Suku on todella pahin. Tämän sain todeta liittyessäni mieheni sukuun.
Anoppi ja appiukko arvostavat statuksia yli kaiken ja ovat kilpaa hokeneet aina kuinka poikansa on vallan yliopistossa asti. No, tämä ylpistely toisen saavutuksilla on kai melko yleistä...joillakin vanhemmilla.
No mieheni valmistui, eikä päässytkään töihin omalle alalle, vaan joutui hanttihommiin, mitkä nekin loppui töiden vähetessä. Tällä hetkellä on työtön, itse vielä opiskelen. Miehen vanhemmat pitää työttömyyttä ihan poikansa (ja ilmeisesti minun) vikana, vaikka tietävät hyvin mikä kilpailu tällä hetkellä töistä on.
Nyt asumme samassa kaupungissa heidän kanssaan, miehen sedän alivuokralaisina. Meihin päin yhteydenpito on suorastaan lopahtanut sen jälkeen kun mieheni jäi pois töistä. Tämän lisäksi appivanhemmat pitävät poikansa epäonnea ja heidän silmissä "väärää" elämää minun syynäni. Sain sen ikävällä tavalla kuulla kiertoteitse perhetutun kautta. Anoppi lisäksi loukkaantui, kun kerroin ettemme halua lasta. Siis otti itseensä siitä mitä me päätämme elämällämme tehdä ??? Nyt eivät siis pidä meihin yhteyttä muuten kuin jos tarvitsevat jotain. Halveksunta kuuluu puheesssa ja näkyy käytöksessä joka kerta niin, etten enää itsekään halua vierailla heidän luonaan, saati sitten miehen veljen luona. En voi käsitää miten noin pahansuopia ja pikkusieluisia ihmisiä on olemassakaan.
Ja piste iin päälle on todellakin miehen veli, joka jatkuvasti antaa ohjeita aikuiselle veljelleen miten hänen täytyisi hoitaa elämäänsä. Veljensä on kuin neandterhal, jatkuvasti haistattelemassa ja uhomassa tekemisillään ja pilkkaamassa veljeään. On todella karua seurata kuinka hän vähättelee veljeään joka käänteessä. Käytös on opittu miehisyyden malli isältään, jolla on myös yhtä heikko itsetunto ja taipumus alleviivata itseään.
Olen tavannut muiden seurustelusuhteiden aikana monia erilaisia, ja ehkä osin haastaviakin perheitä, mutta tälläistä toisen halveksuntaa ja kylmää rintamaa en ole eläissäni kokenut muualla. Ja en voi tajuta miten joku ei haluaisi pitää yhteyttä lapseensa, vaikka aikuinen onkin. Miltä voi tuntua kun vanhempansa eivät ota koskaan yhteyttä. En voi kuvitellakaan tilannetta.
Tekee todella huonoa mieheni puolesta, joka on kaikille niin kiltti ja huomaavainen. Ei sano koskaan ikävästi, eikä osaa edes suhtautua toisiin halveksuvasti. Jaksan aina ihmetellä sitä, että hän on lähtöisin tuosta perheestä.. Miten pienet mielet voi muka kasvattaa noin suurisieluisen ihmisen, se on mysteeri. Toisaalta mieheni muistot perheen läheisyydestä, ne kauneimmat lapsuusmuistot liittyvätkin enemmän hänen mummoonsa. Onni onnettomuudessa on se, että mieheni on saanut kehittyä sellaiseksi kuin on opiskeluaikana, kaukana sukulaisistaaan, humaania ja ajattelevaa persoonaansa vahvistaen.
Olemme siis yrittäneet ymmärtää appivanhempien ja veljensä outohin olettamuksiin ja tiukkoihin asenteisiin pohjautuvaa elämäntapaa, mutta ei.....ja se saa jäädä siihen. Jos vaan on yhtään itsestäni kiinni vien mieheni pois heidän alistavasta seurastaan. Koska näen itsekin, miten huono hänen on olla tuon muka-perheen varjossa.
Anoppi ja appiukko arvostavat statuksia yli kaiken ja ovat kilpaa hokeneet aina kuinka poikansa on vallan yliopistossa asti. No, tämä ylpistely toisen saavutuksilla on kai melko yleistä...joillakin vanhemmilla.
No mieheni valmistui, eikä päässytkään töihin omalle alalle, vaan joutui hanttihommiin, mitkä nekin loppui töiden vähetessä. Tällä hetkellä on työtön, itse vielä opiskelen. Miehen vanhemmat pitää työttömyyttä ihan poikansa (ja ilmeisesti minun) vikana, vaikka tietävät hyvin mikä kilpailu tällä hetkellä töistä on.
