Heippa! Ajattelin kirjoittaa ystävistäni, kuinka paljon meidän erilaisuutemme häiritsee. Olen tuntenut ystäväni lapsesta saakka, jolloin meillä oli yhdessä aina mukavaa ja ideoita riitti joka lähtöön. Sitten täysi-ikäisinä alkoi baarissa käynnit ja hauskanpitäminen... miehetkin tuli kuvioihin. Ystäväni ovat kovia bilettämään ja tottakai jokakerta kuvioon kuuluu alkoholi. Ja juominen menee aina siihen tilanteeseen, että kaikki ovat kovasti päissään.
Kerran retkahdin samaan (ystäväni kannustavat juomaan) ja kun olen viinaan tottumaton, join itseni sammumispisteeseen. Nyt on vähän kammo koko asiasta, en oikein haluaisi juoda alkoholia enään kuin ehkä enintään kaksi lasillista. Ystäväni eivät ymmärtäneet tätä, koska eihän mistään hauskanpidosta saa mitään irti, jos ei ota vähän enemmän, ja saattoivat oikein tyrkyttää minulle viinaa suoraan suulle. Tarjosivat monesti myös tupakkaa (en ole koskaan polttanut edes yhtä tupakkaa), mutta olen aina ystävällisesti kieltäytynyt. Tunnen itseni jotenkin kummajaiseksi, kun olen tällainen.
Olen muutenkin ollut aina kotonaviihtyvä tyyppi, joskus otan kaksi siideriä vaikka saunan yhteydessä, mutta siihen se aina jää. Olen avioliitossa rakastamani miehen kanssa ja olen asettunut aloilleni. Sitten yhteydenpito jotenkin jäi... Ystäväni viettävät edelleen vapaata elämää (yhdellä miesystävä, mutten usko sen olevan mitään vakavaa). Baareissa viuhtominen ei oikein tunnu minusta enää hyvältä. Jotenkin kaipaan yhdessäoloamme, mutta kaipa olemme sitten jo niin erilaisia, ettei yhteydenpito enää kannata. Nyt sitten tunnen itseni yksinäiseksi, pelkään että minun on vaikea löytää uusia ystäviä. Lapsena kaikki oli niin paljon helpompaa. Tätäkö elämä sitten on... voiko se muuttua niin radikaalisti? Jotenkin kaduttaa, etten sitten oikein voinut sopeutua heidän elämäntyyliinsä, tunnen itseni niin vanhaksi ja tylsäksi tyypiksi.
Kerran retkahdin samaan (ystäväni kannustavat juomaan) ja kun olen viinaan tottumaton, join itseni sammumispisteeseen. Nyt on vähän kammo koko asiasta, en oikein haluaisi juoda alkoholia enään kuin ehkä enintään kaksi lasillista. Ystäväni eivät ymmärtäneet tätä, koska eihän mistään hauskanpidosta saa mitään irti, jos ei ota vähän enemmän, ja saattoivat oikein tyrkyttää minulle viinaa suoraan suulle. Tarjosivat monesti myös tupakkaa (en ole koskaan polttanut edes yhtä tupakkaa), mutta olen aina ystävällisesti kieltäytynyt. Tunnen itseni jotenkin kummajaiseksi, kun olen tällainen.
Olen muutenkin ollut aina kotonaviihtyvä tyyppi, joskus otan kaksi siideriä vaikka saunan yhteydessä, mutta siihen se aina jää. Olen avioliitossa rakastamani miehen kanssa ja olen asettunut aloilleni. Sitten yhteydenpito jotenkin jäi... Ystäväni viettävät edelleen vapaata elämää (yhdellä miesystävä, mutten usko sen olevan mitään vakavaa). Baareissa viuhtominen ei oikein tunnu minusta enää hyvältä. Jotenkin kaipaan yhdessäoloamme, mutta kaipa olemme sitten jo niin erilaisia, ettei yhteydenpito enää kannata. Nyt sitten tunnen itseni yksinäiseksi, pelkään että minun on vaikea löytää uusia ystäviä. Lapsena kaikki oli niin paljon helpompaa. Tätäkö elämä sitten on... voiko se muuttua niin radikaalisti? Jotenkin kaduttaa, etten sitten oikein voinut sopeutua heidän elämäntyyliinsä, tunnen itseni niin vanhaksi ja tylsäksi tyypiksi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei Suru.
Oletko koskaan miettinyt ,että Ihmisiä on moneen junaan. Niitä jotka pitävät juhlmisesta ja niistä jotka eivät? Mikä sitten tekee bailaavista ihmisistä parempia, kuin niistä jotka eivät sitä tee? Ei niin mikään. Jos kaverina on sellainen, joka ei tätä ymmärrä, niin silloin hän ei ole kaveruuden arvoinen.
Ei sellainen ihminen, joka ei juhlo ole tylsä ihminen, ja sitä paitsi Jos sitä ei tunne omaksi asiakseen, niin ei kannata esittää mitään. Mukavia ja raittiita tai vähemmän raittiita ihmisiä löytyy kyllä. :)
Puhun nyt omasta kokemuksesta ja siitä mitä elämä on minun eteeni tuonut.
Itselläni kävi niin,että juuri tämän samaisen asian takia menetin henkilön, jonka kanssa olin ollut 5 vuotta.
Olen itsekin baari elämää viettänyt, ja todennut että se ei ole minun juttuni.
En silti koe itseäni vanhaksi. Hauskaa voi pitää niin monella tasolla. Ei siihen tarvita alkoholia. Sitä paitsi jossain vaiheessa jokainen huomaa, ettei se olekaan niin hauskaa kun aluksi oli kuvitellut. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita. Valitettavasti sitä oppii vain kantapään kautta.
Elämä on siitä jännä, että se kasvattaa ihmiset eri suuntiin, kuin ehkä itse toivoisi. Alusta alottaminen on aina vaikeaa, mutta täysin mahdollista.
Mistäpäin suomea olet kotoisin? Vaikutat sellaiselta, johon kaveruuden puolesta haluaisi tutustua.
No et vatmasti ole kummajainen, meitä on monenlaista luonnetta. Itselle on käynyt myös näin. Aikuisiällä kiinnostuksen kohteet ovat muuttuneet ja kaverit ovat jääneet. Olen välillä ollut yhteydessä muutamaan vanhaan kaveriin vaikka aika vähän on yhteistä juteltavaa enää, mutta aina välillä on mukava nähdä, miten "entisillä hyvillä" kavereilla menee. Itse käyn todella harvoin missään juhlimassa/baareissa kun taas "kaverit käy viikoittain niin sitten näin aikuisiällä on ollu vaikea tutustua muihin ku työkavereihin. En ole se porukan hauskin ja äänekkäin, mutta tiedän olevani hyvä tyyppi ja tulen toimeen kaikkien kanssa, sen huomaa asiakaspalvelu ammatissa hyvin, mutta ei vaan löydy samanhenkisiä kavereita.