Heippa!
Tilanteeni on se, että elän kaukosuhteessa. Kaukosuhdetta on jatkunut nyt vuoden, vielä pitäisi kaksi vuotta jaksaa. (Elimme ihan "normaalia" parisuhdeaikaa ensimmäiset 1½ vuotta, jolloin näimme päivittäin, asuimme samassa kaupungissa. Nyt sitten vuosi mennyt kaukosuhteessa ja kaksi vielä edessä.)
Meillä on yhteinen haave, totta kai - muuttaa yhteen asumaan, kun siihen on mahdollisuus. Olemme puhuneet siitä paljon, ja kummatkin tahdomme sitä hurjan paljon.
Mutta mites näin käytännössä - onko teillä kokemuksia siitä, että olette olleet pidemmän aikaa olleet kaukosuhteessa (esim. vaikka 2-4 vuotta), jonka jälkeen olette muuttaneet yhteen? Miten yhteiselo on toiminut, kun ollaan jo totuttu siihen, että toinen ei ole vierellä koko aikaa? Onko suhteenne muuttunut jotenkin sen jälkeen, kun muutitte yhteen? Onko ollut vaikea sopeutua siihen, että toista näkee koko ajan, vaikka toki rakastatte kumppanianne?
Olisi mukava kuulla kommentteja ihmisiltä, jotka ovat kokeneet tämän yhteenmuuton kaukosuhteen jälkeen.
Tilanteeni on se, että elän kaukosuhteessa. Kaukosuhdetta on jatkunut nyt vuoden, vielä pitäisi kaksi vuotta jaksaa. (Elimme ihan "normaalia" parisuhdeaikaa ensimmäiset 1½ vuotta, jolloin näimme päivittäin, asuimme samassa kaupungissa. Nyt sitten vuosi mennyt kaukosuhteessa ja kaksi vielä edessä.)
Meillä on yhteinen haave, totta kai - muuttaa yhteen asumaan, kun siihen on mahdollisuus. Olemme puhuneet siitä paljon, ja kummatkin tahdomme sitä hurjan paljon.
Mutta mites näin käytännössä - onko teillä kokemuksia siitä, että olette olleet pidemmän aikaa olleet kaukosuhteessa (esim. vaikka 2-4 vuotta), jonka jälkeen olette muuttaneet yhteen? Miten yhteiselo on toiminut, kun ollaan jo totuttu siihen, että toinen ei ole vierellä koko aikaa? Onko suhteenne muuttunut jotenkin sen jälkeen, kun muutitte yhteen? Onko ollut vaikea sopeutua siihen, että toista näkee koko ajan, vaikka toki rakastatte kumppanianne?
Olisi mukava kuulla kommentteja ihmisiltä, jotka ovat kokeneet tämän yhteenmuuton kaukosuhteen jälkeen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei! Itse olin ensin 2 vuotta kaukosuhteessa(n. 3 tuntia ajomatkaa välissä, näimme lähinnä viikonloppuisin ja lomilla) jonka jälkeen asuimme 1,5 vuotta yhdessä. Muutimme siis 2 vuoden seurustelun jälkeen yhteen. Olimme puhuneet yhteenmuutosta paljon ja oli ihan luksusta kun tajusi että on sunnuntai eikä kummankaan tarvitse lähteä pois :) Kun oltiin kuitenkin nähty pidempiä aikoja aina kun nähtiin niin olimme jo tottuneet toistemme arkiseen puoleen.
Joitain perusongelmia ilmeni, esim. toinen ei tehnyt kotiaskareita(eli sain siivota toisen sotkuja) mutta niistäkin selvittiin puhumalla. Suhde kaatui lopulta, mutta en usko että avoliitolla oli osuutta asiaan. En myöskään muista että olisin kaivannut "omaa tilaa" tai että puolison läsnäolo olisi ollut haitallista/ ahdistavaa(asuimme kaksiossa).
