puuttuuko rakkaus.
Eli, asumme pienellä paikkakunnalla, jonne muutin mieheni työntakia. Olen ollut täällä jo yli puoli vuotta, ja koen itseni koko ajan masentuneemmaksi, olen kiukkuinen yms koko ajan. Ehdotin miehelleni ratkaisuksi tähän ongelmaan, että muutan takaisin isoon kaupunkiin(sinne mistä muutimme tänne), ja että näkisimme viikonloppuisin. Meidän arki tällä hetkellä on sitä että mies on arkipäivät töissä, samoin kuin minäkin. Käy harrastamassa, jne. Näemme tosi vähän toisiamme. Minulla ei ole täällä mitään. En viihdy työssäni jne. Lisäksi mieheni on alkamassa tekemään ylitöitä, joten olisin vielä enemmän yksin.
Sen takia minusta olisi hyvä vaihtoehto, että muuttaisin sinne missä voisin paremmin, ja nähtäisiin viikonloppuisin ja vietettäisiin laatuaikaa yhdessä. Tiedossa siis on että miehenikin voisi muuttaa takaisin paikkakunnalle viimeistään 2v jälkeen.
Minun mielestä hän ei rakasta minua tarpeeksi, ja hänen mielestään minä olen itsekäs, mitä mieltä olette?
Eli, asumme pienellä paikkakunnalla, jonne muutin mieheni työntakia. Olen ollut täällä jo yli puoli vuotta, ja koen itseni koko ajan masentuneemmaksi, olen kiukkuinen yms koko ajan. Ehdotin miehelleni ratkaisuksi tähän ongelmaan, että muutan takaisin isoon kaupunkiin(sinne mistä muutimme tänne), ja että näkisimme viikonloppuisin. Meidän arki tällä hetkellä on sitä että mies on arkipäivät töissä, samoin kuin minäkin. Käy harrastamassa, jne. Näemme tosi vähän toisiamme. Minulla ei ole täällä mitään. En viihdy työssäni jne. Lisäksi mieheni on alkamassa tekemään ylitöitä, joten olisin vielä enemmän yksin.
Sen takia minusta olisi hyvä vaihtoehto, että muuttaisin sinne missä voisin paremmin, ja nähtäisiin viikonloppuisin ja vietettäisiin laatuaikaa yhdessä. Tiedossa siis on että miehenikin voisi muuttaa takaisin paikkakunnalle viimeistään 2v jälkeen.
Minun mielestä hän ei rakasta minua tarpeeksi, ja hänen mielestään minä olen itsekäs, mitä mieltä olette?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mies sanoo rakastavansa ylikaiken, ja että seksi on kuulemma parasta ikinä. Mut kaippa hää sit valehtelee...vaikken vielä sellaisesta ole kiinni saanu. Mut en minä tätä käsitä.
SINUN napasi on maailman tärkein. Sinä,sinä,sinä!!!! Kasva aikuiseksi. Oletko huono sopeutumaan? Tee palvelus miehellesi ja jätä se.
Sama tilanne kuin ap:lla. Takaisin ollaan siellä, missä tähän maailmaan synnyttiinkin ja voi miten taivaallista oli asua pari vuotta kaupungissa. Mutta mies halusi takaisin tänne ja minä suostuin ja nyt masennukseni määrää voisi veitsellä leikata. Ymmärrän sinua täysin, paitsi että minulla on tässä vielä hirveä ahdistus tätä paikkaa kohtaan (kaikki tuntee kaikki ja jokaisen tekemiset puskaradio juoruaa ym.) Lisäksi kohdaltani tänne kotikylääni ei liity mitään muuta kuin huonoja muistoja, joten oli ihanaa elää niistäkin erossa ne pari vuotta.
Oletko itsekäs? En tiedä. Minusta et ole, monesta kyllä. Itsekin haluaisin täältä pois mutta tällaiseen asuntoon meillä ei olisi vielä varaa kaupungissa, koska opiskelen vielä. Vuokralle emme halua enää muuttaa kumpikaan. Jos minulla olisi tuollainen vaihtoehto kuin esitit niin olisi kyllä aika vaikea paikka miettiä, mitä tehdä. Nythän siihen ei tietenkään ole edes rahallista mahdollisuutta, toisin kuin sinulla ilmeisesti.
Onko siellä nykyisessä paikassa MITÄÄN kivaa, miksi olla siellä? Onko teillä kiva asunto? Voisitteko tehdä remppaa? Onko sinulla ystäviä siellä? Sukulaisia? Oletteko perustamassa perhettä? Miten ne asiat onnistuisivat? Onko nykyinen paikka hyvä kasvuympäristö lapsille? Onko siellä luontoa, pidätkö siitä?
