kyllä molemmat, ettei arjenpyörityksestä huolimatta saada tästä liitosta mitään (rakkaudettomuus, henkinen tyhjyys).
Kaikki aputoimet kannattaa kyllä käyttää, mutta itsestäänkin on kyllä pidettävä huolta.
Elämä kyllä kannattelee ja kyllä se uusi rakkauskin jostain löytyy.
Kiitos sullekin ymmärtävästä viestistä! Kirjoittelinkin ajatuksiani tuossa edellä minulle vastanneelle. itse koen juuri niin, että positiivisempana olen ollut se antaja ja kannattelija, se, ettei saa vastakaikua, se tyrehdyttää pikkuhiljaa omankin jaksamisen tsemppaamiseen...näin minulle ainakin käynyt. Toimiva, ja painotan sanaa toimiva parisuhde vaatii kahden ohmisen panostuksen ja halun, yksin sitä ei kukaan voi tekohengittää loputtomiin. Näin ainakin uskon tällä hetkellä...Jos toisen kiinnostuksen kohteet totaalisesti muualla, kyllähän sitä yksin jää pienestä kivasta haaveilemaan...Ja en elättelekään mitään ruusuista tulevaisuutta yksin. Sehän pelottaa minua aivan älyttömästi! Mutta en halua ajatella, etteikö jossain voisi vielä joku, minulle sopivampi löytyä. ja tottahan on se, että jokaisella aikuisella ihmisellä eletty elämä takana ja useimilla lapsiakin. ja uudet kuviot eivät yksinkertaisia varmaan todellakaan...silti sitä vaan haluaisi toivoa, että jos silti...Enkä ole siis koko elämääni haaveillut vihreämmästä ruohosta, tiedostan kyllä, että meissä jokaisessa on omat kiemuramme ja ihanat puolemme...Nyt puolisonikin kuitenkin minusta ollut jo vuosia enemmän negatiivisesti ajatteleva, sekin tuntuu kurjalta kun en omana itsenäni hänelle riitä tai hänen haluaan tsempata meidän vuoksi herätä...
Kyllä se parisuhde tuollaiseksi muuttuu, valitettavasti..
Jossain vaiheessa sitä sitten miettii eroa ja uutta kainaloa....se intohimohan olisi niin ihana asia taas pitkästä aikaa.. ;)
Itse en uskaltanut kuitenkaan erota, ajattelin liikaa lasten koulunkäyntejä, opiskeluja ja yleensäkkin pärjäämistä rahallisesti, jos mies ei enää osallistuisikaan eron jälkeen lasten hyvinvointiin kuin jonkun pienen elarin muodossa. Minulla on eronnut ystävätär, jonka mies unohti lapset pikkuhiljaa eron jälkeen ja
elaritkin maksaa, kun jaksaa. Ja tiukkaa on, kaikesta ylimääräisestä on ollut pakko heidän luopua.
Minä ystävänä katson kuitenkin lapsia joskus, että pääsee äitinsä viihteellekkin.
Itse olen hommaillut eron sijaan itselleni harrastuksia ja käyn viihteellä ystävättärieni kanssa ja saan ainakin tanssiessa tuntea vieraan miehen käsivarret tiukasti ympärilläni, minkä kaipuuta olenkin potenut.
Tuota mietin sinunkin kohdalla, että oletko liikaa jumittunut sinne kotiisi?
Jos ensialkuun reilusti vain jättäisit miehesi ajatuksiltasi rauhaan ja puisit niitä muiden kanssa?
Itselläni on kolme nettituttavuutta (siis miehiä..), joiden kanssa päivittäin vaihtelemme ajatuksia, jotka eivät omaa miestäni kiinnosta ja jotenkin se on alkanut minulle riittääkkin..
Sitten kun käy välillä tanssimassa, sekin on parempi, kuin ei mitään ja pitemmälle en edes haluaisi tässä vaiheessa miesten kanssa mennäkkään.
Näin ajattelin jatkaa niin kauan ainakin, kun lapset ovat ala-koulussa ja tietenkin jos tulee se elämäni rakkaus jossakin vastaan,muutan suunnitelmia.. ;)
Kyllä taloudelliset asiat uusiksi menevät. Mieheni on kuitenkin itse tarjoutunut osallistumaan talomme lainoihin mahdollisen eron toteutuessa niin, että minä ja lapset saisimme jäädä tähän kotiimme. Ei minun vaan lastemme edes näiden asioiden muuttumattomuuden takaamiseksi. Mieheni tuntien, hän ei ikinä jättäisi osuuttaan lasten hyvinvoinnista, henkisestä tai taloudellista, huolehtimatta. Siinä arvostan ja luotan häneen täysin. Toki, joku skeptinen saattaisi ajatella, että niinhän ne lupaavat...Mutta tietysti, tyhjän päällehän sitä on tipahdettava, jos erilleen päädymme.
itsekin käyn kyllä viihteellä harvakseltaan. osaan pitää hauskaa ja nautin sopivassa määrin miesten flirttailusta ja huomiosta. Arki kotona silti minusta se minun henk koht mittarini, mitä elämältäni toivon ja odotan. Mutta juu, ei käy kieltäminen, ettei se intohimo kokemuksena kyllä haittaisi, vaikka pysyväähän ne alkuhuumat eivät ole, kuten jo todettiin:)
lasten hyvinvointi ja heidän mahdollisen eron sattuessa surutyön tukeminen ja kuitenkin turvallisuuden säilyttäminen riipaisee jo ajatuksena aivan kauheasti...