Meille kävi niin että sitä tajusi toisen olleen pelkkä haavekuva. Todellisuus siis iski vasten kasvoja, negatiiviset piirteet oli kaukosuhteessa helppo sulkea pois, mutta yhdessä asuessa niiltä ei voinut välttyä. Oltiin siis asuttu yhdessä jo suhteen alkuaikoina reilut parikin vuotta, mutta se taisi olla sitä alkuhuumaa. Sitten muutettiin eri kaupunkeihin viideksi vuodeksi opiskeluiden takia. Olin jo ehtinyt tottua yksin asumisen mukavuuteen, mutta toista nähdessä tuli aina vähän skarpattua ja keskityttyä toiseen. Molemmat kai vähän esitti parempaa ihmistä kuin on. Pieniä vivahteia siitä että toinen oli muuttunut aika paljon, huomasin jo kaukosuhteessa ollessa mutta jotenkin _jätin ne huomioimatta_. Oli siis shokki tajuta kuinka paljon molemmat oli kasvaneet eri suuntiin kun oltiin muutama kuukausi asuttu yhdessä (yhteenmuutossakin oli alkuhuuma). Se meni siis siihen että yritettiin sietää toisiamme mikä ei tietenkään kauhean pitkälle kanna.
Kaukosuhdetta kesti muutaman vuoden, kunnes muutin poikaystävän luo Ruotsiin. Alussa tuli tehtyä paljon yhdessä. Oli oppinut siihen että vähät yhteiset ajat keskitytään toisiimme. Oli oikeastaan hauskaa ensi kertoja puuhailla samassa talossa ihan omia turhanpäiväisiä juttuja omilla tahoillaan. Yhteistä aikaa saattoi "tuhlata"!
Suurempia yllätyskriisejä ei ole ollut, toki normaaleja suhteen vaiheita. Alun symbioosista muuttuu pikkuhiljaa muistamaan että on oma erillinen ihmisensä, eikä kaikesta olla aivan samaa mieltä. Eikä tietenkään pidäkään olla.
Muutenkin on tärkeää pitää yllä se oma elämänsä ja itsenäisyytensä parisuhteen sivussa. Miten joku sen kuvailikaan..? Kumpikin elämän osa-alue on hyvä pitää elossa ja kunnossa. Kun parisuhteessa myrskyää, ei se ole maailmanloppu, sillä muu elämä tukee. Kun muu elämä myrskyää, saa parisuhteestaan tukea selviytyä niistä puhureista.
Itselläni oli hieman vaikeuksia tottua siihen, että sellaisia täysin oman rauhan iltoja ei enää ole. Aikaisemmin asuin itsekseni ja koulussa, töissä ja kavereiden kanssa olemisen ohessa arvostin omaakin aikaani. Oli outoa todeta jossain vaiheessa että "en ole ollut yhtäkään kokonaista päivää yksin puoleen vuoteen!?!?!?!" Aina on joko avomiehen kanssa koti-iltaa tai sitten kun on poissa kotoa, on tietenkin näkemässä kavereita, eli ei yksin silloinkaan. En valita sinänsä, ei meillä koskaan tylsää ole :) Mutta tottuminen se oli tähänkin.
Käytöksissä ei ole tapahtunut erityistä muutosta, vaikka vähemmän tsemppaakin kuin silloin kaukosuhteen aikana. Helpompaakin on elämä ja vähemmän tappeluita, kun yhteiseen aikaan ei kohdistu niin suuria odotuksia ja paineita.
Yksi vinkki mille tahansa suhteelle olisi sellainen, mistä ainakin meidän suhteessamme pidän: Toistensa keskinäinen kehuminen. Siis kannustaminen yleensäkin, mutta pikkuasioista kiittäminen ja niiden huomaaminen puolin ja toisin. "Olipa kiva kun siivosit jynssäsit keittiön lieden" , "Näyttääpä sytyttämäsi kynttilät/lyhdyt kivoilta" , "Teitpä hyvää ruokaa taas" . Eikä roskapussin viemisestä kiistellä vaan se menee jokseenkin näin:
- vienpä roskat.
- ai? olin juuri itse ajatellut mennä, voin minä ne viedä?
- ei kun kyllä minä voin ihan hyvin, vienpä saman tien
Ei meillä mikään täydellisen taivaallinen suhde ole, tottakai myös tapellaan ja erimielisyyksiä tai turhautumisia syntyy. Mutta helpottaa kuitenkin yleisesti elämää ja on mukavampaakin kun ei pidä toista tai toisen tekemisiä itsestäänselvyyksinä.
Jaksamista yhteen muuton odotteluun!
Itsellä oli tuskaa se odottelun aika, mutta niinpä se lopulta koitti sekin päivä kun yhdessä eläminen alkoi :)