Olenko ainoa, josta tuntuu, että avioliitto on menettänyt ärkeän asemansa yhteiskunnassa? Nykyään avioidutaan aivan liian kevein perustein ja ”sitten kun me erotaan”-asenteella. Tällä tarkoitan, että avioidutaan pelkällä tunnepohjalla, jotta voidaan kehua tutuille hääkuvilla. Myös avioehdot solmitaan asenteella ”sitten kun me erotaan”. Miksi kaikki yhtkkiä unohtivat avioliiton todellisen merkityksen; perustaa tukeva ”kasvualusta” lapsille?
Alussahan rakkaus kukoistaa, mutta täytyy miettiä pidemmällä kaavalla; itse hieno hääseremonia on hetkessä ohi, eikä rakkauskaan ikuista ole, mutta mitä suhteeseen jää, kun villi ja intohimoinen rakkaus loppuu muutaman vuoden päästä? Heti alkuun tehdään avioehto (ei tietenkään aina), mikä on osoitus epäluottamuksesta, vaikka kuinka avioehdon merkitystä kauniisti sanoisi, niin idea samaa kuitenkin on. Eli aloitetaan yhteinen elämä suoraan erosta tai kesken avioelämän osoitetaan epäluottamusta kumppaniaan kohtaan. Ei myöskään suhtauduta avioliittoon niin kuin ikuiseen suhteeseen, vaan ero on mielessä.
Eroluvut karmaisevat – lähes joka toinen avioliitto päättyy eroon, josta eniten kärsivät lapset. Jos ei lapsia aio hankkia, niin ei avioliitossa ole yhtään mitään järkeä, vain turhaa paperisotaa. Pointtinani on, että tulisi harkita entistä tarkemmin ennen avioliiton solmimista monia asioita ja lähtökohtana pitäisi olla avioliiton säilyttäminen hautaan asti oli mikä tahansa.
Itse olen joutunut luopumaan lempiharrastuksestani avioliiton myötä ja antamaan periksi myös periaatekysymyksissä, mutta se on ehdottomasti kannattanut toimivan avioliiton säilyttämikseksi. Tuttavien avioelämää sivusta seuranneena voin todeta, että naisten ongelma on liiallinen itsenäisyys – avioliitossa kaikki on yhteistä, eikä tarvitse aivan kaikkea pyrkiä itse hoitamaan. Miesten ongelma miellestäni on liiallinen sulkeutuneisuus – asioista pitää pystyä puhumaan. Klassinen tilanne on, että miestä ei oikeastaan mikään kiinnosta ja nainen hoitaa hiljaisuudessaan kaikki perheen asiat yksin. Kun nainen lopulta väsyy hoitamaan kaikki perheen asiat itse, niin hän alkaa miehelleen nalkuttamaan, ettei tämä tee mitään. Mutta kun mies on alusta alkaen oppinut, ettei hänänelle mikään kuulu, niin hän ei tietenkään ymmärrä, mikä on yhtäkkiä muuttunut ja miksi ihmeessä vaimo raivoaa jostain sellaisesta, mistä miehellä ei ole hajuakaan.
Miksi teidän miellestänne avioliitot hajoavat niin helposti kuin nykyään?
Alussahan rakkaus kukoistaa, mutta täytyy miettiä pidemmällä kaavalla; itse hieno hääseremonia on hetkessä ohi, eikä rakkauskaan ikuista ole, mutta mitä suhteeseen jää, kun villi ja intohimoinen rakkaus loppuu muutaman vuoden päästä? Heti alkuun tehdään avioehto (ei tietenkään aina), mikä on osoitus epäluottamuksesta, vaikka kuinka avioehdon merkitystä kauniisti sanoisi, niin idea samaa kuitenkin on. Eli aloitetaan yhteinen elämä suoraan erosta tai kesken avioelämän osoitetaan epäluottamusta kumppaniaan kohtaan. Ei myöskään suhtauduta avioliittoon niin kuin ikuiseen suhteeseen, vaan ero on mielessä.
