Lieneekö tämä oikea aihekkaan puhua asiasta. Minä olen siis suhteen nainen enkä ole koskaan halunnut lapsia. Siitä huolimatta menin naimisiin erittäin lapsirakkaan miehen kanssa. En voinut enkä voi vieläkään ymmärtää miten noin muuten hän voi olla minulle niin täydellinen mies, lukuunottamatta tuota hänen lapsirakkauttaan. Se vain on aika iso asia. Minusta meillä on tai olisi aivan täydellinen avioliitto ihan kahdestaan. Mieheni vain ei tunnu luopuvan halustaan saada lapsia. Silti minä en tahdo erota.
Hän on jopa pyytänyt ja anellut useasti, että minä vain synnyttäisin hänelle lapsen tai useamman, mutta ainakin yhden. Hän lupautuisi hoitamaan sen tai ne täysin eikä minun hänen puheidensa mukaan edes tarvitsisi olla "äiti". Eikä lapsissa sinällään ole mitään vikaa, en minä niitä vihaa. En vain tahdo itse olla se äiti jota huudetaan apuun ja joka huolehtii kaikesta. Niin hullulta kuin se tuntuukin, niin olen alkanut lämmetä tälle idealle. Tietysti edellyttäen että mieheni todella pitäisi nämä pyhtä lupauksensa. Ei lasten kanssa samassa taloudessa asuminen tai edes synnyttäminen minua haittaisi jos minun vain ei tarvitsisi olla niille se ÄITI, kuten mieheni on lupaillut.
Olen varma että miehestäni tulisi täydellinen isä, onhan tämä asia jota hän on aina niin kovasti halunnut. Olisi myös hienoa antaa hänelle suurin mahdollinen lahja jonka voi saada: omia lapsia. En minäkään mikään ryyppäävä ja rellestävä tytön hupakko ole. Olen hyvinkin korrekti aikuinen nainen, jolla on menestyvä yritys. Koen ettei minua ole luotu miksikään kotiäidiksi. Mieheni sen sijaan on. Miltä tämä teistä kuulostaa?
Hän on jopa pyytänyt ja anellut useasti, että minä vain synnyttäisin hänelle lapsen tai useamman, mutta ainakin yhden. Hän lupautuisi hoitamaan sen tai ne täysin eikä minun hänen puheidensa mukaan edes tarvitsisi olla "äiti". Eikä lapsissa sinällään ole mitään vikaa, en minä niitä vihaa. En vain tahdo itse olla se äiti jota huudetaan apuun ja joka huolehtii kaikesta. Niin hullulta kuin se tuntuukin, niin olen alkanut lämmetä tälle idealle. Tietysti edellyttäen että mieheni todella pitäisi nämä pyhtä lupauksensa. Ei lasten kanssa samassa taloudessa asuminen tai edes synnyttäminen minua haittaisi jos minun vain ei tarvitsisi olla niille se ÄITI, kuten mieheni on lupaillut.
Olen varma että miehestäni tulisi täydellinen isä, onhan tämä asia jota hän on aina niin kovasti halunnut. Olisi myös hienoa antaa hänelle suurin mahdollinen lahja jonka voi saada: omia lapsia. En minäkään mikään ryyppäävä ja rellestävä tytön hupakko ole. Olen hyvinkin korrekti aikuinen nainen, jolla on menestyvä yritys. Koen ettei minua ole luotu miksikään kotiäidiksi. Mieheni sen sijaan on. Miltä tämä teistä kuulostaa?
