Minusta parisuhteen perusta on luottamus, pienistä suuriin asioihin. Avomieheni on samaa mieltä mutta käyttäytyy täysin toisin. Vaikkapa näin: hän haluaa mennä kaverinsa kanssa ulos syömään ja kaljalle. Sanon siihen, että ok, mene vain. Hän lupaa tuoda ruokaa myös minulle ja jään odottamaan ja valvomaan koska tiedän paikan menevän kiinni klo 23.30 eikä minua vielä väsytä. Kello tulee 24, soitan ja kysyn, että meneekö vielä kauan. Ei kuulemma mene. Odotan, mutta hän ei tule. Menen nukkumaan ja hän tulee kotiin klo 05.30 kylmän pizzani kanssa. Selitys: oli vaan niin kivaa kaverin kanssa, että menin vielä hänelle ja pelattiin tietsikalla ja aika vaan vierähti.
Ei tässä mitään, minusta tuo on ihan sallittua tehdä. Ongelmana onkin se, että MITEN hän sen tekee, ei se, että MITÄ hän tekee. Eli olisiko ollut vaikea ilmoittaa minulle, että meneekin vielä kaverilleen ettei kannata odottaa kotiin vielä pitkään aikaan. Tai tietysti itsensä tunteva mies osaisi varmasti ennakoidakin tuollaisen tilanteen, varsinkin kun ei ollut nähnyt kaveriaan pitkään aikaan.
Joten olenko tiukkapipo ja kyylä, kun odotan mieheni pitävän annetun lupauksen, vaikka se onkin niin pieni asia, kuin moneltako tulee kotiin? Tai odottaisin edes, että ilmoittaa, mikäli homma muuttuu? Nyt näitä samanlaisia tilanteita toistuu aina vaan, viimeksi eilen ja hänessä ei ole mitään vikaa, minä vaan olen hullu sekuntikellon kanssa kyylääjä ja haluan kontrolloida hänen tekemisiään. Olen koko neljävuotisen avoliittoome aikana YHDEN kerran sanonut, että nyt en haluaisi, että hän jonnekin menee. Hänestä kyttäämiseni on jatkuvaa. Kyllä hän aina viimein ymmärtää mistä kenkä puristaa ja mikä meni pieleen, mutta silti sama aina toistuu. Mikä neuvoksi?
Ei tässä mitään, minusta tuo on ihan sallittua tehdä. Ongelmana onkin se, että MITEN hän sen tekee, ei se, että MITÄ hän tekee. Eli olisiko ollut vaikea ilmoittaa minulle, että meneekin vielä kaverilleen ettei kannata odottaa kotiin vielä pitkään aikaan. Tai tietysti itsensä tunteva mies osaisi varmasti ennakoidakin tuollaisen tilanteen, varsinkin kun ei ollut nähnyt kaveriaan pitkään aikaan.
Joten olenko tiukkapipo ja kyylä, kun odotan mieheni pitävän annetun lupauksen, vaikka se onkin niin pieni asia, kuin moneltako tulee kotiin? Tai odottaisin edes, että ilmoittaa, mikäli homma muuttuu? Nyt näitä samanlaisia tilanteita toistuu aina vaan, viimeksi eilen ja hänessä ei ole mitään vikaa, minä vaan olen hullu sekuntikellon kanssa kyylääjä ja haluan kontrolloida hänen tekemisiään. Olen koko neljävuotisen avoliittoome aikana YHDEN kerran sanonut, että nyt en haluaisi, että hän jonnekin menee. Hänestä kyttäämiseni on jatkuvaa. Kyllä hän aina viimein ymmärtää mistä kenkä puristaa ja mikä meni pieleen, mutta silti sama aina toistuu. Mikä neuvoksi?
Vastaukset 41
Vanhimmat
Sulla on vääränlainen mies! parempi erota jos menee kyttäämiseksi ja tivailuksi...mies on myös ehkä itsekäs luonne kun ei huomioi sinua riittävästi..
Olethan vapaa ihminen tekemään ja menemään aivan samalla tavalla. Osaisikohan kaverisi huolestua lainkaan? Mene vaikka ensi viikonloppuna yöksi vanhemmillesi ilmoittamatta asiasta etukäteen kaverillesi. Jos hän ei perääsi soita niin ei kannata haaskata enempää aikaa yhdessä asumiseen.
Olen joskus kokeillutkin tuollaista "katoamistaktiikkaa" ja nopeasti soi puhelin... joten kyllä sielläkin päässä osataan huolestua, vaikeampi on ymmärtää tilanteita, joissa itse huolestun.
Samat fiilikset. Mies lupasi tulla kotiin sunnuntaina klo: 18.00 ja hän saapui kotiin vasta klo: 20.00 jälkeen, tottakai suutuin. Muuttaisin heti pois ja jättäisin ellei meillä olisi yhteistä asuntoa ja yhteisiä huonekaluja. Tiedän että tavaroiden jakamisesta tulee kiistaa ja saatan kaiken lisäksi hävitä kiistan, koska hänen vanhemmat ovat niin ylisuojelevia.
Annetut lupaukset täytyy pitää. Tuollainen käytös herättää todella paljon epäilyjä.