Eroluvut karmaisevat – lähes joka toinen avioliitto päättyy eroon, josta eniten kärsivät lapset. Jos ei lapsia aio hankkia, niin ei avioliitossa ole yhtään mitään järkeä, vain turhaa paperisotaa. Pointtinani on, että tulisi harkita entistä tarkemmin ennen avioliiton solmimista monia asioita ja lähtökohtana pitäisi olla avioliiton säilyttäminen hautaan asti oli mikä tahansa.
Itse olen joutunut luopumaan lempiharrastuksestani avioliiton myötä ja antamaan periksi myös periaatekysymyksissä, mutta se on ehdottomasti kannattanut toimivan avioliiton säilyttämikseksi. Tuttavien avioelämää sivusta seuranneena voin todeta, että naisten ongelma on liiallinen itsenäisyys – avioliitossa kaikki on yhteistä, eikä tarvitse aivan kaikkea pyrkiä itse hoitamaan. Miesten ongelma miellestäni on liiallinen sulkeutuneisuus – asioista pitää pystyä puhumaan. Klassinen tilanne on, että miestä ei oikeastaan mikään kiinnosta ja nainen hoitaa hiljaisuudessaan kaikki perheen asiat yksin. Kun nainen lopulta väsyy hoitamaan kaikki perheen asiat itse, niin hän alkaa miehelleen nalkuttamaan, ettei tämä tee mitään. Mutta kun mies on alusta alkaen oppinut, ettei hänänelle mikään kuulu, niin hän ei tietenkään ymmärrä, mikä on yhtäkkiä muuttunut ja miksi ihmeessä vaimo raivoaa jostain sellaisesta, mistä miehellä ei ole hajuakaan.
Miksi teidän miellestänne avioliitot hajoavat niin helposti kuin nykyään?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Mikä vanhenpiin ihmisiin on mennyt kun 80-luvulla luodut avioliitot eivät kestä? Tehtiinkö silloin poikkeksellisen paljon "järkiavioliittoja", painostettiinko silloin avioliittoon, vai oliko tapana silloin vain mennä naimisiin hetken mielijohteesta kun kaikki muutkin menee naimisiin? Nämä 80-luvulla luodut avioliitot tekevät tilastoista synkät. Miksi juuri nämä avioliitot hajoavat nyt?
Nykyään mennään pääosin naimisiin rakkaudesta ja aina ei edes nähdä tarpeelliseksi mennä naimisiin ennenkuin rutkasti 30 ikävuoden jälkeen. Ehkä maailma on mennyt parempaa suuntaa ja 50 - 65 vuotiaat eroavat sen takia kun he eivät menneet 80 luvulla naimisiin rakkaudesta.
Menin naimisiin vuonna 1983, samoin monet ystävättäreni. Kukaan ei ole eronnut eli minä ja monet muut olemme eläneet avioliitossa jo lähes 30 vuotta. En usko tuohon, että jotenki 80-luvun avioliitot hajoaisivat, uskon että asia on melkeimpä päin vastoin.
Olen siis elänyt pitkässä parisuhteessa. Se, mitä se on tietää vain toinen yhtä pitkään parisuhteessa ollut. Pitkä liitto on jo arvo sinällään ja siinä on sellaisia elementtejä, kuten vuosien myötä syventynyt tuttuus ja turvallisuus, kyky ja uskallus olla omana itsenään ja silti rakastettuna. Mieheni ei ole koskaan ollut "keskustelija", hän on hän, enkä häntä voi muuttaa. ellei hän itse koe tarvetta siihen. Minusta suurin syy eroihin on se, että halutaan muokata puolisosta mieleinen ja jos siinä onnistuu, ei silloinkaan olla tyytyväisiä vaan halutaan sitä entistä puolisoa ja hänen ominaisuuksiaan, koska niihinhän aikoinaan rakastuttiin.