Nyt asumme samassa kaupungissa heidän kanssaan, miehen sedän alivuokralaisina. Meihin päin yhteydenpito on suorastaan lopahtanut sen jälkeen kun mieheni jäi pois töistä. Tämän lisäksi appivanhemmat pitävät poikansa epäonnea ja heidän silmissä "väärää" elämää minun syynäni. Sain sen ikävällä tavalla kuulla kiertoteitse perhetutun kautta. Anoppi lisäksi loukkaantui, kun kerroin ettemme halua lasta. Siis otti itseensä siitä mitä me päätämme elämällämme tehdä ??? Nyt eivät siis pidä meihin yhteyttä muuten kuin jos tarvitsevat jotain. Halveksunta kuuluu puheesssa ja näkyy käytöksessä joka kerta niin, etten enää itsekään halua vierailla heidän luonaan, saati sitten miehen veljen luona. En voi käsitää miten noin pahansuopia ja pikkusieluisia ihmisiä on olemassakaan.
Ja piste iin päälle on todellakin miehen veli, joka jatkuvasti antaa ohjeita aikuiselle veljelleen miten hänen täytyisi hoitaa elämäänsä. Veljensä on kuin neandterhal, jatkuvasti haistattelemassa ja uhomassa tekemisillään ja pilkkaamassa veljeään. On todella karua seurata kuinka hän vähättelee veljeään joka käänteessä. Käytös on opittu miehisyyden malli isältään, jolla on myös yhtä heikko itsetunto ja taipumus alleviivata itseään.
Olen tavannut muiden seurustelusuhteiden aikana monia erilaisia, ja ehkä osin haastaviakin perheitä, mutta tälläistä toisen halveksuntaa ja kylmää rintamaa en ole eläissäni kokenut muualla. Ja en voi tajuta miten joku ei haluaisi pitää yhteyttä lapseensa, vaikka aikuinen onkin. Miltä voi tuntua kun vanhempansa eivät ota koskaan yhteyttä. En voi kuvitellakaan tilannetta.
Tekee todella huonoa mieheni puolesta, joka on kaikille niin kiltti ja huomaavainen. Ei sano koskaan ikävästi, eikä osaa edes suhtautua toisiin halveksuvasti. Jaksan aina ihmetellä sitä, että hän on lähtöisin tuosta perheestä.. Miten pienet mielet voi muka kasvattaa noin suurisieluisen ihmisen, se on mysteeri. Toisaalta mieheni muistot perheen läheisyydestä, ne kauneimmat lapsuusmuistot liittyvätkin enemmän hänen mummoonsa. Onni onnettomuudessa on se, että mieheni on saanut kehittyä sellaiseksi kuin on opiskeluaikana, kaukana sukulaisistaaan, humaania ja ajattelevaa persoonaansa vahvistaen.
Olemme siis yrittäneet ymmärtää appivanhempien ja veljensä outohin olettamuksiin ja tiukkoihin asenteisiin pohjautuvaa elämäntapaa, mutta ei.....ja se saa jäädä siihen. Jos vaan on yhtään itsestäni kiinni vien mieheni pois heidän alistavasta seurastaan. Koska näen itsekin, miten huono hänen on olla tuon muka-perheen varjossa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
sentään.
Kuulet mutkien kautta ja ihan aitoja oikeita totuuksia.
Yhteyden pito ja keskustelu on fihty - fihty tilanteet vaihtuu, mutta yksin toista osapuolta ei voi syyttää.
Olet miniä reppana, jonka elämän kohokohtia piti olla surkea ja kamala anoppi ja appi, etkä saanut haluamaasi iskuvoimaa heihin.
"vien mieheni pois heidän alistavasta seurastaan"
REPESIN aivan totaalisesti.
On vaan mukavaa, että joku saa iloa toisen pahasta olosta... Kiitos tästä! Ettet vaan kuuluisi mieheni sukuun?
Onhan sekin kieltämättä ilo kuulla mitä itsestään puhutaan sitten kun ovi menee kiinni, mutta kaikkia ei voi miellyttää edes olemalla ihan oma itsensä...valitettavasti. Mutta omat tunteet, pettymyksen vielä nielenkin. Lähinnä suututtaa miehen puolesta.
Mukavaa illan jatkoa sinne :)
Monet eivät sitä usko, mutta pahoja ihmisiä todellakin on! Tai sellaisia, joiden hyvyys on minimaalinen, niin että sen esiin kaivaminen on mahdotonta.
Kun kiittämättömyys, kateus, ylpeys, ahneus, mustasukkaisuus ja kostonhimo nousevat maksimiin, syntyy pahuutta. Ei ihme että puhutaan ns. kuolemansynneistä.