Vastaukset 23
Vanhimmat
Mikä tässä nyt on ongelma? Jos sulla ei ole mitään sitä vastaan, että synnytät ja asut lapsen kanssa samassa taloudessa, ja mies huolehtii lapsesta, niin kyllä tuo on ihan käypä ratkaisu teidän tilanteeseen. Eihän tuossa edes ole mitään muuta "ongelmaa" kuin että sun on naisena se lapsi synnytettävä, kun mies ei siihen kykene. Monessa perheessähän tilanne on tuo, että toinen haluaa lapsia ja huolehtii niistä yksin, useimmissa perheissähän se vaan on nainen. Teillä se nyt sattuu olemaan mies. Teillä nyt vaan sattuu olemaan ne "roolit" hiukan toisinpäin kuin mihin on totuttu. Hei, jonkun on aina oltava uusissa jutuissa ensimmäinen, tässä asiassa ne ensimmäiset ootte ehkä te! Ei se lapsi siitä piittaa kumpi ne vaipat vaihtaa, maitoa juottaa ja sylittelee, pääasia että homma toimii ja palvelu pelaa. Isä on ihan yhtä hyvä äiti kuin äitikin :) .
Ei saa juuttua vanhoihin rooleihin, me eletään nykyaikaa!
"Ei lasten kanssa samassa taloudessa asuminen tai edes synnyttäminen minua haittaisi jos minun vain ei tarvitsisi olla niille se ÄITI, kuten mieheni on lupaillut."
"En vain tahdo itse olla se äiti jota huudetaan apuun ja joka huolehtii kaikesta."
Oliskohan niin, että sinulla on jostain syystä liian tiukka ja negatiivinen käsitys siitä, mitä se ÄITI on? Jos lastenhoitohommat jakautuu perheessä edes puoliksi, tuskin tulisit olemaan se äiti jonka päälle kaikki kaatuu. Eli joka sitten huolehtisi kaikesta.
Niin ja mistä kaikesta - meillä lapsen hoitovastuu on suuremmalti minulla, eli siinä teen isomman työn. Mutta koska näin on, mies ottaa sitten isomman vastuun (kuin ennen lasta) omakotitalon hommista, laittaa ruokaa jne. Meillä toimii tämä työnjako, teillä ehkä se että mies jää lapsen kanssa kotiin, on isommassa hoitovastuussa jne. Ainoa ongelma teillä tulisi siitä, että mies muuttaisi myöhemmin mielensä. Eli ehkä olisikin laskenut sen varaan että raskaus ja äitiys jotenkin muuttaa sinun asenteesi ja lapsen tultua haluatkin jäädä kotiin jne. Ja lopputuloksena syntymäänsä täysin viaton lapsi kärsisi, kun äiti ei häntä halua hoitaa eikä isäkään ja lapsi hoidetaan sitten hampaat irvessä kun pakko on. Jos tuntuu siltä että mies todella ymmärtää mihin on lähdössä, antakaa palaa.
Eräällä ystävälläni on samankuuloinen tausta kuin teidän kuvio voisi olla; isä oli paljon kotona ja hoiti tyttäriään (kuinka edistyksellistä 70-80-luvuilla!) ja äiti oli etäisempi, ei mikään kylmä uraäiti, muttei mikään pullantuoksuinen pusuttelija myöskään. Lapset kärsivät tilanteesta vasta kun heille tärkeämpi isä sairastui ja kuoli, mutta silloin he olivatkin jo aikuisia & elivät omillaan.
Kuulostaa oikein hyvältä, joten perheen lisäystä suosittelen.
En vain tahdo olla äiti. Lapsilla olisi vain isä, ei naishenkilöä jota kutsua äidiksi(ellei mies sitten jossain vaiheessa eroa ja ota lapsia mukaansa) Keskustellessamme tästä olen verrannut mahdollista tulevaa tilannetta siihen että olisin lapsille pelkkä äitipuoli, joita useimmiten kutsutaan pelkällä nimellä. Mies hoitaisi lapset ainakin suurimmaksi osaksi ja he kutsuisivat häntä isäksi. Siinä yhdessäollessamme varmasti tulisin mukaan leikittämään jne lapsia aivan kuten jonkun tuttavan lapsia, he kutsuisivat minua nimeltä.