Rakkaus ja intohimo toista kohtaan pitävät avioliiton kasassa. Rakkaus muuttaa muotoaan mutta intohimon jonkin lainen taso tulee säilyä, jotta yhteys säilyisi.
oikein revit, tututuntumallako, että 80-luvulla avioituneet mukamas eroaisivat eniten?
Kyllä niitä avioeroja on joka vuosiluvun solmituista avioliitoista ihan tasaisena virtanaan nykyisin.
Ja mistä tuon rakkaudettomuuden oikein vedät syyksi? Aivan käsittämättömiä väitteitä, että nykyisin mukamas mentäisiin vihille vain rakkauden takia; kyllähän Suomessa ei järjestettyjä avioliittoja ole ollut enää aikoihin, rakkaudesta sitä on naimisiin menty.
Mistähän johtuu, että nykyaikana mennään naimisiin vasta lapsen/lapsien teon jälkeen?
Vuosia saatetaan jo asua yhteisessä kämpässä ja pyöräytellä muutamat kersat ja sitten vasta viralliset vihkiäiset ja häät suurella kapasiteetilla järjestetään, vaikka olisi ollut jos vaikka millaista sotkua parisuhteessa yhteisten vuosien aikana?
Minä ja mieheni menimme 80-luvulla naimisiin, ja rakkaudesta sen teimme.
Olemme vieläkin naimisissa, ja eroa emme ole koskaan edes harkinneetkaan.
on kertakäyttökulttuuri. Sama se, onko kyseessä esine vai ihminen.
Villi ja intohimoinen rakkaus ei vain lopu yhtäkkiä.
Puutarhakaan ei vain yhtäkkiä lakkaa kukoistamasta, yhtäkkiä kasva rikkaruohoja, ja yhtäkkiä kuihdu pois.
Ennen elämä oli yksinkertaisempaa. Nykyään on paljon enemmän stressiä, ihmisiä arvotetaan eri perustein ja itsekkyys lisääntyy kun joka tuutista tungetaan että "sä voit olla tätä ja tätä ja harrastaa näin paljon nautintoja ja kehittää ittees ja wuu wuuw wuu nähdä maailmaa".
Ennen oltiin tyytyväisiä. Keskioluttakaan ei saanut maitokaupast että ois joka päivä onnistunut niin monella se kaljan kittaaminen ja avion pilaaminen.
Itse en usko lainkaan siihen että erot johtuisivat siitä että liittoja solmitaan liian helposti. Nykyään on ihan hyväksyttävää elää avoliitossa vuosia, eikä avioliiton solmiminen ole enää mikään pakko jos haluaa olla yhdessä tai jos nainen sattuu tulemaan raskaaksi. Esim. 50-luvulla solmittiin varmasti liittoja paljon nopeammin ja hetken huumassa. Puhumattakaan sota-aikana solmituista liitoista. Avioliiton solmimisikä on myös jatkuvasti ollut nousussa joka kertoo enemmänkin harkinnan kasvusta kuin vähenemisestä.
Miksi sitten liitot eivät kestä? Itse luulen että se johtuu paljolti siitä että ihmiset ovat tulleet vaativimmiksi tässäkin asiassa. Avioliitolta halutaan muútakin kuin vain taloudellista turvallisuutta ja yhteiskunnallista statusta. Halutaan hyvää tunnesidettä, romantiikkaa, toimivaa seksielämää ja yhteistä aikaa. Ja ne eivät ole mitään helppoja asioita vuosikymmeniä kestävässä liitossa. Ja kun ero ei enää ole mikään häpeä, on helpompi lähteä etsimään onnea muualta. Ei kai se sen kummallisempaa ole. Menemmehän oman hyvän ja nautinnon perässä muillakin elämän aloilla nykyään, miksi siis parisuhde olisi poikkeus? Kehitys ei varmaan ole kaikilta osilta hyvä ja toivottava mutta kyllä tietyssä mitassa se, että vaatii parisuhteelta myös oikeaa sisältöä ja tunnetta, on ihan tervettä. Aikaisempien vuosikymmenten järkiliitot joita ei purettu vaikka mitään muuta kuin ulkoiset kuoret ei ollut jäljellä, eivät nekään olleet ihan terveitä. Tuskin ihmiset olivat silloinkaan ratkaisevasti parempia elämään litoissa kun nytkään. Silloin vain tyydyttiin vähempään.