Teet ihan oikein, että rohkaiset miestäsi ja yrität saada pois hänen tuhoavan perheensä vaikutuksesta. Ette ole mitään velkaa heille.
Ilmeisesti miehesi on ollut perheensä musta lammas, syntipukki, johon on voitu kohdistaa oma ahdistuneisuus ja paha olo.
Luulenpa, että kun katkaisette välit hänen perheeseensä, niin sieltä voi tulla roppakaupalla sen tuhannen temppua saada musta lammas takaisin potkittavaksi. Niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaa, niin tämä potkiminen on pitänyt perhettä pystyssä ja koossa. He ovat tarvinneet miestäsi oman ahdistuksensa kanavoimiseen.
Mutta pitäkää pintanne, älkää antako periksi. Tuon perheen on itse vastattava omista tunteistaan. Jos jaksatte olla omissa oloissanne, niin miehesi perheessä alkaa tapahtua, mutta sitä ei tiedä kukaan mitä ratkaisuja voi tulla, ehkä koko popula lopulta hajaantuu.
Sitkeyttä ja voimia sinulle ja miehellesi. Jos erossa pysyttely miehen perheestä tuntuu vaikealta, hakekaa ulkopuolista apua. Perheen ote mieheesi ja sinuun voi olla sen verran dynaamisen vahva.
Näin juuri kuin edellinen viesti kehotti. Muuttakaa niin kauas kuin mahdollista, sen mukaan missä miehellesi on hyvät mahdollisuudet työllistyä opiskelemansa alan piirissä. Tai hän voi vaihtaa alaa taiopiskella lisää myöhemmin, olen ymmärtänyt että joillakin akateemisilla aloilla on nyt kovin vaikeaa työllistyä. Kun omat opintosi ovat valmiit, harkitkaa "parin vuoden" ulkomaan työkeikkaa, se tekisi teille molemmille hyvää ja saattaisitte tykästyä ulkomailla oloon kovastikin. Narsistista vivahdusta suvun asenteissa, pysykää kaukana!
On toivottavaa, että mies pikkuhiljaa löytää tietynlaisen miehisen itsetunnon ihan omasta itsestään, se on sellaista henkistä kypsymistä jossa voit vain auttaa. Siis irrottautuminen suvun läheisriippuvuudesta.
vastausta aivan loistavia. Uskon myös ap. kirjoituksesi olevan totta, etenkin kun omassa perheessäni (onneksi!) vain lähinnä yksi henkilö on asenteiltaan juuri tuollainen kuin kuvailemasi appivanhemmat. Kannattaa etsiä tietoa narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Näin vähän perusteella ei toki sovi ketään asettaa mihinkään lokeroon, mutta se ei ehkä olekaan oleellista: tieto ko. häiriöstä ja selviytymiskeinoista saattaa hyvin kuvata teidänkin tilannetta. Yksi mätä perheenjäsen usein onnistuu häiriinnyttämään koko perheen elämän, joten saattaa olla myös niin, että miehen perheessä jompi kumpi vanhemmista on se pahempi. Toinen voi myötäillä, koska on pakko elääkseen tuossa sairaassa asetelmassa. Samaa varmaan miehesi on oppinut tekemään, hiljenemaan, olemaan kiltti, jotta olisi tarpeeksi näkymätön, vähemmän ärsyttävä. Siinä olisi paikka sinun auttaa häntä: rohkaista tekemään itsenäisiä valintoja elämässä ja sallia kaikenlaiset tunteenilmaukset, myös muutkin kuin kiltit ja turvalliset. Matka voi olla pitkä, mutta toivottavasti appivanhemmat eivät saa teitä eroamaan. Sitähän he selvästi haluavat siksi, jotta saisivat miehen parisuhteessa ruhjottuna ja jätettynä turvautumaan heihin. Sinä olet uhka, koska viet heidän vaikutusvaltaansa poikaan. Kaikkea hyvää teille!
Veljeään kerran kunnolla turpaan ja tehdä selväksi ettei mulle auota päästä niin veli oppii kerralla. Vanhemmilleen voi sanoa ihan suoraan mitä ajattellee ja sanoa että tommoinen toisten aliarvioiminen on ihan perseestä niin homma voi loppua lyhyeen. Hyökkäys on paras puolustus eikä kaikkia tarvitse sietää vaikka olisivat sukulaisia.
