Minun on parisuhteessa aina paha olla. Näin on ollut aina. Ns. rakastumis-vaihe ja ihastus voi olla sitä pilvilinnaa ja mukavaa mutta sitten arki koittaa. Yleensä se arki on jatkuvaa itkemistä. Myös kaverit joutuvat kärsimään kun saan "kohtauksia" turhasta..
Voiko olla että minut on vaan tarkoitettu sinkuksi?
Ennen halusin lapsia ja sen takia varmaan myös kumppanin etsimisen hinku oli kova. Nyt sitten kumppani on ja lapset tulevaisuus ei vois vähempää kiinnostaa.
Voiko olla että minut on vaan tarkoitettu sinkuksi?
Ennen halusin lapsia ja sen takia varmaan myös kumppanin etsimisen hinku oli kova. Nyt sitten kumppani on ja lapset tulevaisuus ei vois vähempää kiinnostaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
No siis voihan se olla, että sut on tarkoitettu sinkuksi, jotkut ihmiset vaan ovat. Toisaalta, kun ei tiedä sen enempää niin vaikea sanoa. Jos sulla on jollain tavalla hankala perhetausta, se saattaa oireilla, eli et ole käsitellyt sitä ja sitten alitajuisesti tunnistat sen ja alat oireilemaan kun suhde vakinaistuu. Eli estät itseäsi sitoutumasta.
Voi olla, että odotat liikoja, odotat hoivaa ja rupeat vauvaksi, kun suhde vakinaistuu. Alat parkumaan ja odotat hoivaa ja huomiota jatkuvasti, kuitenkaan tunnistamatta sitä. Elät ehkä jotenkin, miten et haluat tai et osaa tunnistaa omia tarpeitasi tai et vaan halua kasvaa aikuisemmaksi.
Voi olla, että luulet, että se perhe pitää perustaa heti: haluat kyllä perheen, mutta luulet että se heti arjen tultua pitää perustaa, asetat itsellesi liian kovat paineet, etkä anna itsellesi aikaa. Kyllä seurustella saa pitkäänkin ihan ilman yhteen muuttamista, kihloja, vauvoja. Ehkä painostat itseäsi liikaa, ehkä yrität edetä liian nopeasti?
HInkusi on voinut olla liian kova: olet ottanut ihan väääriä tyyppejä. Et ehkä tiedä mitä haluat, mutta sitten reagoit, kun kaikki arkistuu. Sitoutuminen saakin sinut epävarmaksi ja varmuus huojumaan, hingut muttet oikein tiedä miksi, et ole miettinyt asioita ihan itsellesi riittävästi. Rakastut ajatukseen rakkkaudesta ja ihastut sitten vaan mahdollisuuksiin, mutta et oikeasti ihmiseen.
Tavalla tai toisella nää nyt yleensä johtuu perhetaustasta ja vanhoista kokemuksista: sitten kun niitä toistaa riittävästi ne alkaa elää jo omaa elämäänsä. Voisko se olla mahdollista?
Ehkä sun pitäisi antaa itsellesi lupa olla vaan ihan sinkku parikin vuotta, lopettaa se etsiminen ja korkeintaan treffailla jotain, lopettaa sen perheestä murehtiminen ja antaa itsellesi lupa vaan elää. Joillain se sinkku-vaihe voi kestää pitkäänkin, mutta mitä sitten? Kun miettii ja elää, tutkiskelee asioita, vastaukset yleensä tulee itsestään, pikkuhiljaa. Ehkä sulla on liian kiire?
Sori, jos loukkaan, mutta suoraan sanottuna kuulostat vähintäänkin masentuneelta. Jos totuus on se, että sua itkettää koko ajan tai hyvin helposti, on sekin jo oire ihan muusta kuin vääränlaisista ajatuksista, sinkkuuden tarpeesta tai muusta sellasesta pinnallisesta.
Mene lääkäriin, selitä oireesi ja kuule mitä ammattilainen on mieltä sun jutuistasi. Se osaisi kuunnella ja ohjata sua hieman kokonaisvaltaisemmin kuin me tällasella parisuhdepalstalla!
Ajattelin ihan samaa.
Miettisin elämääni jo isommalla otannalla jos olisin jatkuvasti vaan tyytymätön ja itkuinen. Ei siitä voi koko ajan syyttää muita ihmisiä, on sillon jotain mätää kyllä itsessäkin.