koska avioliiton merkitys on muuttunut koska yhteiskuntakin on muuttunut. Riippuen ihan kuinka pitkältä ajalta asiaa tarkastelee, niin etenkin naisten saamat perusoikeudet ovat olleet merkittävässä asemassa. Näitä ovat m.. oikeus omaan omaisuuteen, oikeus toimia yhteiskunnassa aikuisen tavalla ( äänioikeus, oikeus ostaa omaisuutta, liittyä yhdistyksiin tai vaikka oikeus tehdä omia oikeustoimia kysymättä mieheltä (isältä, veljeltä tai aviomieheltä) lupaa.
Avioliitossa siis kaikki ei ole yhteistä edes lain mukaan. Tällä suojellaan puolisoita toisen mahdolliselta mielivallalta. Toki puolisot voivat tehdä keskinäisen sopimuksen miten käyttävät rahojaan. Tunneliitoissa taitaa olla usein kyse siitä, että ne odotukset ovat niin suuria siltä puolisolta että avioliitolta. Kun me kuitenkin olemme ”keskenkasvuisia” nuorina, niin ei ehkä enää ole malttia tuohon yhdessä kasvamiseen vaan vaaditaan että toisen tulee olla ”valmis” kaikin tavoin?
tuosta avioehdosta olen eri mieltä. Tilanteet ovat erilaisia, joten on ihan hyvä miettiä noitakin jo ennen liittoa. Jos toisella on mittava omaisuus ja toisella ei mitään, eikö se ole epäoikeudenmukaista että elää toisen siivellä? Kuinka usein noita onkaan käytetty hyväksi muusta kuin rakkaudellisesta syystä? Samoin sukuperinnön säilyttäminen vain omalla sukuhaaralla voi olla tärkeää. Samoin jos kyse on uusioliitosta, silloin jo lasten perinnöt vaativat ehdon tekemistä. Kahdelle köyhälle sillä ei liene merkitystä ja samoin kahdelle yhdenvertaiselle ihmiselle.
Se on totta että nykyään avioliiton kestot lyhenevät, eli n. 2000 luvulla solmitut avioliitot hajoavat jo varsin varhemmin.
http://www.suhdesoppa.fi/avioero/yleisimmat-avioeron-syyt/
http://www.stat.fi/til/ssaaty/2009/ssaaty_2009_2010-05-06_tie_001_fi.html
http://www.stat.fi/til/ssaaty/2009/ssaaty_2009_2010-05-06_kuv_002_fi.html
http://www.stat.fi/til/ssaaty/2009/ssaaty_2009_2010-05-06_tau_001_fi.html
Vanhemmalla iällä solmitut avioliitot eivät tuppaa kestämään, se on yksi syy. Toinen syy on se että mitä enemmän eroja takana kun ihminen odottaa liikoja = helpompi lähteä ns. vetämään. Kolmas syy on tietysti itsekkyys, meitä ei ole opetettu siihen että joskus pitää oikeasti uhrautua toisen puolesta ja olla tukena vaikka mikä (pettäminen, terveyden heikentyminen dramaattisesti tai jokin muu syy) olisi. Itselläni kuoli avopuolisoni liikenneonnettomuudessa 2008, se tuppaa jättämään ihmiseen traumoja.
niin nyt erotaan varhemmin siitä nuoruusliitosta? Ehkä siellä takana voi olla että kun totuttu siihen mukavaan elämään nuorena, vastuunottaminen toisesta koetaan ahdistavaksi. Eikä osata käsitellä noita epämiellyttäviä tunteita, koska niitä ei ole tarvinnut oppia.
