Olkaa tarkkana laihduttaessanne ettei käy kuten minulle, ruoka on jatkuvasti mielessäni, ja laihdutus. Painan tällä hetkellä 61 kg, pituutta 165cm, eli olen norm. painossa. Oloni on kuitenkin todella kurja, sillä välillä ahmin valtavia määriä ruokaa ja makeisia, ja pysyäkseni norm. painossa olen joinakin päivinä kokonaan syömättä tai syön todella vähän ja olen sitten siitä johtuen väsynyt ja kärttyisä. Nykyään taidan kyllä olla kärttyisä lähes kaiken aikaa, sillä aina syötyäni itseinho kasvaa kasvamistaan. Jostain syystä en saa nyt tätä syömistäni hallintaan, tunnen olevani lihava ja surkea. Laihdutusta, ahmintaa ja ahdistusta, järjetöntä.
Laihdutusta, ahmintaa ja ahdistusta
jojoalma
4302
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Samassa tilantees oon ja ikää löytyy mahtavat 16 vuotta, että on se hyvä että elämäs ehtii :D tosiaankin vaikeeta päästä kierteestä irti ja tuntuu että jos ei laihduta niin paino vaa karkaa käsistä ja kiloja vaan tulee ja tulee..... Koko ajan hirveä syyllisyys ja häpeä, en kestä itseäni ja inhoan lähteä minnekään kun näytän vaatteissa niin rumalta. Päivät ja ajatukset kulkee vaan samaa mitä syön, miten liikun, paljonko laihdun uraa. Järjetöntä miten tällaista ei saa katkaistua!
Kannattaisi syödä päivittäin itsensä kylläiseksi normaalista, vähärasvaisesta ruoasta, niin ei tulisi ahmimiskohtauksia. Myös mieli pysyy virkeänä ja hyvänä.
Olen aivan samassa tilanteessa kuin sinäkin! Olen myös 165cm, paino n. 61,5kg ja ruoka on mullakin koko ajan mielessä. Välillä on jaksoja että treenaan hulluna, syön terveellisesti, kontrolloin itseäni hulluna, tuijotan kelloa että koska pitää syödä, ettei vahingossa unohdu. Sitten on taas jaksoja syystä tai toisesta kun en pysty treenaamaan, niin ei kiinnosta syödä terveellisesti motivaatio katoaa, alan stressaamaan, koska pelkään lihovani ja päädyn ahmimaan...:(
Muuten kuulostaa tutulta, mutta minä en ole koskaan syömättä. Minäkin olen normaalipainoinen, 160/54. Syön melkein aina kunnolla ja joskus sitten aivan hurjasti. Mielialaan ja tuohon ahdistukseen auttaa liikunta. Kunnon kävelylenkille jää isoimmat ahdistukset.
Minäkin tunnen olevani lihava ja surkea. Olen myös vanha, tyhmä, ruma ja turha :). Jotain masennustahan tuo kai on, mutta kynnys hakea apua on aika korkea. Tuntuu, kun luovuttaisi jos suostuisi napsimaan jotain lääkkeitä. Ja kun olo paranee kun lähtee lenkille, jos saa lähdettyä lenkille. Mutta ei aina voi olla lenkilläkään. Kunnon ahmimisella tulee muka turvallinen ja hyvä olo, mutta kun ei tule muuta kuin pahempi olo.
Järki sanoo yhtä, tunteet toista.
Ei tuo yksin laihduttamisesta johdu, vaan mielen pahoinvointi on monen asian summa.