Tällaisia asioita itse ajattelen ja niiden avulla koitan tsempata. Mutta jos tämä olo ei tästä parane, niin en todellakaan tiedä, miten meidän käy. Luulen, että kyseessä on ideaali paikka miehellesi (meillä ainakin on, työt, perhe, kaverit) mutta täysi vastakohta sille, mitä sinä haluaisit ja kaipaisit elämääsi. Joten minusta jos hän "pakottaa" sinut asumaan paikassa, joka saa sinut sairaaksi, niin hän on silloin paitsi itsekäs, myös täysin empatiakyvytön. Löytyykö kompromissiasuinpaikkaa? Ei nykyinen eikä suuri kaupunki vaan jotain siltä väliltä niin että kumpikin tulee vastaan.
"nyt masennukseni määrää voisi veitsellä leikata", tuo lause voisi olla minun sanomani.
Sehän se onkin, kun minulle täällä ei ole mitään. Asunto ja asuinalue on kamalia, remppaa voisimme tehdä mutta se ei asuinalueeseen vaikuttaisi, saisin vain tekemistä joksikin aikaa. Minulla ei ole ystäviä saati sukulaisia täällä emmekä ole vielä pariin vuoteen tarkoituksella perustamassa perhettä, eikä täällä olisi lastenkaan hyvä olla, ja minä todennäköisesti kuolisin masennukseen ennen sitä. Pidän lenkkeilystä, mutta pidän myös siitä että lenkeilläni nään kauniita asioita. Täällä sellaista ei ole. EN jaksa jatkuvasti ravata samaa kilometrin pituista lenkkiä. Ja muualla kaikki on harmaata betoni hirviöimäsyyttä. En pidä työpaikastani.
Kompromissiasuinpaikkaa ei taida löytyä. Miehellänikään ei täällä sen kummoisemmin tuttavia ole, mutta hän pitää työstään, ja harrastaa. Hänellle samat asiat eivät ole tärkeitä kuin minulle. Eikö meidän sitten kuuluisikaan olla yhdessä? Sitäkö tämä tilanne meille kertoo...
Minun on vaikea ymmärtää, miksi mieheni ei suostu viikonloppu näkemisiin, kumpikin voisi paremmin, ja sitten lopulta hänkin voisi sinne muuttaa...
Tosin hän on sanonut ettei satavarma voi olla, että jos tulisi niin kova ikävä että haluaisi nähdä vain viikonloppuisin. Mutta toisaalta uskon hänen tuntevan itsensä niin hyvin, ei voi, jos ei voi. Kuulemma se sattuu enemmän kuin erota kokonaan. Minun on vaikea ymmärtää tätä. Itselläni taas ei sattuisi, kun tietäisi että rakasta näkisi viikonloppuisin, silloin kuin muutenkin on aikaa...
Niin, kai pitäisi aina lähteä siitä ajatuksesta, että omasta onnellisuudestaan vastaa jokainen viime kädessä itse. Hassua, näin juuri viime yönä unte että myimme nykyisen asuntomme mutta sitten tulinkin katumapäälle... Näin ne asiat menevät uniinkin... Olen itsekin ajatellut sitä, että koska olen täällä niin onneton, niin olisi kohtuutonta laittaa vastuu minun onnellisuudestani mieheni niskoille, mutta niin se käytännössä menee kun täällä ei kerta kaikkiaan ole mitään, joka minut onnelliseksi tekisi. Joten turvaudun liikaa mieheeni ja sekään ei ole minusta oikein.
Joskus ajattelin, että jos on oikea ihminen vieressä, niin sen kanssa asuu vaikka kellarissa. En sitten tiedä onko minullakin väärä ihminen, vai olenko vain vuosien saatossa hiipunut kauemmas tällaisista romanttisista ajatuskuluista. Miten miehesi suhtautuu siihen, että olet onneton? Niin ja kauanko olette nyt siellä asuneet? Jos hän ei oikeasti tajua, että kyse ei ole siitä, että "sua nyt vaan harmittaa kun et voi mennä zumbaamaan tai johonkin tiettyyn vaatekauppaan" vaan että kyse on paaaljon kokonaisvaltaisemmasta ongelmasta, siitä että olet jo ONNETON. Ei kai kukaan puolisolleen sitä halua? Tai ei ainakaan pitäisi mielestäni. Mekin ollaan puhuttu siitä, että mitä jos en koskaan opi viihtymään täällä niin onko mies valmis muuttamaan muualle kanssani. Hän sanoo joka toinen kerta toista ja toinen toista, joten en edes tiedä mikä tilanne oikeasti on.