Ei se minussa herätä edes mitään epäilyjä (monessa kyllä voisi) vaan lähinnä raivoa, että miksi taas teit noin. Aika vain menee kuin siivillä, eikä tajuta katsoa kelloa. Niinpä niin. Mitenköhän sitten, jos pitäisi joskus hakea lapsi päiväkodista johonkin tiettyyn aikaan. Siinäkö sitten selittäisi tarhan tädeille, että "en vaan kattonu kelloa".
Et ole tiukkapipo tai sitten meitä on kaksi. Minua ei haittaa yhtään jos mies jumii johonkin, kunhan ilmoittaa siitä ajoissa ja mieluiten ennen sovittua aikaa.
Todennäköisesti kummassakaan ei ole mitään vikaa. Miehet ovat vain ajattelemattomia. Tai sitten hän ei kaverinsa luona ollutkaan - vaan vieraissa :D
Niin, toiset nyt ovat vaan tahdittomia-ja sen kanssa oppii elämään-jos oppii. On todellakin ärsyttävää, että joku katsoo asiakseen myöhästyä ilman pätevää syytä.
Mainittakoon, että kostaminen samalla tapaa olisi suorastaan typerää, ja lapsellista.
Täällä on sitten yksi tiukkapipo lisää. Monesti oon saanut odottaa miestä kotiin ja soitella perään että minnekäs jäit. Nykyään osaan jo arvioida saapumisajan lisäämällä luvattuun aikaan suunnilleen pari tuntia lisää. Jos mies lähtee juhlimaan, varaudun jo heti siihen että ei kannata odottaa ennen aamua kotiin vaikka lupaisi mitä. Jos mies tuleekin jo aikaisemmin, on se vaan mukava yllätys. On näistä riitoja saatu aikaiseksi ihan riittävästi, siksi en enää jaksakaan samaan malliin ottaa lupauksia kirjaimellisesti. Rasittavaa, mutta minkäs teet. Mies on muutenkin sellainen että suunnittelee elämäänsä noin kaksi sekuntia eteenpäin toisin kuin itse mietin asioita kuukausia etukäteen.
Tuttua on tuo asioiden kaksi sekuntia ennen suunnittelu. Esim. keskiviikkona on vielä ihan turha yrittää puhua, että mitä viikonloppuna tehtäisiin, koska sinnehän on vielä niin paljon aikaa. Täh? Sitten on kamalan vaikeaa ymmärtää, että vaikka hän saisikin sinkkumieskavereistaan seuraa puolen tunnin varoitusajalla, minä en saa, koska kaikki tyttökaverini ovat parisuhteessa ja luonnollisestikin ehtineet jo "keksiä" ohjelmaa viikonlopulle.
Paras kävi kuitenkin toissapäivänä, kun mies kävi keilaamassa kaverinsa kanssa (lupasi olla tunnin, olikin kaksi, ei haitannut) ja pyysin häneltä, että kävisi samalla kaupassa, kun tulee kotiin, koska meni autolla. No, hän tuli kotiin ei ruokaa. Kysyin, että kävitkö kaupassa, niin siitähän se jumalaton huuto alkoi. Että " vittu hän mitään kaupassakäuntiä muistanut ja että mitä vittua se on aina hänen hommansa ja vittu hänhän ei enää uudestaan lähde". Yhtäkkiä se, että hän ei muistanut, olikin minun syyni ja huudot ja haukut sain minä. En vaan voi ymmärtää.
Onneksi minä olen löytänyt kumppanin, jonka ei todellakaan tarvitse tietää keskiviikkona, mitä viikonloppuna tapahtuu. Ajatuskin kammottaa. Ja olen nainen.
Ihmiset, etsikää itsellenne kumppani, joka on näissä asioissa samoilla linjoilla. Joka suunnittelija tai heittäytyjä. Näin molemmilla (ja mahdollisilla tulevilla lapsilla) on helpompaa.
Haluan, että hammaslääkärini ja kirjanpitäjäni ovat huolellisia ja siistejä pilkunviilaajia, mutta ystäväpiirissäni, saati kumppanissani en sellaisia piirteitä jaksaisi. Joku taas ei voisi sietää minua liian boheemina ja impulsiivisena kumppanina.
Siksi etsitään OMANNÄKÖINEN kumppani, ei vaan "joku suht mukava."
Olemme ITSE vastuussa omasta onnellisuudestamme, ihana kumppani on vain plussaa, ei joku, jonka kautta toteutamme elämäämme ja tunteitamme (siis myös näitä negatiivisia turhaumia...kaksi tuntia myöhässä...oi voi) Katso iltauutiset tänään ajatuksella. Miten tärkeää oli sinun jäähtynyt pitsasi?
