Nyt alkaa jo oikeesti ottaa tosi pahasti päähän kun mulla on joku ongelma, että aina kun näyttää siltä että jonkun ihmisen kanssa voisi tulla jotain "oikeeta" niin alkaa epäilyttää ja ahdistaa niin paljon, että esim. lopetan deittailun. Haluan parisuhteen, mutta en vaan uskalla mennä kenenkään kanssa yhtään pidemmälle! Alan aina miettiä, että välitänkö tästä tyypistä niin paljon että kannattaisi mitään suhdetta aloittaa, oppisinko välittämään jos en vielä välitä jne. Ja kun en ole ihan varma omista tunteista niin mietin koko ajan, että apua tuolla jossain on joku parempi... oon miettinyt että pitääkö mun vaan oottaa ihmistä, josta voin olla niin varma, etä tätä ahdistusta ei tule, vai antaa kivoille miehille mahdollisuus ja vaan koittaa kestää. Jos jään odottelemaan, saan ehkä oottaa ikuisesti enkä tajuaisi ehkä antaa mahista edes Sille Oikealle. Auttakaa! Mitä kannattaisi tehdä? Onko kohtalotovereita?
Mikä vikana kun aina alkaa ahdistaa?
Nainen 20 v
62540
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Onko mahdollista, että vedät jotakin raskaaksi käyvää roolia näissä suhteenaluissasi, esim. pinnisteltyä naisellista miellyttämisenhalua? Selittäisi alkavan ahdistuksen ja perääntymisen. Joko tyypit olivat vääriä tai em. ilmiö syynä? Suosittelen äärimmäistä rehellisyyttä seuraavan hyvän kandidaatin kanssa - kerro julki ahdistuksesi, pelkosi jne., mies jutelkoon niistä kanssasi rakentavaan sävyyn. Olet vielä aika nuorikin, ehdit vaikka mitä, sinulla on aikaa kypsyä ja pohtia itsekin mm. lapsuuden vaikutusta asioihisi.
Kuulostat järkeistävän kaiken, niin että turhaudut jo itsekin teorioihisi. Käytännön kokemus puuttuu.
Ei kukaan missään voi ikinä tietää etukäteen kenestä tulee se elämänkumppani jne., elämä on vaan elettävä läpi, heittäydyttävä kokemaan asoita yhdessäkin, opittava tuntemaan toinen ja vasta sitten, vuosien myötä näkee mihin suhde kasvoi vai lopahtiko se heti alkuunsa ja miksi se niin teki.
Jos ei uskalla edes yrittää, ei tietenkään mitää saakaan, ei kokemuksia eikä mitään, yksinäisyys sen kun jatkuu.
Sun suurin mörkö olet sä itse. Luultavasti sä epäilet ennen muuta omia kysyjäsi selviytyä toisen ihmisen kanssa elämän kaikenlaisista tilanteista, joten sä mieluummin annat periksi ennakkoluuloillesi ja vetäydyt tuttuun ja turvalliseen koloosi. Mitä vähemmän sulla on konkreettisia kokemuksia toisen kanssa olemisesta ja elämisestä, sitä vähemmän sulla on myös valmiita käyttäytymistapoja tai -malleja valittavanasi.
Jostakin sen konkreettisenkin kokemuspinnan rakentaminen täytyy kuitenkin aloittaa, eikä ole pois suljettu sekään mahdollisuus, että heti eka poikakaveri on just se mies josta tulee sun elinikäinen kumppanisi. Sitä te kumpikaan ette voi alussa tietää eikä se ole tärkeääkään, tärkeintä on uskaltaa vaan elää elämää eteenpäin ilman ennakko-odotuksia, ottaa tilanteet vastaan sellaisina kuin ne tulee ja uskoa tiimihenkeen.
Yhdessä monet asiat on paljon helpompaa vastaanottaa kuin yksin.
Kiitos paljon vastauksista, varmaan kaikki mitä sanoitte on ihan totta paitsi toi roolin vetäminen, tiedän itsekin että siitä ei ole kyse. Tiedän, että mietin kaikkea ihan liikaa jne. mutta on vaan tosi vaikeeta uskaltaa :(.
onko läheisyys susta jotenki ahistavaa, se jos suhde kehittyy pitemmälle? Vai onko riskinotto vaikeaa ja heittäytyminen suhteeseen kun pitäisi uskaltaa sitoutua pitemmäksi aikaa eikä vaan pinnita sitä vaihtoehtoa että jossain on joku parempi ehkä odottamassa... Uskallusta vaan, pitkä suhde on ihana! Kannattaa ottaa se askel!!
Et ole henkisesti tasapainoinen. Onko sinulle tapahtunut jokin trauma ja se vaivaa sua, kannattaisi mennä terapiaan juttelemaan, ja muista, se ei ole hävettävä asia.
Oon miettiny tota että läheisyys saattaa olla jotenki ahdistavaa, emt :(