Onko sinut loppuiäksi sidottu sinne? Vai tiedätkö, että joskus pääsisitte sieltä yhdessä pois? Tuntuu niin idioottimaiselta erota jonkun niinkin pienen asian, kuin asuinpaikan vuoksi mutta kyllähän se ajatus väkisinkin tulee mieleen. Ehkä voisit koittaa tsempata jos tietäisit, ettei tuo ole pysyvä ja lopullinen ratkaisu. Kuten vaikka sitten, jos parustatte perhettä niin olisi oikeasti hyvä miettiä sitä, minkälaisessa ympäristössä lapset kasvavat ja miten onnistuu koulumatkat, harrastukset (tarvitaanko aina autokyytiä, kumpi jaksaa viedä?) tai päivähoito? Ehkä miehesi ei ole ajatellut tällaisia asioita tuon paikan kannalta ja tällaiset järkisyyt saattaisivat tehota...:)
"Olen itsekin ajatellut sitä, että koska olen täällä niin onneton, niin olisi kohtuutonta laittaa vastuu minun onnellisuudestani mieheni niskoille, mutta niin se käytännössä menee kun täällä ei kerta kaikkiaan ole mitään, joka minut onnelliseksi tekisi. Joten turvaudun liikaa mieheeni ja sekään ei ole minusta oikein." Niin hyvin sanottu.
Olen minäkin ajatellut. Että rakkaan kanssa asuisi vaikka missä, ja että itse on vastuussa omasta onnellisuudestaan. No, sitähän tässä yritänkin tehdä. Että muuttaisin ja nähtäisiin sitten vapailla, mutta mieheni ei sitä halua. Sillä minäkin turvaudun mieheeni liikaa, syytän häntä tästä tylsästä elämästä, koska minut tänne toi, ja väärinhän tämäkin on.
Niin, mieheni vastaa kylmästi siihen, ettei halua pitää minua täällä onnettomana, mutta sitten meidän täytyy erota, tuo on mielestäni samalla syyllistämistä.
EI ole sidottu loppuelämäkseni tänne, mutta jokainen päivä täällä tuntuu masentavalle, ja haluaisin vain nukkua. Muutama vuosi täällä pitäisi miehen työn takia olla. Ja sitten hänkin voisi muuttaa sinne minne minä nyt haluan. Sen takia minusta muutama vuosi menisi nopeasti, viikot töitä paiskimalla, ja viikonloput sitten rakkaan kanssa.
Voi miten hyvältä tuo kuulostaa minun korvaani, että aiankin tiedät pääseväsi joskus poiskin... Meillä tilanne on niin, että suunnitelmia poismuutosta ei todellakaan ole näkyvissä, joten koko tulevaisuus näyttää paskalta. Sinulla on sentää jotain valoa tunnelin päässä, olen jopa kade:)
On aika outoa, ettei miehesi suostu tuohon viikonloppuratkaisuun. Onko kyse oikeasti siitä, että hänestä on sitten sama, vaikka eroaisitte? Tuo vaikuttaa ja kuulostaa tosi julmalta (no, olen kuullut kyllä samankaltaisita tekstiä itsekin) koska kyllähän parisuhde on ennenkaikkea kompromisseja puoleen ja toiseen. Mikäköhän siinä oikeasti on, ettei hän halua sinun asuvan viikot muualla? Minusta tuo kuulostaa ja vaikuttaa oikeinkin toimivalta vaihtoehdolta ja luulisi sen myös piristävän parisuhdetta, kun näkee toista vähän vähemmän. Vai pelkääkö hän että tällä toimintamallilla hän olisi velvoitettu viettämään KAIKKI viikonloput kanssasi ja jos hän haluaisinkin tehdä joskus itse omia juttujaan, niin hän voi kokea tuollaisen asetelman hyvinkin "sitovana". Ymmärrätkö mitä meinaan? Eikä juttuun liity rahaa? Että hänestä se on turhaa rahankulua maksaa kahdesta asunnosta? Sekin voi olla, en tiedä. Tai sitten hänen miehinen itsetuntonsa (jota en koskaan oikein täysin tule ymmärtämään) kokisi kolauksena kertoa muille, että avovaimonsa on muuttanut kaupunkiin mutta kuitenkin olette edelleen yhdessä. Tai ehkä hän ei itse kestä sellaista kolausta, että hän ei onnistunutkaan pitämään sinua tyytyväisenä ja olettaa, että autoomaattisesti kaupungissa asuessasi löydät itsellesi toisen miehen. Nämä nyt on vain arvauksia, koska en sinua tunne enkä suhdettannekaan. Välillä vaan kyllä tuntuu siltä, että miesten on jotenkin ylivaikea joustaa sellaisista asioista, jotka oikeasti olisivat jo toisen terveydenkin kannalta tärkeitä, jopa välttämättömiä.
