Alan olla umpikujassa suhteessani enkä enää tiedä mitä tehdä.
Seurustelua on takana reilusti toista vuotta. Mieheni on muutaman vuoden nuorempi, sitä myöden myös ilmeisen paljon elämän kokemuksia köyhempi.
Ongelmia alkaa olla aika monia. Eikä pienin ongelma ole suinkaan se, että niistä ei voi puhua. Mikäli otan asioita puheeksi saan heti vastauksen syytän miestä kaikesta ja hän lähtee menemään kun ei halua tapella. Tällä viikolla oli ensimmäinen kerta ettei tullut yöksi kotiin. Se että on yötä muualla on mulle tosi suuri loukkaus ja olin jo melkein nakkelemassa miehen tavaroita kasalle ja pihalle.
Miten asioista voi sopia ja ymmärtää toista, jos ei niistä voi mitenkään puhua vaan toinen lähtee menemään syyttäen henkisestä ahdistelusta ja kyttäämisestä. Eli loppuviimen kaiken syyn voikin kipata mun niskaan ilman että edes alkeellisesti kuuntelee mitä mulla olisi sanottavana. Jos olen näin kamala, mietin pakosti miksi sitten edes olla yhdessä. En tiedä enää mitä voin sanoa tai tehdä, etten taas syyllisty ahdisteluun.
Raha-asiat on myös perseellään mutten voi niistäkään pahemmin sanoa etten sitten ole koko ajan kerjäämässä tai viemässä herran rahoja. Kummankin tulot on pienet. Minä olen koko ajan maksanut vuokran ja sähkölaskut. Herran antanut satasen kuussa ruokaan, nyt töissä ollessaan saan jopa kaksi sataa. Omat kaikki tuloni menee laskuihin ja ruokakauppaan.
Mies on vissiin edellisessä elämässään aina selvinnyt konflikteista sillä että lähtee pois tilanteesta ja kotona odottaa leppynyt nainen, joka ei enää halua ongelmista puhua ettei ahdista toista. Kun ei hän suorita pahemmin ruokaostoksia, ei vissiin ole tajua siitäkään mitä kassillinen ruokaa maksaa. Se on vain oletus että kaapissa on ruokaa ja vessapaperiakin löytyy yms. Pyykinpesuaine ei varmaan tälläisen miehen mielessä edes käy, ja kaikki muu mihin taloudessa on pakko laittaa rahaa.
En halua pyytää rahaa mutta kyllä se ahdistaa että joka sentti pitää repiä omasta taskusta. Millä tähän saisi ymmärrystä vai pitäisikö kaiken muun ohella todeta että ehkä yksin sittenkin parempi.
Tän kaiken lisäksi olen tietenkin kotipalvelija, joka siivoaa herralta jääneet roskat yms. edes omat puhtaat pyykit ei mene omaan kaappiin vaan mun on nekin joko laitettava tai niistä huomautettava, joka sekin on varmaan ahdistelua. Ja ei, en todellakaan nalkuta koko ajan. Viimeksi puhtaat pyykit lojui pinossa toista kuukautta ennekuin mies suvaitsi huomautettuani rytätä ne kaappinsa. En ole mikään supersiisti minäkään mutta voisi sitä edes yrittää pitää kotia siistinä jollain tasolla ja tavarat paikoillaan.
Kodin tehtäviin miehellä ei ole mitään aloitekykyä. Juuri hoitelin putkimiehen hommia ja puunasin tukkeutuneen viemärin auki. Ei puhettakaan että mies sellaista tekisi, ei ilmeisesti haittaa jos vesi lavuaarista kestää poistua vaikka 5 minuuttia. Yksi lamppu pitäisi vaihtaa mihin en ylety edes tikkailla. Mies tietää sen olevan rikki mutta ei tee mitään asian eteen. Olen sanonut asiasta pari kertaa parin kuukauden aikana, että lamppu pitäisi vaihtaa. Mitään ei silti tapahdu. Ilmeisesti mun pitää rakentaa joku hengenvaarallinen teline miltä saan lampun vaihdettua, jos sen haluan saada vaihdetuksi.
Mä en tiedä mitä tehdä. Ahdistaa jo vähän liikaa ja olen ilmeinen itsestään selvyys. Tai kai sitten miehelle on ihan sama vaikka nakkaisin pihallekin, kun ei halua yhteiseen kotiin panostaa tai oikein mihinkään. Hänellä ei tunnu olevan mitään ongelmaa, tai jos on, siitä selviää kun lähtee pois kotoa tuulettumaan ja odottelee että akka pyytelee takaisin. Työssä olostaankin hän on saanut syyn olla marttyyri. Työ stressaa todella paljon henkisesti hänen mukaansa ja sitten vielä akka joka kiusaa henkisesti. Työ on tavallista fyysistä työtä ja ymmärtäisin jos valittaisi fyysistä väsymistä. Mutta ei kun sekin käy psyyken päälle vain. Ihmettelen miten kävisi jos oikeasti eteen tulisi vielä todellista psyykistäkin stressiä.