Uskon ettei ainakaan muutamaan ensimmäiseen vuoteen ole niin väliä onko lapsella ns. äitiä. Vanhempana toki tulee eteen kysymys "Missä äiti on?" En poissulje sitäkään ajatusta, että lasten synnyttyä äkisti haluaisinkin alkaa äidiksi. Kai niin voi hormoonien ym. takia käydä, äidinrakkaus? Lapsia yrittämään kumminkin lähtisimme sillä ajatuksella että heillä tulisi olemaan pelkästään isä ja samassa asunnossa vain sellainen täti joka olisi myös välillä heidän kanssaan.
Eli kysymys ei pohjimmiltaan olekaan työnjaosta, sinun kotiin jäämisestä tai suuremmasta hoitovastuusta, vaan siitä, miksi sinua kutsutaan???
Olet lasten biologinen äiti, jos munasolut heidän alkuunsaattamiseksi tulevat sinulta. Niinpä lapsilla ei tule missään tilanteessa olemaan "vain isää", äiti olet joko sinä tai joku muu nainen. Lapsen näkökulmasta tietenkin ikävää että hänen äitinsä haluaa olla joku "täti vaan", joka sattuu asumaan samassa huushollissa. Tai niin ainakin minusta tuollaisen tilanteen lapsena tuntuisi.
Varmasti on perheitä, joissa toista vanhempaa kutsutaa etunimellä, itsekin tiedän yhden. Mutta siinä perheessä taas toinen vanhempi on mielestäni tietoisesti opettanut lapsensa kutsumaan itseään äidiksi, mutta isää etunimellä. Mikä on minusta jonkinsortin loukkaus taas lapsen isää kohtaan.
Muuten mulla tulee näistä etunimellä kutsumisista lähinnä mieleen joku ikääntymiskammoinen, joka ei halua teini-ikäisen kutsuvan häntä äidiksi/isäksi julkisilla paikoilla. Tällaiset ihmisethän on tavatoman imarreltuja kun heitä lapsensa lanssa luullaan sisaruksiksi...hohhoijaa.
Mutta takaisin sinuun: toiveesi siitä, ettei lapsenne edes mieltäisi sinua äidikseen, on aika erikoinen. Miksi näin? Kyökkipsykologi minussa jää miettimään miksi äitinä oleminen (edes nimellisesti) on sinulle niin kauheaa. Ja miksi haluat tehdä lapsenhankkimisesta suunnattoman vaivalloista (se on sitä muutenkin, usko pois...) - nyt miehesi täytyisi sitoutua (kirjallisesti?) olemaa lapselle isä ja äiti, hoitamaan lapsi 100%:sesti ja vapauttamaan sinut jopa äidiksi kutsumisesta koska olisit vain samassa taloudessa elävä "täti"...?! Häh? Mistä tällainen saa alkunsa?
No tätä lienee yhtä vaikea selittää kuin ymmärtääkkin. Sanoin jo tuossa edellä, että totta kai minäkin niitä lapsia hoitaisin. Aivan kuten hoitaisin silloinkin jos kyse olisi vaikka oman veljen lapsista ja he asuisivat saman katon alla. Olen 23-vuotias, mies 27. Tarhoihin ja kouluihin en ilmoittaisi itseäni äitinä. En ikinä tahtoisi kuulla kenenkään sanovan minua äidiksi. Miksei tämä voisi voimia aivan kuin sateenkaariperheiden, uusioperheiden tai yksinhuoltajienkin arki, kun olisi vain joko äiti tai isä, ei molempia?
Pidän siis kyllä lapsista, eikä niistä huolehtiminen ole mitään epämukavaa homma. Raskauden ja synnytyksen jälkeen suunnitelma vain on se, että käytännössä ne lapset eivät olisi minun omiani vaikka biologisesti niin olisikin. Kyse ei ole pelkästä nimikkeestä. En tahdo lapsien tietävän heidän olevan sukua minulle. Aivan kuten uusioperheissäkin. Huolehtisin heistä kyllä vaikka he "eivät" olisikaan minun lapsiani. Naisen malli heille kumminkin väkisinkin antaisin ollessani heidän kanssaan, aivan kuten monet sateenkaariperheet tekevät ottaessaan jonkun läheisen tällaiseksi naisen- tai miehen malliksi.