Eikö kumppaniksi kannattaisi valita joku mikä ei ihan täysillä vastaa omaa luonnetta.Lapsista tulisi täysipäisempiä ja tasapainoisempia,ei kumpaakaan ääripäätä,ei kontrollifriikkejä eikä taivaanrannanmaalareita :)
Jahas, no sitä olisi sitten meikäläisenkin täytynyt laittaa KAIKKI ihmissuhteensa vaihtoon jo aikapäiviä sitten. Tai siis muut paitsi kumppani, hänen kanssaan olemme aivan yhtä kykenemättömiä suunnittelemaan mitään etukäteen, joten tasapaino vallitsee. Naisystäväni sen sijaan ovat lähes kaikki lisääntyneet ja on aivan selvä asia että he eivät puolen tunnin varoitusajalla voi sinkoilla yhtäkkiä aivan mihin tahansa vaan asioita ja aikatauluja joutuu vähän miettimään, paikkoja valitsemaan uusin kriteerein, tai hoitajia järjestelemään. Pakon edessä siis olen opetellut itsekin vähän ennakoimaan. Mieleeni ei ole tullut että rakkaat ystäväni olisivat muuttuneet uuden elämänvaiheen myötä suorastaan kammottaviksi ja pitäisi laittaa vaihtoon koska eivät ota ensisijaisesti minun tarpeitani huomioon.
Enemmän kuin itse asiasta, viestissäni oli kyse asioiden sopimisesta. Siitä, että jokaisessa parisuhteessa sovitaan tietyt pelisäännöt, jonka puitteissa eletään. En sano minkään sääntöjen olevan toisia parempia tai huonompia mutta pitämisen arvoisia ne minusta kaikki ovat. Enemmän pohdinkin sitä, että jos on jotain sovittu, miksi sitä ei voida pitää tai vastaavasti sopia samaa jollain toisella tavalla.
"Tuttua on tuo asioiden kaksi sekuntia ennen suunnittelu. Esim. keskiviikkona on vielä ihan turha yrittää puhua, että mitä viikonloppuna tehtäisiin, koska sinnehän on vielä niin paljon aikaa. Täh? Sitten on kamalan vaikeaa ymmärtää, että vaikka hän saisikin sinkkumieskavereistaan seuraa puolen tunnin varoitusajalla, minä en saa, koska kaikki tyttökaverini ovat parisuhteessa ja luonnollisestikin ehtineet jo "keksiä" ohjelmaa viikonlopulle."
Kirjoitit myös tästä.
Ehkä (!) et ole kontrolloija, mutta kenties hyvin turvallisuushakuinen. Miten selvitä kaaosmaisista elämäntilanteista, jos sisäistä rauhaa ei ole perusarjessakaan - se tulee sinulle kai lähinnä aikataulujen ja asioissa pysymisten kautta? Silloinko on kaikki hyvin? Ja yksinjääminen on kauhistus?
Eli ihan tavallisessa arjessakin kaiken pitää sujua juuri kuten olit suunnitellut ja juuri kuten sinulle sopii.
Etkö ole iloinen puolisosi puolesta, jos hänellä on hauskaa ja hän rentoutuu? Voisitko silloin itse rentoutua vaikka joskus ihan itseksesikin - vaikka tämä tulisikin yllättäen? (jos nyt ei ole juuri sovittu Sylvi-tädin 90-vuotispäiville menemisestä tai varattu kaksin pöytää uudesta ravintolasta)
Jos hän on muuten kunnollinen, lämmin, hauska, ihana, luotettava jne, miksi tehdä numeroa silloin tällöin uusiksi menneestä käsikirjoituksesta? Hän ei varmasti TAHALLISESTI halua pahoittaa mieltäsi??? Sellaisiakin miehiä ja naisia on. Ethän vaan itse kuulu heihin? Nyt, etkä tulevaisuudessa.
Jos kumppani lupaa tulla puolilta öin ja saapuu aamukuudelta,niin se ei ole minun mielestäni reilua.En haluaisi sitä omalta kumppaniltani enkä itse kohtelisi omaa puolisoani sillä tavalla.Se vaan sattuu olemaan kumppanin huomioimista ja toisen ihmisen arvostamista,että pitää sovituista asioista kiinni.Siinä ei ole kyse mistään omasta epävarmuudesta tai toisen ihmisen määräilemisestä,vaan ihan peruskäytöstavoista.
Jos kaverini haluaa jäädä pidempään,kunhan soittaa ja ilmoittaa,että älä vielä odota,jäänkin vielä,mutta sen ilmoituksen haluan ja mielestäni se on reilua eikä liikaa vaadittu.
Tarkoitushan ei ole ketään kytätä tai kontrolloida, vaan mielestäni parisuhteessa kummallakin on oikeus luottaa siihen, että toinen toimii kuten on luvannut, tai sitten ymmärtää ilmoittaa, jos tilanne muuttuu. Eikä tässä ole kyse siitäkään että asioiden pitäisi tapahtua kuten toinen haluaa, vaan sama pätee molempiin. Ongelmana tässä on lähinnä ajattelemattomuus, eikä se että jompikumpi haluaisi tahallaan aiheuttaa mielipahaa. Toiselle ei tule edes mieleen, että kotona odottava voisi vaikka huolestua, jos toinen on monta tuntia myöhässä, eikä edes välttämättä vastaa puhelimeen. Jos on kerran mennyt jotakin lupaamaan, pitäisi ymmärtää edes ILMOITTAA muutoksesta. Sehän tässä keskustelun aloittajaakin kyrsi, ettei mies viitsinyt edes soittaa ja sanoa tulevansa myöhemmin.