Olen mielestäni hyvin kiltti ja huomioon ottava, mutta pitäisi sitä joskus saada takaisinkin päin että jaksaa.
Seurustelua on takana reilusti toista vuotta. Mieheni on muutaman vuoden nuorempi, sitä myöden myös ilmeisen paljon elämän kokemuksia köyhempi.
Ongelmia alkaa olla aika monia. Eikä pienin ongelma ole suinkaan se, että niistä ei voi puhua. Mikäli otan asioita puheeksi saan heti vastauksen syytän miestä kaikesta ja hän lähtee menemään kun ei halua tapella. Tällä viikolla oli ensimmäinen kerta ettei tullut yöksi kotiin. Se että on yötä muualla on mulle tosi suuri loukkaus ja olin jo melkein nakkelemassa miehen tavaroita kasalle ja pihalle.
Miten asioista voi sopia ja ymmärtää toista, jos ei niistä voi mitenkään puhua vaan toinen lähtee menemään syyttäen henkisestä ahdistelusta ja kyttäämisestä. Eli loppuviimen kaiken syyn voikin kipata mun niskaan ilman että edes alkeellisesti kuuntelee mitä mulla olisi sanottavana. Jos olen näin kamala, mietin pakosti miksi sitten edes olla yhdessä. En tiedä enää mitä voin sanoa tai tehdä, etten taas syyllisty ahdisteluun.
Raha-asiat on myös perseellään mutten voi niistäkään pahemmin sanoa etten sitten ole koko ajan kerjäämässä tai viemässä herran rahoja. Kummankin tulot on pienet. Minä olen koko ajan maksanut vuokran ja sähkölaskut. Herran antanut satasen kuussa ruokaan, nyt töissä ollessaan saan jopa kaksi sataa. Omat kaikki tuloni menee laskuihin ja ruokakauppaan.
Mies on vissiin edellisessä elämässään aina selvinnyt konflikteista sillä että lähtee pois tilanteesta ja kotona odottaa leppynyt nainen, joka ei enää halua ongelmista puhua ettei ahdista toista. Kun ei hän suorita pahemmin ruokaostoksia, ei vissiin ole tajua siitäkään mitä kassillinen ruokaa maksaa. Se on vain oletus että kaapissa on ruokaa ja vessapaperiakin löytyy yms. Pyykinpesuaine ei varmaan tälläisen miehen mielessä edes käy, ja kaikki muu mihin taloudessa on pakko laittaa rahaa.
En halua pyytää rahaa mutta kyllä se ahdistaa että joka sentti pitää repiä omasta taskusta. Millä tähän saisi ymmärrystä vai pitäisikö kaiken muun ohella todeta että ehkä yksin sittenkin parempi.
Tän kaiken lisäksi olen tietenkin kotipalvelija, joka siivoaa herralta jääneet roskat yms. edes omat puhtaat pyykit ei mene omaan kaappiin vaan mun on nekin joko laitettava tai niistä huomautettava, joka sekin on varmaan ahdistelua. Ja ei, en todellakaan nalkuta koko ajan. Viimeksi puhtaat pyykit lojui pinossa toista kuukautta ennekuin mies suvaitsi huomautettuani rytätä ne kaappinsa. En ole mikään supersiisti minäkään mutta voisi sitä edes yrittää pitää kotia siistinä jollain tasolla ja tavarat paikoillaan.
Kodin tehtäviin miehellä ei ole mitään aloitekykyä. Juuri hoitelin putkimiehen hommia ja puunasin tukkeutuneen viemärin auki. Ei puhettakaan että mies sellaista tekisi, ei ilmeisesti haittaa jos vesi lavuaarista kestää poistua vaikka 5 minuuttia. Yksi lamppu pitäisi vaihtaa mihin en ylety edes tikkailla. Mies tietää sen olevan rikki mutta ei tee mitään asian eteen. Olen sanonut asiasta pari kertaa parin kuukauden aikana, että lamppu pitäisi vaihtaa. Mitään ei silti tapahdu. Ilmeisesti mun pitää rakentaa joku hengenvaarallinen teline miltä saan lampun vaihdettua, jos sen haluan saada vaihdetuksi.
Mä en tiedä mitä tehdä. Ahdistaa jo vähän liikaa ja olen ilmeinen itsestään selvyys. Tai kai sitten miehelle on ihan sama vaikka nakkaisin pihallekin, kun ei halua yhteiseen kotiin panostaa tai oikein mihinkään. Hänellä ei tunnu olevan mitään ongelmaa, tai jos on, siitä selviää kun lähtee pois kotoa tuulettumaan ja odottelee että akka pyytelee takaisin. Työssä olostaankin hän on saanut syyn olla marttyyri. Työ stressaa todella paljon henkisesti hänen mukaansa ja sitten vielä akka joka kiusaa henkisesti. Työ on tavallista fyysistä työtä ja ymmärtäisin jos valittaisi fyysistä väsymistä. Mutta ei kun sekin käy psyyken päälle vain. Ihmettelen miten kävisi jos oikeasti eteen tulisi vielä todellista psyykistäkin stressiä.