Miksi muuten alunperin muutitte? Tiesitkö jo silloin, mitä helvettiä elämäsi tulee olemaan vai teitkö niinkuin minä, että koitat tehdä parhaasi ja sopeutua miehesi takia?
Mieheni sanoo ettei halua sellaista parisuhdetta. Että haluaa nukkua vieressäni joka yö. Ja että ikävä on sitten koko ajan niin kova ettei hän kestä. En tiedä, onko se sitten siitä vai mistä, mutta muunlaista vastusta en ole saanut.
Muutettiin siis miehen työn takia. Olin alkuunkin epäileväinen, ja ehdotin että olisi nähty viikonloppuisin. Sitten suostuin tänne muuttoon. Joten minä olen ainakin panokseni antanut ja yrittänyt. Muutenkaan en pidä tästä "yleisestä" asetelmasta, että se on nainen jonka pitäisi aina joustaa. Ja nyt kun oma terveys tuntuu tästä kärsivän, en aio sitä enää sietää.
Todella minua jää harmittamaan jos ero tämän takia tulee, mutta on tässä kyseessä minunkin elämäni.
Niin, tuo ei mene naisen logiikkaan: jos ikävä on koko ajan toisen luo, niin parempi erota kokonaan kuin nähdä kuitenkin kaikki viikonloput! Eikö se kuitenkin ole parempi kuin ei mitään? Ja tässä tapauksessa "ei mitään" on miehestäsi parempi. Ei jaksa minun aivoni ymmärtää. Miten sitten jos sinulla olisi sellainen työ, että joutuisit matkustamaan paljon?Tai miehelläsi? Onhan näitäkin tapauksia, eikä siinä eroa aleta miettimään vaan eletään parhaalla mahdollisella tavalla niiden olosuhteiden puitteissa, jotka sillä hetkellä vallitsevat.
Minäkin inhoan sitä, että naisen pitää useimmiten joustaa. Minkä ikäinen muuten olet ja kauanko olette olleet yhdessä? Itse olen 30 ja yhdessäoloa tulee nelisen vuotta täyteen. Se on kyllä oikeasti hiton paha kysymys, että onko sitä itsekäs vai rakastaako toista liian vähän... Mutta ei kai se ole rakkaudesta luopumista, vaikka haluaisikin tehdä elämässään jotain muuta tai elää eri tavalla kuin toinen. Pitäisi sitä kai aina jo alussa miettiä kaikki mahdollisetkin vaihtoehdot mitä kumppanin kanssa voi tapahtua mutta kukas sellaiseen pystyy.
Minusta teidän kannattaisi vielä koittaa järkevästi puhua. Kysyn vielä omaltakin mieheltä, mitä hän sanoisi jos ehdottaisin samaa, ihan näin testimielessä... Palaan!
Uskon, että jos minä reissaisin työni puolesta se ei olisi ok, mieheni reissaa työnpuolesta, pääsee siis täältä vielä usein poiskin, tosin tekee päiväreissuja, mutta silti, näkee muutakin kuin tätä paskaa. Tuota minäkin olen miettinyt, että sittenkinkö mieheni ennemmin eroiaisi, olisiko se reilua? Että minun olisi aina luovuttava?
Tänään sitten vielä kysyin, että miksi hän ei haluaisi sitä, että nähtäisiin viikonloppuisin? Vastauksena sain, että se olisi myös fyysisesti niin raskasta se matkaaminen. No...jos asenne on tuo, niin ei siitä sitten varmaan mitään tulekaan. Alan luovuttaa, lähden ja luovutan. Sillä....
Tänään olin vapaalla. Olin paremmalla tuulella kuin aikoihin (johtuu varmaan siitä että näen valoa lähitulevaisuudessa). Kun mieheni tuli kotiin, hänellä oli tietenkin ollut raskas päivä (kummaa sekin, että miehillä on aina raskasta, mutta naisilla muka ei) ja tiuski vaan sitten mulle. Äkkiä meni hyvä tuuli pois. Senkö takia mä oikeesti olen täällä? Mulla on paha olla, ja se jonka takia mä olen tänne muuttanut, tiuskii mulle?
