Ollaan seurusteltu ihanan miehen kanssa vajaa vuosi, olen parikymppinen nainen. Yhtäkkiä tuntuu että mulla ei ole mitään tunteita tätä kohtaan (siis haluja, vaan "hyvä ystävä fiilis"), lisäksi alkoi ahdistaa ja paljon. Tunnen että olen ihan idiootti ja mulkku. Mies ehti juuri muuttaa luokseni, hän on siis paljon vanhempi. Sanoin hänelle että haluan jatkaa vain ystävänä, koska olen varma että jos sysään tunteeni sivuun tämä tunne tulee parin viikon/kk päästä uudelleen esiin. Haluan vielä olla yksin ja elää rauhassa elämääni, ilman että tiedän tarkkaan mitä se tuo tullessaan. Nyt hän sitten tietenkin on pahalla mielellä ja varmasti haluaisi vielä yrittää.
Ehkä haen nyt jotain sympatiaa ja oikeutusta, että en tuntisi ihan kamalaa syyllisyyttä. Mies kuitenkin tulee asumaan luonani niin kauan kuin haluaa/löytää kämpän. En ole käyttänyt häntä hyväksi mitenkään, vaan ihan omavaraisesti elänyt ja pikemminkin ehkä enemmänkin tuhlannut rahaa kaikkeen yhteiseen. Tein virheen, mutta miten voisin korvata tämän hänelle tai miten jatkaa ehkä ystävinä?
Ehkä haen nyt jotain sympatiaa ja oikeutusta, että en tuntisi ihan kamalaa syyllisyyttä. Mies kuitenkin tulee asumaan luonani niin kauan kuin haluaa/löytää kämpän. En ole käyttänyt häntä hyväksi mitenkään, vaan ihan omavaraisesti elänyt ja pikemminkin ehkä enemmänkin tuhlannut rahaa kaikkeen yhteiseen. Tein virheen, mutta miten voisin korvata tämän hänelle tai miten jatkaa ehkä ystävinä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Täytyy sanoa, että itse olisin kyllä aika "huolissani" itsestäni jos alkaisi yhtäkkiä vaan tuntumaan tuolta kun toinen on juuri kotiutumassa siihen yhdessä olemiseen mikä vielä hetki sitten oli molempien toive.
En sitä itseltäni ihan helpolla kyllä nielisi. Pistäisin tarkempaan analyysiin oman suhtautumiseni siihen, että joku tulee niin lähelle minua (mun luvalla) ja sitten vaan yhtäkkiä menen täysin lukkoon ja haluan entisen "vapauteni" takas.
Joku on siloin kieltämättä vähän "vinksallaan" siellä omassa päässä, jos tollanen tilanne iskee heti kun toinen on muuttanut luokse.
Oletko sä asunut koskaan aikaisemmin kenenkään kanssa kimpassa?
Jos et, voi sun kammosi juontua kokemattomuudesta, ennakkoluuloista, epäonnistumisen pelosta, ja sen sellasesta. Tottuminen toisen jatkuvaan läsnäoloon on jokaisen edessä joskus ja kukin siitä tyylillään selviää.
Tunteiden kylmetys on se helpoin kosti päästä pälkähästä, mutta totta kai silloin tulee hyväksyä myös se että itsekin menettää jotakin, usein pysyvästi.
Jos mies on nyt muuttamassa taas pois luotasi, niin sittenhän pääset taas omaan rauhaasi, mutta en pitäisi mitenkään outona sitä, jos miehen ymmärrys ei venyisikään niin pitkälle että hän suostuisi yhä olemaan sun ystäväsi. Se on hänen asiansa ja toivottavasti hän ei tee mitään vain sinua miellyttääkseen. Jos hän on rakastunut sinuun, on vaatimus ystävyydestä täysin kohtuuton. Kun rakkaudentunne ei saa vastakaikua, se yleensä loppuu siihen ja sillä siisti.
Ystävyys on ihan eri asia kuin tunteella toiseen sitoutuminen. Molemmilla on hintansa.
asunut kaksi vuotta aiemmin, ensirakkauteni kanssa. Kun erottiin niin meni puolisen vuotta ennen kuin tutustuin tähän nykyiseen. Tosin olin jo yli puoli vuotta miettinyt eroa ensirakkauteen, kun satutti minua niin pahasti henkisesti ja oli todella "vaikea suhde". Taloudellisesti hyväksikäytti, ehkä vähän karkeasti sanottuna. Ja jäin asumaan tähän asuntoon jossa ehdittiin yhdessä asua puoli vuotta (sitä ennen kyllä yhteisessä vuokralla yli vuosi, jälkimmäisen vuokranmaksun hoidin minä kokonaan). Lisäksi kaksi koiraa jäi minulle. En tiedä mikä pärjäämisen halun näyttäminen minulla on kenties? Laastarisuhde tämä ei ole, varsinkaan minulla ei ole mitään hampaankolossa ensimmäistä kohtaan, olen jo selvittänyt itselleni mitä virheitä siinä tein, ja olin sinisilmäinen :)
Kun aiemmin asuin avoliitossa, ei olisi tullut mieleenkään että haluaisin vapautta tai asua yksin. Jostain syystä silti nyt tuntuu siltä.
Olen esittänyut toiveen ystävyydestä, mutta en missään nimessä antanut ymmärtää mitään mahdollisesta yhteenpaluusta. Ehkä ymmärrät mitä tarkoitan, etten kuitenkaan halua olla itsekäs ja saada yliymmärrystä osakseni. Pahinta on tietenkin tuntea sääliä toista kohtaan, mutta ne tunteet alkaa pikkuhiljaa hiipua ja tajuan että kyllähän tällaisesta selviää, pahempaakin ihmiset joutuu kokemaan...
Hieman sekavaa tekstiä kuten on ajatuksetkin!
Jos mies on paljon vanhempi, ehkä haluat vain jotain muuta. Kuten joku sanoikin, ihme, että tunteet muuttuu niin nopeasti.
Kun olet jo asunut ennenkin toisen kanssa, niin läheisyysahdistusta tuo ei ilmeisesti ole. Eikä vapauden menettämisen pelkoa, joka voisi mennä ajan kanssa ohi.