Eli kuten otsikossakin lukee, onko olemassa tiettyä "aikaa" jonka jälkeen voi ihastuminen kypsyä rakkaudeksi? Voiko esimerkiksi kahden viikon seurustelun jälkeen jo olla rakkautta? Vai onko tämä yksilöllistä ja riippuu parisuhteesta ja ihmisestä? Kertokaa mielipiteitänne :)
Kuinka pitkän ajan jälkeen voi syntyä rakkautta?
Amorin nuoli
7556
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kyllähän rakastua voi ensi silmäyksellä ja sitten kun tutustutaan lisää, vasta varmistuu kestääkö tunne. Rakkaus joko kestää ja syvenee, tai sitten ei kestä. Voi viedä viikkoja tai kuukausia kunnes huomaa että toinen ei olekaan ihan sellainen kuin aluksi luuli. Ei siihen ole mitään aikarajoja eikä kaavaa, miten se menee. itse rakastuin ensi tapaamisella ja tunne on vahvistunut ja kasvanut vuosien kuluessa. Ihastumistakin tunnen häntä kohta aina uudelleen ja uusissa tilanteissa. Sanoisin että jos sovitaan yhteen niin rakkaus vahvistuu koko ajan, kun tunnetaan toisiaan paremmin. Yhteiset kokemukset lähentävät ja toinen muuttuu ihastuneen haavekuvasta todelliseksi tutuksi ja läheiseksi ihmiseksi, jonka ei tarvitsekaan olla niin täydellinen kuin mitä aluksi kuvitteli.
Riippuu vähän mitä rakkaudella kukakin tarkoittaa. Tunnettahan voi olla, voimakkaastikin mukana. Ihan ensihetkistä sinänsä. Mutta mille se pohjautuu on toinen juttu. Mutta tunnehan on oikea silti?
Oikeasti rakkaus mitataan vasta tosipaikan edessä. On yllättävää, miten heikko ihminen on: miten se rakastaa vahvaa ja kaunista ja miten se hylkää "suurenkin rakkauden" vaikeuksien edessä. On jännää, miten moni muuttuu "varmistuksen jälkeen", osalle se on yhteen muutto, osalle kihlaus ja osa naimisiin meno ja lapsen saanti. Siis että siihen saakka oikeasti esitetään, ja vasta sitten ollaan oma itse, en tarkoita, ettei ihminen saisi kasvaa ja muuttua.
Kuitenkaan mitään rajaa ei mielestäni ole, koska rakkaus ei ole vakio, että kun sen kerran saavuttaa, niin se on kypsynyt ja säilyy. Rakkaus ja rakastaminen on paljon valintoja ja tekoja sekä sitoutumista silloinkin, kun tunnetta ei ole. Se on silloin se, että muistaa sen, että niin, se kuitenkin on, tajuaa, vaikkei tajuaisikaan. Ja siihen vähän niinkun joutuu kyspymään kerta toisensa jälkeen uudelleen useinkin ja vuosia. Toisaalta, rakkaus voi tunteena, muistona ja mielessä säilyä paremmin välimatkalla ja kun ei tapaa tai kun menettää. Se onkin ehkä helpompaa, ihminen on niin epätäydellinen, että rakastaminen arjessa ja pitkässä juoksussa on todella vaikeaa...
Mutta mun mielestä ei toisaalta tarvitsekaan määritellä mitään aikaa, tai oikeaa rakkautta tai laittaa jotenkin rakkautta tai toista paremmuusjärjestykseen. Rakkaus voi olla itsessään tarkeää, vaikka kestäisi muutaman viikon, hetken rakkaus voi kantaa pitkälle ja luoda pohjaa pitkälle rakkaudelle. Toisaalta, pitkäkään rakkaus ei aina vaan riitä. Rakkaus on niin... montaa asiaa. Ehkä tärkeintä on rehellisyys ja se, että uskaltaa tuntea ja kokea ja elää, eikä vaan etsi pikaratkaisuja, suojele itseään pintaliidolla, millä ei sitten koe mitään, koska kaikessa mieleenjäävässä, tärkeässä ja semmoisessa elämää muuttavassa tms. on aina voimakkaita tunteita, ja rakkautta. Ihminen kokee elämänsä mielekkääksi ja tärkeäksi kun rakastaa ja se saattaa kantaa yli pahojenkin vaikeuksien. Rakkaus on tärkeää. Ei se, kestääkö se viikon tai 10 vuotta, tai onko se kypsynyt milloin ja miten ja missä ajassa. Toivoisin sitä kaikille, itsellenikin. Kaikella on merkitys, kun saa rakastaa, ja lopultakaan, oikein millään ei ole, kun ei rakasta :)
"Oikeasti rakkaus mitataan vasta tosipaikan edessä. On yllättävää, miten heikko ihminen on: miten se rakastaa vahvaa ja kaunista ja miten se hylkää "suurenkin rakkauden" vaikeuksien edessä."