Olen mielestäni hyvin kiltti ja huomioon ottava, mutta pitäisi sitä joskus saada takaisinkin päin että jaksaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olin miehelle samanlainen itsestäänselvyys. Olin liian höveli tekemään kotitöitä, halusin osoittaa rakkauteni huolehtimalla hänestä. No, lopuksi sitä odotettiin minulta ja avunpyyntö jäi kuulematta. Jätin hänet ja kohta olin taas vakituisessa suhteessa. Sama juttu, kohta olin äidin korvike. Tässä toisessa tapauksessa minulle myös nalkutettiin kuinka en jotain asiaa tehnyt hänen mielensä mukaan, vaan olisi pitänyt tehdä lisää. Minä luulin, että koska rakastan, niin teen. No, loppujenlopuksi minut jätettiin. Pelkäsin jo lähteä seuraavaan suhteeseen, mutta tällä kertaa pistin itseni ojennukseen. Tein kaiken niin, että heti suhteen alussa ilmoitin etten ole hänen äitinsä ja osoitin sen kaikin tavoin. Oli vaikeaa, lipsuin monta kertaa sisäkön rooliin, mutta nyt monen vuoden jälkeen mieheni vihdoin auttaa jopa vapaaehtoisesti, mutta oman osansa tekee mukisematta. Tarvitsee vain sanoa, että "viikkasin pyykit, laita sinä ne kaappiin."
Mies tykkää siitä, että hänestä huolehditaan, mutta siinä vaiheessa kun otat äidin roolin, sinusta tehdään itsestäänselvä kotikone.
Sen neuvon voin ainakin tarjota, että älä nalkuta. Sano kerran, että tuolla on sinun puhtaat vaatteet, ole hyvä ja hoida ne pois alta. Jos pyykit eivät mene kaappiin, sano, että: "Toivoisin ettei minun tarvitsisi ruveta nalkuttavaksi akaksi, joten ihan molempien mukavuudeksi, laita ne pyykit pois nyt." Perustele, miksi haluat asian tehtävän nyt. Haluat ne pois sängyn päältä, että laitat uudet lakanat. Olette menossa nukkumaan ja haluat ne pois sängyltä... Älä pistä häntä laittamaan niitä pois vain siksi, että se sopii sinulle. Se saattaa riittää, että "pistä vaatteesi kaappiin, ettei tarvitse sitten nukkumaanmennessä. Mies kun ei näe mitään ongelmaa siinä, että vaatteet laitetaan sängyltä kaappiin myöhemmin, kun mitään kivaa tekemistä ei enää ole.
Älä ikinä lähde sille linjalla, että "sä et ikinä tee mitään käskemättä.." Miestä kun lähtee syyttämään, niin keskustelumahdollisuus kuihtuu siihen.
Itse tein niin, että viikkasin miehen vaatteet valmiiksi ja kun käveli esim. keittiöstä lasi kädessä olohuoneeseen telkkarin ääreen sanoin, että tulehan samalla laittamaan nämä pois, kun itse tietää parhaiten miten kaappinsa haluaa. Sitten aina palkitsin pusuilla. Mieheni opetti minua laittamaan vaatteet samalla tavalla kuin intissä. Silleen sain hänen siivoamaan omankin kaappinsa. Tosin se toimii vain pari kertaa. Jos astianpesukone piti tyhjentää, niin sanoin mainoskatkon aikana, että ohjelman loputtua tulee tekemään osansa. Kun pidät siitä kiinni, että ohjelman loputtua sanot pyykkien odottavan. Yritä löytää sellainen pehmeä keskusteleva sävy puheeseen. Älä korota ääntä äläkä varsinkaan puhu nenän kautta.
Olen tässä elämän saatossa oppinut, että mies täytyy kouluttaa mieleisekseen kuin papukaija: positiivisella ehdollistamisella. Jos mies ei välitä sinusta, niin mikään positiivinen ei auta, suukko ei paljoa palkitse kylmää miestä.
Tosin epäilen, että on vähän myöhäistä.
Puhuminen on myös kannattavaa. Jos et ole miehessäsi roikkuvaa tyyppiä, niin mitä voit menettää? Parisuhteen, jossa sinua ei kunnioiteta. Puhu mielesi. Mutta a) sano, että aiot puhua ja pyydät kuuntelemaan, b) puhu matalalla, rauhallisella äänellä ja c) älä syytä. "Sinä et ikinä..." on pahin, miten voit asiasi aloittaa.