Mutta jos tarkoitat sitä että mennään siihen ensimmäiseen avioon yli 30 kymppisenä, niin ehkäpä kaksi itsenäiseen elämään tottunutta ei enää niin helposti hioudu toisiinsa?
Itsekkyydellä on kyllä tekemistä tässä, laidasta toiseen. On heitä jotka todella odottavat saavansa siltä kumppanilta kaiken onnen, eikä itse tarvitse muuta kuin vastaanottaa. On heitä, jotka ovat valmiita ”uhrautumaan”, mutta vain terveen itsekkyyden verran. Enää ei ole kenenkään pakko uhrata elämäänsä vaan voi muuttaa sen suuntaa parempaan päin.
Tuo sana uhrautuminen pitää sisällään aika paljon. Itselleni aikoinaan peloteltiin kun ensimmäinen lapsi syntyi, että nyt on elämä takanapäin. Tarkoitti että mies edelleen rakentaa uraansa, saa kehittää itseään mutta naiselta se on kielletty avioliiton ja äitiyden takia. Samoin sitä, että jos mies ei kohdellut kunnolla, sitä vain piti sietää ja kärsiä.
Olen itse joutunut miettimään todella, missä on se raja, miten pitkälle tulee alistua ja kärsiä, että se on riittävää ”uhrautumista” ja milloin ei.
Uhrautuminen ei tarkoita sitä, että yhdessä eläminen vaatii joustoja – se vaatii joustoja puolin ja toisin.
Rakkaus on aika pitkälle valinta, ja se on ikuista jos niin valitaan. Mummoni on ihan varmasti järkevää olla ukkini kanssa, mutta ei se ole syy miksi he ovat kulkeneet yhdessä yli 50 vuotta. Kyllä he ihan oikeasti rakastavat toisiaan, ja sen näkee. Myös vanhempani, lähes kolmenkymmenen aviovuoden jälkeen, rakastavat toisiaan syvästi, vaikka en aina ymmärräkään miksi :) Rakkaus on eri asia kuin villi intohimo, joka sekin on toki tervetullut vierailija pitkässä suhteessa aina välillä alkuhuuman jälkeen.
Oma rakkauteni miehestäni kohtaan ei ole ainakaan hiipunut reilun kymmenen vuoden yhdessäolon aikana, päin vastoin. Tuntuu, että se kasvaa päivä päivältä. Kokeneemmat, vanhemmat, enemmän elämää nähneet voivat omasta näkövinkkelistään helposti väittää minun olevan naiivi ja kokematon, eivätkä välttämättä ole edes väärässä, mutta minä tiedä ja tahdon, että tämä rakkaus kestää, ja mieheni tietää ja tahtoo samaa, joten ymmärrykseni ei ainakaan nykytilassa veny siihen, mikä meidät voisi ajaa erilleen.
Avioliitot hajoavat nykyään herkemmin, koska niitä ei tahdota pitää kasassa yhtä vahvasti kuin ennen. Joskus se on hyvä - ei kaikkea pidä niellä tai huonoon suhteeseen jäädä vain koska haluaa avioliittonsa kestävä, ei se ole mikään itseisarvo. Mutta jos haluaa vaihtelua, jännitystä, itsekkäitä päätöksiä, välitöntä tyydytystä, tilannetta jossa voi asettaa omat tarpeensa ja halunsa muiden edelle, avioliitto ei ole oikea valinta. Eikä vanhemmus, mutta siitä vaan ei pääse eroon yhtä kätevästi kuin avioliitosta.
mittaan jakanut avioliitot karkeasti kolmeen.
1) Liitot joihin on menty suurella tunteella ja viettien voimalla. Olaan ihastuttu lähinnä toisen ominaisuuksiin sekä kuvaan perheestä. Tämä lienee se häiriöalttein, koska pettymyksiä seuraa väistämättä. (Ehkä noin 50 % liitoista?)