Itse olen onnistunut saamaan aikaan kompromissin, että mies voi tilanteesta riippuen (poikkeuksena tilanne, jos on oikeasti sovittu jokin tärkeä meno tms.) mennä ja tulla mielensä mukaan, kunhan saan jonkinlaisen tiedon, etten turhaan odottele kotiin. Itse olen tyytyväinen kun tiedän missä mies kulkee ja hän on tyytyväinen kun voi mennä ja remuta ystäviensä kanssa. Ja sama pätee toisin päin. Monesti riitojen aikana olenkin kysynyt mitä mieltä hän olisi, jos yökausia pyörisin milloin missäkin ilmoittamatta mitään. Eipä ole mies kertaakaan sanonut että se olisi hänelle ihan ok.
Ja mitä kumppanin valintaan tulee, ei se omannäköisinkään kumppani mikään täydellisyys ole, sillä siihen ei kukaan pysty. Ristiriitoja on aina. Se on sitten eri asia miten niitä pystytään käsittelemään ja se kertoo parisuhteesta paljon enemmän kuin se, kuinka samantyyppisiä kumppanit ovat.
No et kyllä ole tiukkapipo.. Kyllä lupauksista täytyy kiinni pitää, tai sitten ilmoittaa jos ei tulekaan kun on sovittu.
Pakko laittaa tähän kun tuli aiheesta mieleen yks puolituttu nainen. Sen aviomies kun lähtee baariin niin vaimo soittelee jatkuvasti, vähän väliä ukolle syystä kuin syystä. Siis USEIN. Ja soittelee niin kauan, että miehen on pakko vastata. Jos mies ei vastaa niin soittaa miehen kaverille - duunireissulla soitti miehen pomolle kun ei mies vastannut puhelimeen muutaman yrityksen jälkeen(olivat huom saunomassa, minkä vaimo myös tiesi, sinne ei monikaan puhelinta raahaa mukaan..). Kaikkein parasta on kun nainen seuraa nettipankista (miehen tunnukset on vaimonkin käytettävissä) illan/yön mittaan että missä ukko liikkuu. En tiä, että seuraako rahankäyttöä vai sitä, että missä mies on ollut - ja et onko hän rehellinen siitä missä on ollut..
Mutta hupaisaa kun osaa sanoa, että nyt ne ovat siellä ja siellä baarissa jne.. Olen nähnyt miehen usein baareissa yms ilman vaimoaan, eikä mielestäni ole mikään häntäheikki. Normaalisti bilettää, mutta ei sukeltele jokaisen vastaantulijan kaula-aukkoon.. Käsittääkseni tälle kyttäämiselle mies ei ole koskaan antanut mitään aihetta - siitä olisin varmasti kuullut miljoonasti - samoin kuin kaikki mahdolliset tuttavapiirissämme... ;)
Vaimo itse taas on suorastaa nolo kännissä - tyrkyttää itseään niin nuoremmille kuin vanhemmillekin eikä katso yhtään että kenelle menee flirttimään. Sen verta hauska ettei tiedä, että pitäiskö vaan nauraa vai häippästä paikalta jottei kukaan muu erehdy luulemaan samaan seurueeseen kuuluvaksi.
Joskus puhuttiin porukalla mustasukkaisuudesta jne ja tuo nainen kirkkain silmin selitti, että yhtään ei ole mustasukkainen miehestään.
Sori kun vähän höpisin asian vierestä, mutta tarkoitukseni oli vain kertoa mikä mielestäni oikeasti menee yli..
Ihmisen pitää antaa mennä myös kavereidensa kanssa ilman puolisoakin, mutta eipä siitä mitään tule jos luottamus ei toimi. Katteetomilla lupauksilla syntyy epäluottamusta mitä ei sitten hetkessä korjatakaan.
Joo sun äijäs ei osaa ajatella. Eli et todellakaan ole tiukkapipo. Tuon antamasi esimerkin perusteella, voi olla väärässä, sun avomiehellä saattaa jäädä muutkin jutut tekemättä, tuon yhden jutun lisäksi.
Kerro hänelle, että miltä sinusta tuntuu kun hän toimii näin kuin toimii, ja kerro miltä sinusta tuntuisi jos hän ilmoittaisi asioista eikä aiheuttaisi ikäviä yllätyksiä. Ja kun hän on menossa, pyydä että hän pysähtyy miettimään että saattaisiko tapahtua jotain mikä muuttaa tilannetta. Ja miten se sitä voisi muuttaa. Ja katso että hän miettii ihan oikeasti.
Ja et ole kyylä. Sano hänelle, että jos sinä haluaisit olla tietoinen tapahtumista, niin se ei ole kyyläämistä. Se on sitä että haluaa olla tietoinen tapahtumista ja se on normaalia. Ja että hän tietää sen itsekin.
Ja aika naurettavaa ehdottaa eroa tämän takia. Onko se niin että tällaiset kirjoittajat eivät ole ikinä olleet ihmissuhteissa eivätkä siksi tajua, että ihmissuhteissa ei ehkä ole ensimmäinen ratkaisu aina sen lopettaminen... eikä se ole edes järkevä ratkaisu yleensä.
