NOFX - parhautta rakkaudesta punkkiin

Ehdottomasti paras nykypunk-bändi.

Ei pidä itsestään meteliä, eikä bändiä kiinnosta, ei valtavirta ei liioin tosipunkkien hyväksyntä, vaan bändi tekee tasan mitä lystää lystikkäästi hyväntahtoista vittuilua ympärilleen kylväen - ja tähän asti tuo periaate on poikinut loistavaa musiikkia josta välittyy aito inspiroituneisuus tekemistään kohden.

Blink-82 kopioi NOFX:n humoristisen puolen popahtavan punksoundin ja rentouden, ja myi tyylin MTV-sukupolvelle omanaan, mutta kuka hitto muistaa bändiä vielä vuosikymmenen jälkeen?

NOFX ei vaali uskottavuuttaan tekemällä musiikkia omien menestykseen tähtäävien intressejen mukaan mitotettujen raamiensa puitteissa, vaan voi halutessaan muuttua vaginoista, lesbo- ja pieruhuumorista biisejä tekevästä ääliöbändistä sarkastiseksi punk-kliseitä, vastakulttuuria ja rock and roll elämäntapaa piikitteleväksi kiusankappaleeksi, tai halutessaan täysin vakavaksi bändiksi joka uskottavasti esittää sellaisia kappaleita kuin "Longest Line", "Decline" tai "Don't Call Me a White". Jopa Bushin kauden protestimielialaa uhkuvasta "American Erroristista" täysin kantaaottavaan ja vakavan musiikin ystävien ahtaisiin raameihin mahtuvaan "Wolwes In Wolwes' Clothing" albumiin joka vakuuttaa yhä aitoudellaan. Ja joka kestää uusintakuuntelut eheänä musikaalisena kokonaisuutena kompromissitonta, ja pääasiassa kantaaottavia sanoituksia harrastavien keskiverto anarkistibändien yksitotista yhteiskuntakritiikkiä älykkäämpänä ja monipuolisempana teoksena. Sortumasta silti kuvittelemaan itsestään liikoja kuten joku Green Day, joka muuttui menestyessään kaupallisuuden avittamalla kantaaottavalla tyylillään, entisen GD:n tuotannon häpäiseväksi, itseään toistavaksi, mutta hyvin myyväksi kliseeksi poseeraavia valtakulttuurin vastarannankiiskejä jotka syleilevät maailmaa, mitä nyt teini-ikäiselle yleisölle räätälöidyn, vakavan ja angstisen ihmissuhdepoppiksen suoltamiselta ehtivät.

NOFX on Green Dayta taitavampi biisien teossa, mutta sitä ei kiinnosta tehdä myyviä vaan hyviä biisejä, ja uskottavampi kantaaottavuudessaan myös silloin kun syö uskottavuuden ensin tekemällä uuden sovituksen biisistä "Fuck the Kids", tai vetämällä Conan O'Brian showssa vakavan biisin niin vituralleen kuin mahdollista.

NOFX:ssä kiteytyy se mitä punkissa arvostan. Se tekee mitä lystää, ja antaa levy-yhtiöllään mahdollisuuden tähän myös muille. Ei anna ulkoisten seikkojen rajoittaa itseään, kuten "tosipunkkien" keeseineen kadottua yleisöstä viimeistään "Anarchy Camp" -biisin jälkeen, tai jakaessa samaa yleisöä Bloodhoud Gang -bändin kanssa. Tai sen seikan, että taidot riittäisivät hyvin menestymään valtavirrassa siinä kuin Blinkillä tai Green Daylla, mutta arvostaessa punkin juuria pitää itsensä indietason "eliitissä", ihan ilman tähän yleensä liittyviä kliseitä, kuten systeeminvastaista kapinaa ja ulkopuolisuuden korostamista ulkoista hapitusta myöten kuten esim. Rancid - joka on kaupallisempi bändi kuin NOFX, vaikka ok onkin.

Alakulttuurin pikkubändit anarkismeine ja pienine piireineen pitävät elossa sitä punkkia joka syntyi Pistolsien synnyttämän muodin hävittyä tai kaupallistuttua, ja nostettua vastakulttuurin vastakulttuuriset Crassit ja muut julistamaan aitoa punkkia keesein ja teesein, vaattein ja aattein. Mutta NOFX:n kaltaiset indiebändit pitävät elossa sitä punkin ideaa joka syntyi CBGB:n tarjotessa monellaiselle räpeltäjälle, joita myöhemmin ruvettiin kutsumaan punkkareiksi, areenan tehdä sellaista musiikkia kuin halusivat, sen sijaan, että olisivat hypänneet valtavirtaan apinoimaan valmiita formaatteja menestykseen.

Niiden uusin plätty on kyllä aika huono, waretin sen.

http://www.youtube.com/watch?v=EGgUt9vNGlo