2) On ihastuttu vahvasti, maailmankuvat vastaavat toisiaan ja on yhteinen päämäärä. Näistä muodostuu kumppanuusliitot, joissa ei kumpikaan kaipaa sen kummemmin tunteita. Nämä liitot kestävät jopa mahdolliset pettämiset. (Ehkä noin 30 % liitoista?)
3) On todella onni suosinut, ja se kumppani on kohdattu jota rakastetaan syvästi. Aina se ei ole se ensimmäinen vaan mahdollisesti toinen tai kolmas (seurustelukumppanit mukaan lukien). (Ehkä noin 20 % liitoista?)
Kyllä sen ihannekumppani löytäminen on melkoista arpaonnea. Että juuri sillä paikkakunnalla on ihminen, joka vastaa niitä ominaisuuksia, joita voi vilpittömästi kunnioittaa ja rakastaa. Että hän tuntee sinua kohtaan samoin. Että molemmilla on oikeaa tahtoa pitää sitä hyvää ja rakastavaa tunnetta yllä, on sama käsitys rakkaudesta.
” Mutta jos haluaa vaihtelua, jännitystä, itsekkäitä päätöksiä, välitöntä tyydytystä, tilannetta jossa voi asettaa omat tarpeensa ja halunsa muiden edelle,…”
Tähän kommentoin näin, että vaihtelua ja jännitystä voi ja saa avioliitossakin olla. Kyse lienee enemmän, mistä niitä hakee? Hyvässä suhteessa osataan vuorotella tuon tarpeiden ja halujen kanssa, niin että molemmat tuntevat saavansa jotain.
Joo, jännityksestäja vaihtelusta olen samaa mieltä, se minun pitikin omassa tekstissänikin tarkentaa mutta jäi tarkentamatta. Mutta usein jos ne on arvolistan kärjessä, niin avioliitto ei ole ykkösvaihtoehto "elämäntavaksi".
Tuttavapiirissä olen todennut pari uutta asiaa:
1) Pettämisen kynnys on alentunut. Pettäminen on myös tullut helpommaksi. Nyt on helppo bongata seuraa internetistä ja pitää suhdetta yllä salaisella prepaidilla ja sähköpostilla. Ennen oli vaikeampaa, sillä salasuhde täytyi melkeimpä vahingossa tavata jossakin, työpaikalla tai tansseissa ja suhteen ylläpito ja salailu oli vaikeampaa. Kynnys salasuhteeseen oli ennen korkeapi ja se oli käytännössä vaikeampi toteuttaa. Lankapuhelimessakin piti olla tosi pitkä johto, että se ylettyi jonkun huoneen suljetun oven taakse...
2) Äitini ei koskaan lähtenyt avioliitosta, vaikka mieli teki. Siihen aikaan kun hän oli 30 vuotta sitten nelikymppinen ja mitta täynnä, niin ympäristö suhtautui eronneeseen vaivautuneesti ja avioerosta juoruttiin lähipiirissä. Nykyisin avioero on lähes normi jossain elämänvaiheessa ja ympäristö kuittaa sen sanomalla "Ai, nytkö nekin erosi?, No, onhan ne jo kauan yhdessä olleetkin."
3) Äitini kertoman mukaan 60-luvulla oli paljon pakkoavioliittoja, sillä kun tyttö paukahti raskaaksi, niin mentiin heti vihille. Näitä järkiavioliittoja oli kuulemma paljon. Järkiavioliitosta ei erota yhtä helposti kuin rakkausavioliitosta. Järkiavioliitosta kun puuttu eroon sysäävä intohimo. Nykyään avioidutaan intohimoisesti rakastuneena ja yhtä intohimoisesti pettyneenä taas erotaan.