Joskus käy näinkin.Jouduin omassa pitkässä parisuhteessani kunnon kriisiin ja perheneuvolassa käytiin.Omalla käynnilläni työntekijä sanoi,että ymmärtääkö mieheni kuinka paljon oikein suostun ymmärtämään puolisoani ja sanoi,että voinhan kokeilla saada hänet ymmärtämään tilanteen sillä että itse en vastaile ja ainakin annan ymmärtää että jotain on minullakin meneillään.Oli niin surullista,niin surullista huomata,että mieheni ei todellakaan välittänyt enää,häelle oli ihan yhdentekevää missä olin tai vastasinko puhelimeen vai en.Tämä on se surullisin vaihe,kun joutuu myöntämään ettei merkitse enää mitään sille kumppanilleen eikä kyse enää ole toisen ajattelemattomuudesta.
Tähän asti en toivoisi kenenkään joutuvan.
Toi kuullostaa niin tutulle. :D Sama homma meilläkin. Miekkonen sanoo lähtevänsä käymään tien toisella puolella kaupassa ja sitten sillä menee kolme tuntia. Jos soittaa ja kysyy että kestääkö vielä kauan niin vastaus on aina että tuun ihan kohta / ei mee kauaa.
Tiukkapipo oisit jos et ois päästänyt miestäsi menemään.
Kiitos vastauksistanne. Olenkin monesti miettinyt, että onko se ajan perässä pysyminen joku tietynlainen miesten ominaisuus, koska tuttavapiirissäni monilla naisilla on sama ongelma, että mies ei tule sovittuun aikaan. Kuulin juuri yhden tutun miehen unohtaneen hakea hänet lentokentältä, vaikka edellisiltana asiasta oli vielä puhuttu. On vaan jotenkin niin vaikeaa ymmärtää/sulattaa tällaista käytöstä, varsinkin kun itse pyrin aina tulemaan ajoissa ja vähintäänkin ilmoittamaan, mikäli tilanteet muuttuvat. Vähemmän tunnen tällaisia naisia, joiden miehet valittavat kyseisestä asiasta. Vai eivätkö he valita, koska se ei heitä haittaa. Vaikea sanoa.
ton voisi kiteyttää muotoon, joka on pakko kääntää englanniksi, jotta kaikki ymmärtavät purnauksesi naurettavuuden. It's not what you said, it's the way you said it...
miehelläsi on toinen
Tämä kommentti on yksinkertaisuuden ylistys aina kun se 'lausutaan'. Maailmassahan ei todella tapahdu eikä ole mitään muita asioita kuin pettäminen, "toiset", muut, vieraat ... Levittele rajojasi.
En sinuna haaskaisi aikaa tämän yhden jätkän kouluttamiseen... tuskin muuksi saat häntä opetettua. Ja, jos teillä ei ole lapsia niin tämän kanssa niitä ei tosiaan kannata hankkia. Liian moni nainen suostuu lisääntymään vastuuttoman miehen kanssa kuvitellen että isyys muuttaa miestä. Ei muuta. Jos emme suostuisi lisäämään näitä perkeleen hunsvottikusipäägeenejä ne varmaan katoaisivat ennen pitkää.
Minä olin yli 20 vuotta tuommoisen pojun kanssa, eikä se koskaan oppinut. Lapset unohtui hakea päiväkodista, kotiin ei tultu ajoissa mistään, eikä mistään voinut informoida. Lopulta liitto päättyi eroon ja suruun.
Nykyinen mieheni on varsin luotettava, ainakin tässä iässä (50). Sitähän minä en voi varmaksi tietää kuinka unohtelevainen hänkin on ensimmäisessä liitossaan ollut. Kun meillä ei ole yhteisiä lapsia, en suuresti hänen viipymisistään metelöikään: sen vain olen sanonut, että kun olen yhtä paskapäätä odotellut yli kaksikymmentä vuotta, niin jatkossa en aio odotella ketään miestä. Hän on joskus protestoinut, miksi hänen pitää kärsiä eksäni toilauksista, mutta olen vastannut että ei tarvitse kärsiä, kyse on siitä että minä en enää viitsi olla sellaisessa suhteessa, eikä minun todellakaan ole pakko.
Turha on saarnata nuorelle naiselle - jokainen sukupolvi tekee omat ratkaisunsa, aloittajakin luultavasti jatkaa tuon unohtelijan kanssa olemista ja elää nalkuttavan elämän ihmetellen ikuisesti, tai ainakin seuraavat kaksikymmentä vuotta, onko itse jotenkin liian nipo.
Joha on syyttelyä... Aloittaja ei ilmeisesti oo puhunu lapsista tai hoidosta hakemisesta vaan pitkäksi venähtäneistä illoista... :)
Itse olen mies, putkiaivoksi haukutaan, ok.
Unohdan välillä käydä kaupassa, imuroida, tiskata ja tulla kotiin sovittuun aikaan!
Myöhästymisistä pyrin ilmoittamaan mutta aina ei vaan muista kun se aika oikeasti lentää, ei se ole rakkauden puutetta tai välinpitämättömyyttä, vaan yksinkertaisesti sitä että kaverin kanssa on hyvät jutut tai pelit tai vastaava kesken... Eihän naisetkaan vaatekaupassa kato kelloa, eihän? Ei kyseessä ole aina pettäminen, mikä vittu sitä mielukuvitusmaailmaa riivaa? Jos unohdan käydä kaupassa tai vastaavaa ja on jo liian myöhä lupaan tehdä sen huomenna ja laitan muistutuksen puhelimeen, ehdota samaa?