Tuo ei tule onnistumaan, että lupaukset pitäisi.
Vaikka mies lupaa taivasosuutensa, jos ei ole erossa ihan kirjattu ihan kaikkea, luistaa niistä
ajan kanssa. Ja ihan siitä syystä, että rahat ei riitä, jos ei joku rikas sitten ole..
Ensinnäkin tuo, että maksaisi lainoja sinulle...miksi maksaisi hei oikeesti?
Kyllä se talo pitää panna myyntiin ja velat päältä pois ja loppu jaetaan, jos ei avioehtoa.
Olet kuitenkin elatusta lapsille vailla ja jos mies kuittaa niillä lainanmaksuilla elatusmaksut sovitusti, ne on sitten lasten hankinnoista pois. Mistäs siihen sitten raha?
Vai luulitko, että mies tulevan oman asuntonsa lisäksi makselee talon lainoja ja sitten vielä lapsille elatusta?
Ei hyvää päivää sentään!!
Ei se noin mene..
No, nämä asiat sulle selittää sitten oikeuaputoimiston ihminen aikanaan.
Viimeistään sitten, kun miehesi löytää uuden naisen, alkaa asiat muuttumaan.
Uusi nainen pistää aina äijien pään pyörälle ja sinä jäät unohduksiin, lapsetkin tuntuvat joskus näiltä uuden misun löytäneiltä unohtuvan...
En halua masentaa, mutta itse eron kokeneena jotakin tiedän ja tuollaiset haavekuvat, mitkä sinulla tuntuu olevan tulevaisuudesta, ei ole realistisia.
Meillä meni mökki myyntiin ja kerrostaloon muutin lasten kanssa, talosta maksettu hinta juuri ja juuri riitti lainojen maksuun. Lasten isän maksama elari riittää juuri lasten ruokaan ja osin päiväkodin hoitomaksuihin. Lapsilisät on oiva apu, mutta esim. harrastukset ovat kortilla.
Itseni oli pakko mennä töihin ja tunnetusti naisten palkka ei ole hyvä.
Jonkin verran saan asumistukea, suurimman osan maksan itse.
Exälläni on jo uusi rouva, joka on nyt paksuna, joten exäni on ilmoittanut, että haluaa elareihin nyt alennusta, vaikka erotessa aikoi osallistua elareitten lisäksi muihinkin lasten hankintoihin..joopajoo..
Katsos, kun olosuhteet muuttuu, niin ne lupauksetkin unohtuu..
Erosta olen kuitenkin tyytyväinen, miehelläni oli jo tuo toinen naisensa silloin.
Mutta köyhyys on tullut perheeseemme ja elää kituutamme..
Ja siitä uuden ukon kattelusta...
Muutaman kerran olen viihteelle päässyt ja parit paukutkin raaskinut ostaa, mutta...
Kylläpä ne on ukot vaan sinne sänkyyn pyrkimässä, kun kuulevat mun eronneen olevan, ei oo
sellaista rakkautta tullut, joka olisi vakavammin tällaisen yksinhuoltajan ottanut.
Pelkkiä perseensä raapijoita aamutuimaan nämä baarihemmot!
Ilman kortsujakaan ei uskalla nykytautiaikana kenenkään kanssa olla, joten sekin on nautinnosta poissa.
Olenkin päätynyt ottamaan lapsille ja itselleni koiranpennun ja unohtanut tällä erää miehet,
tiedän, että kun vauva tulee exälle, ei ota sitten lapsiakaan luokseen enää säännöllisesti, on jo nyt ilmoittanut uuden rouvan haluavan sitten rauhaa, kun vauva heille syntyy...
Joten tässä sinulle vähän sellaista oikean yh.n elämää täällä arjessa.
Muista, että kaikki kannattaa ottaa erossa kirjallisena ja nekin voidaan kumota, jos tilanteet muuttuu...
Olin ensimmäisen mieheni kanssa naimisissa 8 v, nyt jo 10 v uudessa liitossa... Lapsia on.Ja samoja fiiliksia... Miten voidais jutella tarkemmin, vaihtaa kokemuksia?Onko sulla sähköpostia?
[email protected], laita vaan viestiä jos siltä tuntuu.