Kyllä, kieltämättä vaikea ymmärtää.
Tiedä sitten miten käytännössä voit estää samassa taloudessa asuvia lapsiasi tietämästä että olet heidän äiti. Tai miten hoidat odotuksen ja synnytyksen niin ettei sinua missään nimetä syntyvän lapsen äidiksi. Yksinhuoltaja- ja uusioperheissä käsittääkseni kyllä yleensä tiedetään kuka on kenenkin äiti ja isä, ei niin että äiti/isä on jotenkin mystisesti "olematta". Äiti / isä on läsnä perheessä tai sitten läsnä jossain muualla. Sateenkaariperheissäkin varmaan lapsen varttuessa ja kiinnostuessa taustastaan selvitellään varmaan ainakin jollain tasolla keskustellen, mistä lapsen saamat sukusolut ovat peräisin. Lapsellehan isä tai äiti voi olla jossain "kaukana poissa", onhan eri tavoin orpoja lapsiakin olemassa, mutta samassa taloudessa asuva vanhempi, jota ei saa ikinä sanoa äidiksi ja jonka äitiyttä ei lasten edes haluta tietävän, on aika erikoista.
Tätä ei olisi ollenkaan vaikea tajuta (ainakaan meikäläisen) jos selitys olisi esim. se, että oma äitisi pahoinpiteli sinua rankasti vuosia ja siksi et voi itse ikinä haluta olla kenenkään äiti. Tai äitiys on jostain muusta seikasta johtuen sinulle niin kipeä aihe, ettet voi kuvitella toteuttavasi sitä käytännössä. Mutta noin vaan todettuna "en halua lasteni tietävän, että olen heidän äiti, en ilmoittaisi kouluihin tai päiväkotiin että olen lasten äiti" - tuntuu "hiukan" kummalliselta, kyllä.
Tai sitten voisin ymmärtää jos kyseessä olisi joku kieroutunut parisuhdekuvio: haluat jostain syystä tehdä itsestäsi suurin uhrin, joka uhrautuu miehensä perhetoiveiden edessä. Eli "kun minä nyt olen toteuttanut sinun suurimman toiveesi, sinä jäät tästä elämäsi suurimpaan kiitollisuudenvelkaan, jonka voit kuitata seuraavasti..."
Aivan, minä en oikeasti haluaisi lapsia ja koko ajan olen toivonut miehenkin ajatuksesta lupuneen. Meillä kumminkin noin muuten on niin täydellinen avioliitto, että mieheni on yrittänyt tehdä tästä lapsiasiasta mahdollisimman miellyttävää myös minulle, etteivät tiemme johtaisi eroon. En ole äitityyppiä, en tahdo ottaa niistä mitään suurempaa vastuuta. On lasten kanssa ihan kiva touhuta, mutta siihen se jää. Mieheni on hyvin suunnitelmallinen ja luotettava. Uskon hänen saavan tämän toimimaan. Näihin sateenkaariperheisiin, yksinhuoltajavanhempiin ja uusioperheisiin luottaen en osaa pitää tätä suunnitelmaa myöskään lasten kannalta kovinkaan kamalana. Tietysti ihanteellinen perhe sisältäisi aina äidin ja isän. Siitä huolimatta lukuisat lapset ovat pärjänneet, joilla ei moista unelmaa koskaan ole ollut.