En käsitä miksi tehdä tästä iso juttu, mies elää kahdessa sekunnissa, varsinkin nuorempana... Itse olen 18, vuoden asunut avoliitossa ja vitun villi välillä... Ei se silti tarkoita ettenkö välittäisi, aina ei vaan ajattele... :D Jossain tuola aivoissa se on... :)
Tontoroo kiittää ja kuittaa!
ja lisäys vielä...
Miksi ihmiset odottavat että jos itse viihtyy puhelin kourassa niin toiset tekevät samoin? Ei ennen kännyköitä voitu ilmoittaa äkillisistä muutoksista... Itellä ei ainakaan vauhdissa musiti pelaa enkä edes halua puhelinta kaivaa koska se luo jonkun assosisaation kiireeseen ja arkeen jota tällaisissa tapauksissa halutaan välttää...
Jos itse haluatte suunnitella kaiken minuutin tarkasti, tehkää se itsellenne mutta älkää yrittäkö muuttaa toista, rakasta ilman muutoksia eiks jep? Veikkaan että osa sitä että oot siihe ihastunu on ollu just tota hälläväliä sekunttimeininkiä :)
Kyllä toi käy, minun pointtini on se ettei kenenkään naisenpuolen tarvitse kaltaiseesi ripustautua tai ryhtyä äidiksi tai almanakaksi jos ei siihen ole itsellä haluja. Joku nainen tietysti voi haluta elää nalkuttajan elämää - ja sitten on niitä jotka ovat kuin sinä, hetken tyttöjä. Miespuoliset vain ovat toosi hyviä keksimään näille tytöille kaiken maailman nimityksiä...
Eli olen ihan samaa mieltä kanssasi, tontorontoroo. Ei kenenkään tarvitse sinua muuttaa, mutta jos ei tyylisi toista miellytä niin se on näkemiin ja gudbai. Kun se aika vain rientää, meiltä kaikilta.
Se johtuu siitä kun sää oot niin pölijä!
Jäät oottelemaan ruokaa puolille öin?
Ja sitten soittelet ku ukko ei heti ole oven takana pihvin kanssa?
Vähemmästäkin kyttäyksestä tulee mieliteko olla yökerhon pilikkuun asti kattelemassa nuorempia/nätimpiä eukkoja.
PS.
Älä valita, ukko meni kaljalle ja toi sulle ruokaa? Iha niinku halusit? Missä vika?
En ole mies mutta,
meillä oli samalainen tilanne tuossa puolisen vuotta sitten ja me saimme kyllä asian ihan puhumalla selvitettyä (ei tarvittu katoamistemppuja...). Eli suosittelisin selittämään asian miehellesi samalla tavalla kuin sen täällä meillekin selitit. Kyllä siitä pitäisi jo tyhmemmänkin tajuta... Mutta jos asia ei selkene, kannattaa ehkä harkita oletko oikean miehen kanssa. :/
Toivottavasti saat asian selvitettyä! :)
Katoppa vaan ettei tuosta tule miehellesi tapa josta aina venytetään sitä kotiin tuloa. Miehelläsi saattaa olla alkoholiongelma, eli ei pysty lopettamaan kun on ottanut yhden kaljan.
Itse olin suhteessa alkoholistin kanssa 18 vuotta. Jo hyvin nuorena alkoi tulla noita poissaoloja, mitään ei ilmoitettu eikä mistään saanut miestä kiinni. Tuolloin ei ollut edes kännyköitä. Sain vuosien aikana tuhansia lupauksia, esim. että ei lähde minnekään perjantaina, mutta sitten miestä ei näy eikä kuulu työpäivän jälkeen 4 päivään eikä kännykkä vastaa. Sitten sai pelätä kotona että milloin tulee ja missä kunnossa, alkaako räyhää. Kärsin unettomuudesta vieläkin vaikka erosta on jo vuosia.
Ei ollut kyse siitä että en olisi osannut olla yksinäni, vaan esim. pelkäsin krapulassa aggressiivista miestä. Opin jo alkuvaiheessa olemaan yksin, loppuvaiheessa mies kävikin enää 3 päivää viikossa kotona ja nekin makasi krapulassa. Olen aina nauttinut yksinolosta. Minä kans katselin s-etukortin pankkisaldosta välillä että onko mies käyttänyt sitä viime vuorokauden aikana, ihan vaan siitä syystä että oliko vielä hengissä. Oli mm. tapana sammua keskelle kaupunkia tai vaikka keskelle katua.
Jos alan vielä suhteeseen miehen kanssa, hänen tulee olla raitis, ja yhtään en enää kestäisi sitä että luvataaan tulla mutta ei tullakaan. Minulla alkaa sydän takoa ja henki ahdistaa pelkästä ajatuksesta. Minua ahdistaa ihan jopa rappukäytävästä kuuluvat askeleet vaikka tiedän että exäni ei asu täällä päinkään. Näin tiukkis minä olisin.
Itse olen jo siinä iässä että haluan rauhallista ja turvallista elämää ilman kännäilyjä.
Jep, miehillä on vapaus käyttäytyä niin välinpitämättömästi kuin haluavat, mutta muistakaapa naiset että teillä on myös täysi vapaus erota!