Heitin tuossa vielä miehelleni, että hyvä on, jään tänne, masennun, hakeudun hoitoon, sitäkö haluat? Vastasi ettei. Hän haluaa, että olen onnellinen, hän toivoo minun huomaavan kun olen muuttanut, etten voi elää ilman häntä...
Varmaan minulle todella kova ikävä tuleekin, mutta minä haluan myös omaa elämää, tarvitsen sitä, olen onnellisempi niin. Olen sanonut miehelleni jo tavatessamme, ettei minusta kotiaskareissa viihtyvää rouvaa saa, ja hän on sanonut ettei tahdokaan.
EN pidä siitä millaiseksi muutun, jos minulle ei ole omaa elämää. Alan valittaa kaikesta typerästä, itken, alan kitistä miehen ajankäytöstä, yms... EN halua olla sellainen.
Minä olen 26v ja yhdessä ollaan oltu 2v.
Uskon, että pitkän ja onnellisen suhteen taustalta löytyy yksilöiden onni. Se ettei ole sidottu tai ahdistettu. Että saa tehdä niitä asioita mistä tykkää ja nauttii.
Voi voi. Kylläpä kuulostaa kurjalta nyt kaikkinensa:( Tiedän varsin hyvin tuon tunteen, kun huomaa että alkaa muuttua kusipääksi ja inhoaa itseään sen takia. Mullakin on välillä noita tuntemuksia, että "Kun mieheni tuli kotiin, hänellä oli tietenkin ollut raskas päivä (kummaa sekin, että miehillä on aina raskasta, mutta naisilla muka ei) ja tiuski vaan sitten mulle. Äkkiä meni hyvä tuuli pois. Senkö takia mä oikeesti olen täällä? Mulla on paha olla, ja se jonka takia mä olen tänne muuttanut, tiuskii mulle?" Mäkin olen sanonut monesti, että tajuatko, mulla on vain 1 syy asua täällä kylässä ja se syy istuu tässä vieressä. Joten pientä respectiä, kiitos!!!
Kysyin nyt sitten tuolta mieheltä, että miten suhtautuisi jos minä asuisin viikot muualla. Vastaus oli lievästi sanottuna yllättävä: hänestä se voisi olla jopa kivaa, koska viihtyy hyvin yksinkin!!! No, hän ei ole koskaan asunutkaan yksin vaan muutti vanhempiensa luota minun kanssa asumaan (on siis minua hiukan nuorempi) mutta pistihän tietysti tuokin asia vähän mietityttämään. Minua ei siis nähtävästi edes tulisi ikävä, joten kumpi meistä nyt sitten on pahemmassa tilanteessa...:D:D:D pistää kyllä nyt jo nauruksi koko juttu... Toisaalta hän kyllä esitti myös hyvän kommentin siitä, että jos nyt muuttaisin pois ja suhde toimisi hyvin sillä tavalla, niin voisi olla tosi vaikeaa sitten muuttaakin yhtäkkiä taas saman katon alle, kun ehtii aikansa tottua tietynlaiseen elämään. Ja hän oli myös sitä mieltä, että mikäli suhde sellaiseen kaatuisi, niin olisi se kaatunut sitten jossain vaiheessa kuitenkin.
Asuisimmekohan me toistemme lähellä? Voisi olla hyvin avartavaa vaikka käydä kahvilla ja löpistä jotain (saisihan siitäkin jotain tekemistä). Toisaalta mahdollisuus siihen on aika pieni mutta voihan sitä kokeilla...? Minä asun lähellä Helsinkiä (ja sinä varmaan jossain Jyväskylän lähellä:))
myös lähellä helsinkiä.
Ei tietysti haittaisi käydä kahvilla, mutta kyllä meillä on nyt sitten edetty siihen pisteeseen, että minä muutan toiseen kaupunkiin. No en nyt tietenkään ainakaan vielä tällä viikolla. Mutta hyvin samanlaisia ajatuksia sinulla on :)
No minä en taas ajattele niin, että tästä olisi vaikea palata normaaliin yhteiselämään, koska on sitä jo tässä eletty, ja ihan normi riidat siitä johtuen. :)
Minä en usko etteikö miehellesi tulisi ikävä sinua, ehkä hän vaan osaa nähdä asian sinunkin kannaltasi? Mitä minun mieheni taas ei osaa. :(
"Ja hän oli myös sitä mieltä, että mikäli suhde sellaiseen kaatuisi, niin olisi se kaatunut sitten jossain vaiheessa kuitenkin"
Tarkoittaako tuo sitä että jos kaatuu siihen että muuttaa toiselle paikkakunnalle, vai sitä yhteenpaluumuuttoa? :)