"Rakkaus ja rakastaminen on paljon valintoja ja tekoja sekä sitoutumista silloinkin, kun tunnetta ei ole. "
Entä jos tunne on hirvittävän suuri, mutta kokemus siitä, että toinen joutuu pinnistelemään yrittääkseen pysyä suhteessa kasvaa suuremmaksi? Onko heikkoutta luopua suhteesta toisen halutessa pois, vaikka tietää tunteensa säilyvän varmasti pitkään ja uskoo, että jollain tasolla toinen haluaisi tämän inttävän vastaan? Vai onko luopuminen vain viisasta rakastamista? Toisen tarpeen huomioon ottamista?
Toista rakastettaessa tunne suunnataan aina itsestä ulospäin. Rakkaus on toisen hyväksymistä, ihailemista ja tarpeiden huomioimista juuri sillä hetkellä juuri sellaisena kuin hän on. Rakkaudella herätetään rakkautta, vaatimuksilla sitä nakerretaan. Usein tuntuu, että me vajaat ihmiset vaadimme toisiltamme paljon rakkaudennälässämme ja epäonnistumme toisten tarpeiden tunnistamisessa ja huomioimisessa. Vaatimukset ovat kuin nauloja, joita voi lyödä rakkaussuhteen arkkuun. On sama, mukautuuko toinen vai ei, koska kun nauloja on lyöty tarpeeksi, rakkaus voidaan haudata. Se, jolle vaatimus on asetettu joutuu keskittämään huomiotaan muualle kuin rakastettuunsa - ja tällöin hänen kykynsä paneutua siihen, mitä rakkauden kohde kaipaa hämärtyy. Vaatiminen voi olla myös kuin jatkuvaa testaamista - onko toinen turvallinen? Kestääkö toinen painetta? Kestääkö tämän? Entä tämän? Entä tämän? ENTÄ TÄMÄN? ENTÄ TÄMÄN?!
Välinpitämätön kestää, sitkeä kestää, itsepäinen kestää, mutta mihin se päättyy? Kuinka kauan rakastavan tulee kestää sitä, että toinen on menettänyt tunteensa ja korvannut ne vaatimuksilla ja epäuskolla? Mihin väliin vedetään se raja, jolloin rakastava luopuu suhteesta sekä toisen että itsensä vuoksi?
Pelko toisen menettämisestä kasvaa kummassakin, eri syistä, mutta samaan tahtiin. Jos tuntee tarvetta suurille vaatimuksille, enemmän epäluottamusta ja uskonpuutetta, silloin viimeinen rakastava teko voi olla erota kumppanista, sillä ilman rakkautta ei ole rakkautta. Se, joka tuntee vähemmän rakkautta on se, joka kuoppaa rakkaussuhteen, mutta ei välttämättä se, joka kuoppaa parisuhteen.
Vaatimuksia on kaikilla. Ne kannattaa esittää rakkaudella. Myös vastaanottaa rakkaudella. Tätä kannattaa pohtia ja opiskella, sillä muuten rakastetun menettää, ennen kuin ehtii tajuta mistä oli kysymys.
Kai tän täytyy rakkautta jo olla...
On todistettu, että ihastumisen/rakastumisen aikana ihmisen aivokemia toimii eri tavalla kuin normaalisti - sitä on vähän kuin päissään sen toisen ihmisen suhteen, ne kuuluisat vaaleanpunaiset lasit on ihan oikeasti aivokemiatasolla olemassa. Ja tutkimukset olisi sitä mieltä, että tuota poikkeustilaa aivot voi ylläpitää maksimissaan 2(-3) vuotta, jonka jälkeen sitten aletaan nähdä toinen aidommin. Minimiajasta en ole kuullut, mutta kahteen viikkoon en usko :) Mutta esim. vähemmän "hullaantuvat" itsensä tuntevat ja elämää nähneet aikuiset tuntuvat pääsevän pahimmasta umpirakastumishuumasta nopeammin kuin muut. Ja itse ajattelen niin, että vasta kun ihastuminen/rakastuminen on historiaa, ja toiseen on tutustuttu ajan kanssa ilman "aivokemiahumalaa", niin sitten alkaa syntyä aito rakkaus siihen toiseen ihmiseen, ei vain ihastumisen tunteeseen tai vaaleanpunaiseen visioon toisesta.
Eli riippuu parisuhteesta ja ihmisestä, mutta EDELLYTTÄÄ TUTUSTUMISTA ilman hullua ihastusta. Tai muuten sitä rakastaa vain sitä ihastusta tai unelmaa.
Miten paljosta olisit valmis luopumaan _ehdoitta_ tämän ihmisen takia?
Äitinä tiedän millaista on rakastaa omaa lasta. En voisi kuvitellakaan samanlaista rakkautta jotain ihmistä kohtaan kahden viikon tuntemisen jälkeen. RakasTUNUT olen monia kertoja, rakastanut vain muutaman kerran.
Ei, en usko että kahden viikon jälkeen voi ketään rakastaa.
Tuskin on olemassa aikaa joka määrittelisi rakkaudentunteen syntymisen. Edes ihastunut ei kykene itse kertomaan sitä tiettyä hetkä jona rakastui, tai hetkeä jona rakastumisen tunne muuttui syvemmäksi rakkaudentunteeksi. Koko asian selittäminen järjellä ontuu, koska on kyse tunnereaktiosta.