Kiitos taas. Tiedän kyllä varsin hyvin, että minulla on mahdollisuus erota. Ensimmäisen kirjoitukseni jälkeen on tapahtunut paljon ikäviä asioita suhteessamme (jos sitä voi enää edes sellaiseksi kutsua) ja kyllähän tämä alkaa aika toivottomalta näyttämään. Ja nyt ei siis ole enää kyse mistään myöhästelyistä, vaan siitä, että minun koko olemassaoloni ei liikuta miestäni mitenkään. Hän kaikenlisäksi ehti ihastua toiseen naiseen (joka ei kyllä vastannut tunteillaan) ja nyt miehestäni "mikään ei tunnu enää miltään". Välillä näen siellä sen saman ihmisen, joka hän oli suhteemme ekat kolme vuotta mutta muutto paikkakunnalle, jossa kaverit asuvat, on tainnut ajaa ylitseni.
Jotenkin sitä vain haluaisi viimeiseen asti uskoa, että asiat muuttuisivat vielä sellaisiksi kuin ne olivat ennen muuttoa ja jatkuvaa kavereitten kanssa rälläämistä mutta olen kuitenkin laittanut asuntopaperit vetämään. Olemme päättäneet yrittää vielä heinäkuun ajan mutta taas mies on ulkona vaikka huomenna on työpäivä. Tässä kun näitä asioita kirjoittelee, niin näkee itsekin oman elämänsä toivottomuuden. Ja ymmärtäisin vielä paremmin jos mies olisi se 18-vuotias mutta kun ikä alkaa lähestyä kolmeakymppiä niin ei naurata. Minä nähtävästi toivon muutosta, minkälaiseen mies ei ole valmis lähimainkaan. Parisuhdetta - en kämppäkaveria jonka kanssa pannaan silloin tällöin.
No, myöhässä tulee, mutta kirjoitan läh. itselleni.
Olin aikoinani vastaavanlaisessa parsuhteessa (kolme neljä vuotta sitten). Vasta nyt olen alkanut ymmärtää ongelmaa. Pohdin ja kuvittelin aina itsekin olevani ties kuinka nipo ja kamala avopuoliso, ja vasta nyt ajatus alkaa edes järjen tasolla hellittämään.
Toinen ei pahuutaa tai loukatakseen myöhästellyt tai muuta. Niin vain kävi ja joka kerta piti käydä sama keskustelu siitä, ettei myöhästyminen (puhutaan tunneista tai päivistä jopa!) ole ilman ilmoitusta ok. Keskustelun alussa ei koskaan tajunnut sitä. Lopussa ymmärsi pointin ja lupaili, ettei enää. Keskustelu vei aina vähintään pari tuntia, jonka viimeisinä viitenä minuuttina asia alkoi valjeta avokilleni. Jäin aina hieman epävarmaksi, että millainen manipuloiva hirviö olin.
Nämä tapahtumat myös söivät muutenkin itseluottamustani, minäkuvaani sekä uskoa ja luottoa suhteeseemme. Lopulta kaikki meni riidaksi, koska aloin hermostumaan pienemmistäkin asioista..
Jos ei tuollaista hoksaa, niin jätä tyyppi. Voitte yrittää saada suhteenne toimivaan vaikka vuoden päästä, kunhan mies saa tuon korjattua. Tämä neuvo tosin ei ap:tä auta, mutta muille... :) Meille se ei enää ole mahdollista, ja vieläkin korjaillaan noita päänsisäisiä ongelmia, mitkä tuosta syntyivät.
Tilanteesi jo näemmä muuttunut mutta vastailenpa silti.
Kyllähän tuosta lähtötilanteesta voi seurata toisenlainenkin polku parille, ehkä vähän pitempi mutta sama lopputulos kuin on muissakin viesteissä povattu...
Itse en tarvitsisi ruokaa, jos minulla sitä olisi. Jos luottaisin siihen että mies sitä tuo kun näin kerran sanoi, en sitä ruokaa lähtisi hankkimaankaan. Aika kuluisi myös siinä pikkuhiljaa kun kuvittelisi että kyllä se ovi varmasti ihan kohta käy kun on kerran luvattu, eikä hyväuskoisena hoitaisi asiaa itse kuntoon. Kun siinä kahden aikaan yöllä sitten toteaisi että eipä tullut ruokaa niin olisi todella riemu lähteä itse sitä siihen aikaan etsiskelemään. Menee jo aivan ihmeelliseksi kun on pitänyt puolen yön aikaan vielä erikseen väittää että ei mene kauaa kun kumppania ei vielä edes väsytä ja se grillille lähteminen olisi edes siinä mielessä mukavampaa siihen aikaan kuin parin tunnin päästä...