4) Keski-ikäinen on yleisesti ottaen nuortunut, ja nyt yksi sun toinen on vielä 50-vuotiaana ihan energinen, nuori ja vetävä. Joskus nelikymppisenä ikinuorena tulee mieleen, että vielä tässä ehtisi elää toisenkin kerran, ja laitetaan tuumasta toimeen. Vanha ollaan nykyään vasta lähempänä seitsemääkymmentä, silloin on kiva muistella kaikkia ihmissuhteitaan.
huomauttaisin, että miten voit perustella tuollaisen väitteen, että avioliittoon lapsen tulon myötä päätyneet avioparit eivät eroaisi herkemmin kuin sinun typerän väittämäsi ns. rakkauden tähden avioliittoon vihityistä pariskunnista? Siis en voi käsittää tuota ns. järkiavioliitto-nimitystäkään, en usko sellaiseen, en edes 60-luvullakaan enää. Rakkaudesta ihmiset naimisiin menevät toistensa kanssa, eivätkä järkisyistä.
Aina on lapsia syntynyt tähän maailmaan ennen aborttilain voimaantuloakin yksinuoltajanaisille ilman avioliittoakin ja isä on saattanut olla jo vaikkapa varattu tahollaan, että se siitä. Kerranhan se natsahtaa, kun on huono säkä.
Naimisiin mennään molemminpuolisesta kiintymyksestä ja seksi on yksi sen kiintymyksen ilmentymismuoto.
On totta, että nyt ei ole enää niin nökön nuukaa, että mennäänkö sen tulevan isukin/äidin kanssa naimisiin lainkaan koko elämän aikana, kunhan vaan susiparina lisäännytään ja asutaan yhdessä ilman virallista siunausta vuosikausia. Pikemminkin joillakin pariskunnilla tulee likellä mahdollista leskeytymistä ajatellen kiire virallistuttaa suhteensa vihkaisemalla itsensä liittoon tiettyjen perhe-etuisuuksien vuoksi ja avioehtoja rustaillen, ettei vaan toisen, etenkin rikkaamman puolison omaisuudet ja arvokkaat rikkaudet menisi vaan väärään sukuun jakoon kunnes kuolema saapuu viikatteineen.
Mainitsin siis 60-luvun alussa vallinneesta tavasta, varsinkin Suomen maaseutupitäjissä, jolloin vanhempieni kertoman mukaan kihlautuneita aina tarkasteltiin sen mukaan, oliko kenties "pakko" kyseessä. Elettiin kaksinaismoralismin aikaa, jolloin harrastettiin villiä seksiä ilman ehkäisyä, mutta avioliiton ulkopuolinen raskaus oli erittäin noloa. Siihen aikaan ei roikuttu internetissä tai telkkarin ääressä, vaan juoruiltiin. Ihmiset olivat hyvin selvillä siitä, ketä kukakin rakasti ja kenen kanssa "joutui" kuitenkin sitten vihille.
Äitini nyt vain totesi laajaa sukulais- työ- ja tuttavapiiriään tarkasteltuaan, ja eräiden 40-50-vuotis hääpäiviä juhlittuaan, että nimenomaan ne järkisyistä avioituneet ovat pysyneet hyvin seesteisesti avioliitoissaan.
Tunnen itsekin parikin nuorempaa pariskuntaa, jossa naimisiin on menty järkisyistä sopivan kumppanin kanssa. Ei niinkään rakkaus roihahtanut. Eräskin ystävätär avioitui poikaystävänsä kanssa tämän sairastuessa MS-tautiin. Itse sanoivat, että tämä on lähinnä kahden aikuisen laskelmoitu hoivasuhde, josta vain kuolema heidät erottaa. Tarinoita on monia.
En nyt lähde sen kummemmin jaarittelmaan, onko tämä väittämäni "typerä" vai ei. Huomaan, että sinulla on siitä erittäin tiukka ja ehdoton mielipiteesi, minun puolestani saat aivan vapaasti pysyä kannassasi.