Kiitos kannustavista puheenvuoroista. Ja olen kyllä mielestäni auttanut jo jonkun verran mieheni matkaa kasvaa puolustuskykyisemmäksi tätä "perhettä" kohtaan. Eikä hän ole enää sentään niin hyppyytettävissä, ja osaa jopa joskus sanoa jämäkästi vastaankin, toisaalta kokee heti syyllisyyttä tämän jälkeen, huomaan sen hänestä... :(
Mutta olen monesti miettinytkin sitä, että koska mieheni on sentään pystynyt rakentamaan jo jonkinlaista kanttia itselleen, onko se myös syy miksei oma perhe enää niin kiinnostu hänestä, ja syy siihen miksi he näkevät minut jotenkin syyllisenä kaikkeen. Nythän häntä ei voi enää laittaa tekemään/kuulemaan ihan mitä vaan, siksi että toiset haluavat. Jotta kyllä se tahtotila koko ajan nousee. Hän ei välttämättä vaan enää arvosta perhettään kun samalla oppii näkemään sen mihin kaikki johtaa.. ja mistä kaikki johtui.
Pahinta on ollut itselleni huomata miten sokeasti hän on kunnioittanut vanhempiaan, ilman että olisi koskaan kyseenalaistanut näiden henkistä nujertamista. Nytkin kun mieheni kertoo hakeneensa jotain paikkaa on vastaus isältään: et sinä sitä kuitenkaan saa, turhaan yrität..... En olisi itse voinut koskaan kuvitella kuulevani samaa oman isäni suusta. Mieheni vanhemmilla on ollut ja kai osittain edelleen on alkoholiongelma, mikä myös osaltaan vaikuttaa heidän käytökseensä. Mies kertoi juuri kauheita lapsuusmuistoja mm. äidistään, siitä kuinka hän aina kännissä sai silmittömiä raivokohtauksia, joita sitten koko perhe joutui häpeämään ja sovittelemaan. Tämä on varmasti ollut syy miksi miehenikin on jo pienenä vetäytynyt kuoreensa.
Juuri tässä tiedossa on outoa että anoppi haluaa pakosti muiden tekevän lapsia, kun on kerran itse jäänyt selvään nurkkaan nuorena naisena kun on tullut vahingossa raskaaksi. Tätä kurjuutta ja oman nuoruutensa loppua on sitten tarvinut lähteä hukuttamaan alkoholiin. Jotenkin surullinen tarina kaiken kaikkiaan. Harmi vaan että tästä kaikesta on jäänyt kolme uhria, heidän lapsensa. Miehestäni ja siskostaan on tullut epävarmoja jalkamattoja, jotka ei luota itseensä, kun taas veljensä on jäänyt henkisesti puberteetti-ikään uhoilemaan ja isottelemaan itsellään, alistamaan muita.
Mutta jos kaikki käy hyvin, emme joudu enää kohtamaan heidän pakkoasenteitaan kuin sen kerta vuoteen. He tuskin oppivat enää mitään, mutta meillä on vielä oma paikka hakematta, siellä missä meistä oikeasti välitetään :)
kirjoittelinkin, mutta pitää vielä sanoa se, että kyllä ihmisestä löytyy yllättävän suuret voimavarat eheytyä - enemmän kuin itse koskaan uskoisimme:) Siihen pitää vain opetella uskomaan. Se on erittäin hyvä, että itselläsi ei ole samantyyppisiä traumoja (ainakaan kertomasi perusteella). Kahden todella rikkinäisen on vaikea nähdä selvästi.
Vaikka elämä ei aina ole ollut helppoa, mutta voin ainakin sanoa, että oma perheeni on ollut todella tasapainoinen ja rakastava, kannustava toisiaan kohtaan. Äitini on opettanut näkemään elämässä paljon hyvää omalla positiivisella asenteellaan ja isä taas antanut hyvät eväät elää oikeudenmukaisesti, muut ja ympäristö huomioiden, mutta jämäkästi omaan totuuteen uskoen. Veli on aina ollut läheinen ja molemmat kunnioitamme toisiamme ihmisinä, emme saavutustemme vuoksi.
Ja sieltähän sitä ihminen lopulta ponnistaa, omasta kasvuympäristöstään. Ja tuntuu että vasta nyt alkaa itse saada näitä jo lapsena syötettyjä arvoja käyttöön elämässään.
Jaksetaan jokainen löytää paikkamme tässä välin sekasortoisessa elämässä! Aurinko paistaa ja antaa taas uskoa parempaan :)
Pitäkää kiinni itsekunnioituksesta, älkää antako kenenkään jyrätä teitä surkeilla mielipiteillään ja arvostuksillaan!
" Miltä voi tuntua kun vanhempansa eivät ota koskaan yhteyttä. "
No ei yhtään miltään.