Mitä tästä sitten voi seurata? Jos asiaa ei kerran kuntoon saada, niin pikkuhiljaa nainen saattaa tulla tulokseen että yksi lysti mitä se ukko hölisee, eihän ne puheet pidä kuitenkaan. Tuokoon pitsaa tai olkoon tuomatta, tänään tai joskus ensi viikolla, mutta menen kauppaan ja teen ruokaa kun ei voi tietää. Arki pyörii hyvin kun pitää mielessään että itse on hoidettava kaikki kuitenkin. Voi tulla lapsiakin, ja nainen pitää pyörät pyörimässä yksikseen, lapsia nyt ei ainakaan voi nälässä pitää aamuviiteen siltä pohjalta että ukko vähän eksyilee ja unohtelee. Mies saa lopulta haluamansa, hänen lupailunsa ja liikkuunsa ovat perheelle aivan yksi lysti, asioiden toimimisen kannaltahan ukko on pelannut itse itsensä ulos ja täysin tarpeettomaksi. Kukaan ei enää soittele eikä kysele perään. Saa unohtua kavereille.
Ja sitten jossain kohtaa, viimeistään kun lapset alkavat lennellä pesästä, nainen hoksaa: Miksikäs minä tuon miehen kanssa ylipäänsä olen, mehän elämme täysin eri elämää?
Ihan hyvä jos olette eronneet, turhaapa sitä väkisin. Itselläni oli tuontapaista ensimmäisessä avoliitossani 18-vuotiaana, ja sen nyt voi pistää vielä ymmärtämättömyyden piikkiin. (eikä silloin ollut edes kännyköitä, ei mitään tapaa saada lisäinfoa jos herra ei sitä itse halunnut antaa) Kolmekymppisen pitäisi olla jo aikuinen. Ja ei, kyse ei minullakaan ollut rajoittamisesta, vaan siitä että elämä menee hankalaksi ihan käytännössä jos toisen sanaan ei voi luottaa. Ei ole pakko luvata ja sopia mitään jos ei niitä kuitenkaan pidä, olisi paljon yksinkertaisempaa. Ei kai siinä muuta jää tehtäväksi kuin elää itsekin täysin toisesta riippumatonta elämää, muuten elämä menee pelkäksi odotteluksi. Ja tosiaan, kaipa sitä sitten ollaan enemmän kämppiksen asteella, ollaan kotosalla samaan aikaan joskus sattumalta....
Me tapeltiin samaisesta asiasta monta vuotta. Yritin selittää sitä, että aivan sama jos menee pidempään ja ymmärrän sen että monesti venyykin. Itsellänikin venyy. Ainut ero on se että minä sanon tulevani joskus kotiin, saattaa mennä tosi myöhäänkin. Avopuolisoni sanoo tulevansa yhdeksältä, ei vastaa puhelimeen ja tulee kahdelta. Selitin vuosia sitä, kuinka tulee kauhea huoli ja tekisi mieli soittaa sairaalat läpi. Sitten toisaalta kun sitä oli jo jatkunut vuosia niin sanoi sitä, jos jotain oliskin sattunut, esim hirvikolari syrjäisellä tiellä, ja olen jo tottunut siihen ettei ilmoittele eikä vastaa puhelimeen enkä tajua hankkia enää sitä apua. Myöskään en saa nukuttua jos en tiedä mikä on tilanne, jos tiedän että voi mennä neljään aamulla niin saan nukuttua.
Kyllä aikuinen mies osaa pitää itsestään huolta ja jos ei osaa hän on alkoholisti tai muuten henkisesti kehittymätön. Olette yliriippuvaisia miehenne läheysyydestä jos ette pysty nukkumaan ilman että hänen tarvii raportoida teille mitä hän milloinkin viihteellä tekee, missä on tai hän ei tiedä koska tulee takaisin. Kysymyksessä ei ole kuitenkaan mitkään päivien katoamistemput.
Ilmeisesti olet kyttääjä. Jos kerran hän ei ollut nähnyt kaveriaan aikoihin, niin ihan turha on mielestäni valittaa siitä kun hän kännissä ei pysynytkään aikataulussa.
Mikä pakko miehen on muuten tuoda sinulle ruokaa kotiin? Jos sinulla on nälkä niin tee itsellesi ruokaa tai käy hakemassa se pitza ihan itse.
Kai sitä nyt pitzan myöhästymiset ja muut aikuinen nainen kestää? Miehesi takuulla viihtyisi paremmin kanssasi jos et olisi noin kyttä. Neuvoni onkin siis että otat asian huumorilla.
No joo.
Onpa meilläkin ollut pari kertaa puhetta siitä, pitääkö ilmoittaa vai ei, kun suunnitelmat vähän muuttuu.
Kieltämättä oli aika vittumaista odotella miestä töistä kotiin ruoka pöydässä valmiina klo 15.20 kun miestä ei näy ja tulikin sitten vasta muutaman tunnin päästä.
Tai että kun "käyn kaupassa" kestää 2,5 tuntia "kun poikkesin vielä työmaalla".
No, onneksi minun mieheni osaa kuunnella ja eläytyä toisen osaan ja ottaa opiksi. Kysymys ei ole kyttäämisestä tai toisen tarkkailusta vaan ihan yhteiselämän sujuvuudesta ja mukavuudesta!
Onneksi on mikro keksitty ja ruuan saa aina lämmitettyä ja itse ne ole sen jälkeen mitään ruoka-aikoja pitanyt kun lapsuuden kodista noin 30v muutin pois ja olen sen verran boheemi että omalla vapaa-ajalla eletään vapaasti koska työssäni on valillä aika tiukat aikatailut ja sitää en halua vapaallani tai lomallani olessa tehdä.