Aivan tavallinen aviodraama, olette ns. kasvaneet erillenne. Teillä ei tunnu olevan mitään yhteistä millään elämän osa-alueilla, vaan - kuten itse sanoit - suhteenne on tottumukseen perustuva kiristelevä kulissi. Vaikka kuinka molemmat haluaisitte, tekisitte töitä ja kävisitte ammattiauttajalla monta kertaa kuukaudessa, niin suhteenne tuskin tulee muuksi muuttumaan: hyviä aikoja olisi edelleen ikävä, jatkatte suhdetta tai eroatte. Ihmiset "viihtyvät" varsin hyvin kuolleissa suhteissaan, koska ero on kuitenkin aina kriisi. Kriisejä vältellään, usein liian pitkälle. Huono parisuhde vaikuttaa ihmiseen todella epäsuotuisasti. Eroa pitkitellessä, liitto mutkistuu entisestään ja ero on aina vain vaikeampaa. Siihen ei tunnu löytyvän voimia enää mistään, vaikka tekisi eropäätöksenkin. Päätöksestä on vielä pitkä matka toteutukseen.
Kukaan ei mene naimisiin erotakseen joskus. Silti monet eroavat, koska ajat muuttuu ja ihmiset sen mukana. Vaikeampaa sinun on löytää rakkautta naimisissa olessasi. Kun et rakkautta liitossa kuitenkaan saa, niin mitä menetät erotessasi? Mikäli jäät kiristelemään liittoosi ja kohtaatkin uuden rakkauden, niin siitä tulee kolmiodraama. Monet suhtautuvat siihen vähän huonommin kuin maailmanloppuun... vaikka liitto olisi ollut miten kuolleena tahansa vuosikausia.
Aivan kuin oma tarinani oli tuo kirjoituksesi, ongelmat ihan samanlaisia. Kun avioliittoamme oli takana noin 10 vuotta, ajattelin toistuvasti että emme kuulu mieheni kanssa yhteen ja ero on jossain vaiheessa edessä; seksi oli hiipunut lasten syntymän jälkeen, yhteistä tekemistä ei ollut, ei oikein edes arkipäiväistä keskustelua saati yhteistä naurua. Enemmänkin elämä oli sellaista tilanteen sietämistä päivästä toiseen. Liitto kuitenkin jatkui, koska lasten takia koin että ero ei ole mahdollinen...
Vuodet kuluivat hampaita kiristellen, ja tuli se hetki kun lapset lensivät pesästä pois. Silloin kaikki muuttui, irrottauduimme molemmat kotoa ja ryhdyimme elämään mieheni kanssa uutta vaihetta. Emme löytäneet todellakaan toisiamme, vaan irrottauduimme toisistamme entistä enemmän... viime syksyn mietin todella paljon eroa, murehdin ja huolehdin sitä kuinka läheiset siihen reagoisivat, murehdin sitä kuinka kohdata uusi sinkkuelämä, mietin voisinko enää ketään löytää, kuljin tansseissa, jossa sain kokea toisen ihmisen läheisyyttä jota olin niin kovasti halunnut.
Vuoden lopulla päätös kypsyi, hankin itselleni asunnon ja joulun jälkeen muutin kotoa pois. Ja huomasin, että selviän, voin hyvin, nautin aidosti itsenäisestä elämästäni ja eteen tuli yllättäen myös mukava uusi mies..syksyn murehtiminen ja pelot olivat varmaan tarpeen - en lähtenyt kevein kengin vaan itku silmässä. Mutta nyt ihmettelen sitä kuinka hyvin kaikki on sujunut, vai olisiko tämä jotain uutuuden viehätystä? En kuitenkaan kadu ratkaisua; ehkä sitä kadun että lähdin vasta nyt. Liian monta vuotta on tullut kulutettua elämään, joka ei ole lähimainkaan ollut tyydyttävää.
on harvoin helppoa ja sujuu ongelmitta. Itse pähkäilen niin, että ero on välttämätön, jos näistä toteutuu yksi tai kaksi: a) toisen pelkkä läsnäolo ärsyttää, rasittaa yms. b) jos seksielämää ei ole tai sitä inhoaa c) jatkuvia riitoja/ei puhuta oikeastaan mistään. Mikäli kaikki kolme toteutuvat, täytyisi eroon suorastaan pistää vauhtia.
Mitäs sitten kun a)toisen lähellä on kiva olla b)seksielämä on vilkasta ja hyvää c) ei riidellä - mutta silti erotaan.
on vain toisen fiilis ja kokemus, etenkin kohta a).
b) seksielämä sujuu tottumuksen voimalla, toinen feikkaa ja/tai suhde on pelkkä seksisuhde
c) riitelemättömyys ei ole välttämättä ollenkaan hyvän suhteen merkki. Usein sellaisen suhteen, jossa ei osata tai uskalleta sanoa mitä ajattelee.
Kukaan ei eroa molemminpuolisesta hyvästä suhteesta. Näin voi tietenkin uskotella itselle/toiselle, jotta erosta ei tulisi paha mieli.