Valitettavasti tiedän sen etten raskauden takia voi salata biologista äitiyttäni kaikilta. Lasten synnyttyä teen ihmisille kyllä tarpeeksi selväksi, ettei kukaan käy lässyttämään lapsille minusta äitinä.
jahas..
sinuna en tekisi yhden ainuttakaan lasta, jos lapsi ei kerta saa tuntea olevansa sukua sinulle, saati että kutsuisi äitiään äidiksi.
ja muutenkaan ei mun mielestä ole kovin tervettä, että lapsia tehdään toisen mieliksi..
vaikka en itse vielä halua lapsia, enkä tiedä että haluanko koskaan lapsia, niin "vahingon" sattuessa kohdalle, en voisi kohdella omaa lastani noin sydämettömästi ja välinpitämättömästi niinkuin sinä suunnittelet kohtelevasi lapsiasi.kyllä itse yrittäisin kaikkeni siinä vaiheessa että lapsella olisi hyvä olla.
en kieltäisi lastani kutsumasta minua äidiksi, enkä kohtelisi häntä kuin vierasta lasta.
ja jos haluat tarjota lapsellesi kunnollisen naisen ja äidin hahmon elämään, niin silloin sinun pitää osata ottaa vastuu lapsestasi, myöskin olemalla lapsellesi sitä mitä oikeasti olet..eli olemalla lapsellesi ÄITI.
tuollainen ei ole mistään kotoisin että suunnitellaan perhe-elämää päin per**ttä.jos et halua lapsia älä tee niitä.lapsi ei ansaitse tulla kohdelluksi tuolla tavoin.
ajattele suunnittelemaasi tilannetta lapsen puolesta. miltä se hänestä tuntuu.
sen sijaan että ajattelet vain itseäsi ja omaa haluamistasi, ajattele lapsen parasta.ei se lapsi pyytänyt saada syntyä.
ja BTW, olen itse 25v nainen.
Sovit miehesi kanssa että tekee au-lapsen. Lapsi saa siten omistauvan äidin ja isän. Jatkatte muuten avioliittoa, ja sillä aikaa kun teet uraa miehesi hoitaa lastaan 50/50 vuoroviikoin au-äidin kanssa. Näin vältät äiti-lässytyksen ja elämä on miellyttävää teille kaikille.
Hahaaa! "Olen hyvinkin korrekti aikuinen nainen, jolla on menestyvä yritys." Ja sitten kerrot olevasi 23-vuotias.. Ja juttusi on kyllä ihan jonkun teinin tasolla.. Parempi kun et tee lapsia ollenkaan, jos kerran haluat olla vain "vieras täti"..
Mun mielestä kuulosti hyvältä se että miehesi halusi ottavan suurimman vastuun lapsesta ja olevansa lapselle SE ISÄ. Hän halusi hoitaa lapsen ja arjen ja sinä saisit käydä töissä ym. Mutta sitä en tajua että miksi et halua lapsesi kutsuvan sinua äidiksi? et halua edes että lapsesi tietäisi sinu olevan se äiti? Pelkäätkö vastuuta? vai mitä? olisiko se mielestäsi epämukavaa kun joku kutsuu äidiksi?
Tässä ajattelisin lasta, miltä hänestä tuntuisi kun saisi joskus tietää että se "vieras täti" onkin äiti ja äiti ei ikinä halunnut itseään kutsuttavan äidikseen. Kyllä minä ainakin loukkaantuisin verisesti jos saisin tietää että äitini ei koskaan halunnutkaan olla äitini vaan teki minut isän mieliksi. Vaikka siis hyvä isä olisikin.
Jos nyt suoraan sanotaan, sulla on kyllä jokin vinouma tuohon äitiyteen-onko sulla ollu vaikea äitisuhde tms. jotain, mitä et vaan tahdo myöntää? Et varmaankaan ole tullut rakastetuksi lapsena tai sitten olet saanut kaiken elämässä liian helpolla?Terapeutille vaan juttelemaan. Jos lapsiasi rakastat-olet heille maailman rakkain ÄITI ja sellaisena he sinut haluavat. Toki voit palata sitten aiemmin työelämään miehesi huolehtiessa lapsistasi, siinä ai ole mitään ihmeellistä-mutta asenteissasi kyllä on!!!
Miksi ette tee niin että sinä olet töissä ja isä on koti-isänä? Näin isä on se mikä yleensä äiti on eli pesee, ruokkii, käyttää neuvolassa yms lapset eli tavallaan enemmä vastuussa lapsista, ja raportoi sitten aina isälle et "jaakko oli tänään reipas hammaslääkärissä" tyyliin mutta teidän tapauksessa se onki isä joka tekee nämä asiat. Sinä voit olla se joka käy töissä ja tuo leivän pöytään.
