ero on väistämätön..

Kehottaisin soittamaan jonnekin auttavaan puhelimeen ja kysymään ohjeita, he osannevat neuvoa tällaisessa tilanteessa. Se nyt on aivan selvä, että nyrkkeilysäkiksi ei tule kenenkään ryhtymän. Kyse onkin lähinnä siitä, miten erota niin, ettei tule vielä kerran turpaan.

Itse olen ollut samanlaisessa tilanteessa. Kunnes sain rohkeutta "repäistä" itseni irti.

En kehota seuraamaan esimerkkiäni mutta kerron mitä itse tein ja toivottavasti se auttaa edes jotain.

Viimeinen pahoinpitely päättyi niin että minä olin sairaalassa. Siellä mietin mitä teen ja tajusin että irti on päästävä hinnalla millä hyvänsä ennen kuin on liian myöhäistä. Kotiin päästyäni mietin pari päivää mitä teen. Päätin että sanon hänelle suoraan että en jaksa enää, enkä halua jatkaa. Pyysin muutaman hyvän ystäväni luokseni joille kerroin mikä on tilanne ja miksi heidät halusin luokseni juuri silloin. Soitin poikaystävälleni ja pyysin hänet käymään. Ystäväni istuivat keittiössä ja hän ihmetteli miksi he eivät tulleet olohuoneeseen kanssamme niinkuin yleensä. Kun sanoin sitten asiani niin hän raivostui, kuten olin odottanutkin. Juuri tämän takia olin pyytänyt ystäväni ja hekin tiesivät mitä voi odottaa. Sanoin että en halua nähdä tai kuulla hänestä mitään. Sillä osani olen kärsinyt. Hän raivosi että miksi sotkin ulkopuolisia meidän asioihin. Selitin että tilannetta ei voi enää muuten ratkaista kuin lopettamalla suhde ja siihen tarvitsen ulkopuolisten tukea.

Jos et ystäviäsi halua tai pysty ottamaan tueksi niin pyydä ammatti-ihminen. Mutta älä jää tilanteeseen yksin, sillä silloin se ajautuu pahemmaksi.

Olen itse aikanani elänyt väkivaltaisen ja kiivasluontoisen miehen kanssa ja tämä väkivaltaisuus ilmeni suurimmaksiosaksi aluksi humalassa sitten pikkuhiljaa se tapahtui vaikka alkoholilla ei ollut osuutta asiaan. Mies teki kaikkea mahdollista vieraili ex luona makasi siskoni kanssa, valehteli,kieroili ja pahoinpiteli, jos uskalsin jotain kysyä tuli nyrkkiä.Monta vuotta meni tässä suhteessa ja aina hän tuli häntä koipien välissä takaisin ja minä muka rakastunut hupakko hänet otin kotiini. Saimme yhteisen lapsen ,tyttäremme oli vajaan vuoden kun eräänä yönä minulle tuli selväksi että nyt riitti, olin päätöksestäni niin rauhallinen ja helpottunut.Mutta monet kuukaudet meni että itkin suunnatonta ikävää ja samalla tein inventaaria siitä mitä todella ikävöin, aina vain kiitos, tulin siihen lopputulokseen että en ainakaan sitä ihmistä. Eihän me mitään koneita olla eli meni tietty aika että aivoni ja kehoni sai tunteet järjestykseen,monia pyyntöjä tuli että aloittaisimme alusta,jyrkkä EI, hiljalleen rupesin elämään etten muistanut koko ihmistä moniin päiviin,minulle antoi voimia ja uskoa se pieni tähtisilmä joka on rakas muisto tästä miehestä.
Pikkuhiljaa annoin anteeksi vaikka en voi unohtaa koskaan tapahtunutta jo tyttäremme vuoksi ajattelin olla ystävä,että hän olisi isä lapselle ja ainut vaatimus hänelle oli olla selvinpäin kun haluaa tavata lapsen, yhden kerran hän on tavannut tyttärensä. Tämä kokemus on ollut kova opettaja ja on tehnyt minusta kovin kriittisen,tiedän että päätökseni oli oikea, sillä mies ei ole muuttunut uusissakaan suhteissaan. Ja uskon, että jokaisella on polkunsa,minne se viekin se meidän on hyväksyttävä.