Ei pitäisi tänä päivänä olla enää outo asia että voi olla näinkin päin.
Muaki hämää että miksi ei lapset voisi sua äidiksi sanoa. Mun äidillä ja isäpuolella on sellane homma kotona, että heidän lapsensa (3, 5 ja 8 vuotiaat) sanovat isäänsä isiksi tai tämän lempinimellään, mutta tämä johtuu siitä, että ovat oppineet minulta ja minun sisaruksiltani tämän koska emmehän me isäpuoltamme isäksi kutsu vaan nimellä. Mutta isiksi tietysti heidän kuuluisi isäänsä sanoa, mutta eipä tuo tunnu ketään haittaavan, että eivät aina isiksi sano vaan samalla nimellä kuin esim minäkin. Äiti on kuitenkin äiti, kukaan ei kutsu häntä nimellä, ei edes hänen miehensä. Hänki sanoo äidiksi joka on aika huvittavaa tavallaan, mutta kun on tottunun niin ei kuulosta hassulta.
Että en nyt tiedä onko se nyt paha jos he kutsuvat sua nimellä, mutta minusta olisi kuitenki parempi, että he tietävät, että sinä olet heidän äitinsä.
Kuulostaa hienolta järjestelyltä (itse olen aikalailla samanlaisen tilanteen edessä, mies itkee tahtovansa lapsia, minä taas olen aina vastustanut ajatusta minusta äitinä). MUTTA... Haluaisin tietää mikä on sinun suhtautuminen siihen jos lapsi kaatuu ja tulee etsimään lohtua. Saako se räkänokka juosta sinun syliin huutaen äitiä vai ohjaatko lapsen kylmästi isän luo? Luetko koskaan lapselle satuja? Tuleeko lapsella ylipäätään olemaan äitiä jolle voi kertoa kun kuukautiset alkaa, ensimmäinen ihastus iskee jne.? Pesetkö kätesi täysin koko hommasta? En kysele sillä että syyllistäisin sinua. Kyselen mielenkiinnosta... Kuinka tiukka käsityksesi on äiteydestä. Äiteys ei minulle nimittäin ainakaan tarkoita pelkkää pyykkäämistä, ruoan laittoa, pyllyn pesua yms. Äiteys on turvan ja ehdottoman rakkauden tarjoamista, huolenpitoa... Äiti ja isä ovat lapsen turva. Tuleeko lapsellasi sitten olemaan "vain" isä ja sitten "se nainen joka asuu isän kans".
mielestäni erittäin huono idea että lapsilla olisi "äiti" talossa mutta ei kuitenkaan sitten äitiä kuitenkaan. Mieti millaisen esikuvan antaisit esim tyttölapselle äitinä olosta. Lapsestasi voisi kasvaa jakehittyä narsisti!
nyt vain niin, että olet aivan liian nuori äidiksi? Jokainen on yksilö tuollaisten asioiden kehityksessä, jotkut haluavat äidiksi jo teini-iästä lähtien, jotkut eivät toki koskaan. Olisit kuitenkin valmis tekemään lapsen miehen kanssa, miksi, jos et halua olla hänelle äiti?
Yksi asia, mikä lastasi takuuvarmasti myöhemmin vaivaisi ja tuottaisi suurta häpeää, riittämättömyyttä jne. olisi tuo, kun selviäisi se joka tapauksessa jossain vaiheessa, että olet hänen äitinsä. Mikset halunnut olla? Jollei selviäisi, niin lapsi ajattelisi olevansa adoptoitu, ja lähtisi selvittämään, kuka hänen äitinsä on. Järkytys voisi olla suuri, koska varmasti virallisiin asiakirjoihin merkittäisiin sinut äidiksi, vaikket lainkaan haluaisi. Maailmassa on loputtomasti lapsia, jotka ovat jääneet ilman äitiä olosuhteiden pakosta - jokaiselle se on varmasti tavalla tai toisella traumaattista.
Älä tee lasta jos et itse sitä halua, vaikka miehesi miten haluaisi ja lupaisi sinulle kuun taivaalta. No ehkä siinä tapauksessa että eroatte ja huoltajuus miehelle niin sitten voit harkita.
Jos synnytät lapsen olet äiti jokatapauksessa, paitsi jos luovutat adoptioon.
Kutsutko omaa äitiäsi äidiksi, vai nimellä? Entä omat vanhempasi, pitääkö lapsesi kutsua heitäkin etunimellä vai saavatko he olla mummi ja vaari? He varmasti haluavat olla omana osanaan lapsen elämää, käsketkö heitäkin vain salaamaan ja valehtelemaan lapselle, että oletkin oikeasti äiti tälle lapselle? Puhuit myös useammasta lapsesta. Entä jos päätät sallia toisenkin lapsen tulon? Siinäkin voi mennä aikaa niin kauan, että esikoinen on 3-4-vuotias, sen ikäinen jo ymmärtää kasvavan vatsan, vauvan siellä sisällä. Miten sen selittäisit?
Mielestäni lapsia teidän ei pitäisi hankkia, siinä kärsivät vain viattomat osapuolet eli lapset. Sinä et halua olla äiti, luopuisit oikeudestasi olla äiti, et saisi mitään tietoja omien lapsiesi asioista kouluista, sairaaloista, lääkäriltä, mahdollisesta päivähoitopaikasta jne. Miehesi taas haluaa niin itsekkäästi olla isä, että olisi valmis suostumaan ehtoihisi, hän olisi valmis olemaan kertomatta totuutta asiasta ja katsoa vierestä kun lapset ihmettelevät missä heidän oikea äitinsä on. Vaikka kuinka olisi rakastava ilmapiiri, niin äiti ja isäasiat jättävät jälkensä lapsiin, varsinkin kun he kuitenkin lopulta saavat asian selville. Lapsi tässä kärsii, kasvakaa te kumpikin ennen kuin otatte pienen huoleksenne.
Olen myös lähes samanlaisessa tilanteessa, eli naimisissa miehen kanssa, joka haluaisi lapsia, itse en ole asiasta vielä varma. Erona kuitenkin se, että olemme kummatkin jo yli kolmikymppisiä ja meillä asiasta tekee vielä vaikeamman se, että liittomme on mennyt jo parin vuoden ajan koko ajan huonompaan suuntaan miehen masennuksen takia (heillä on suvussa alkoholismia, joka oireilee myös masennuksena ja ahdistuksena).
Itse en tekisi lapsia vain miehen mieliksi tai suhteen pelastamiseksi, koska mielestäni lapsella tulee olla oikeus rakastaviin vanhempiin, sekä äitiin että isään. Samasta syystä en haluaisi saada lapsia myöskään, jollei parisuhde ole kunnossa. Vaikka teillä suhde on kunnossa, on viestisi perusteella selvää, ettet itse halua lapsia etkä olla äiti. Mielestäni teidän ei tuossa tilanteessa kannata hankkia lapsia, koska lapset tarvitsevat äitiä ja äidin rakkautta. Tuo suunnittelemanne järjestely, että et olisi lapsille äiti vaan vain joku täti, joka asuu samassa taloudessa, kuulostaa todella oudolta. Olette vielä nuoria, joten aikaa lasten hankintaan on myöhemminkin, jos sinäkin niitä myöhemmin haluat. Jollet, niin kannattaa jättää koko homma väliin.
Minä taas luulen että se äidinrakkaus syttyy odotuksen ja synnyttämisen myötä.Itse en koskaan kuvitellut synnyttäväni lapsia enkä tosiaankaan pitänyt itseäni minään äitityyppinä ajattelin aina asuvani erakkona pienessä mökissä jossain kaukana ja että minulla oli muutama koira seurana mutta sitten vinksahti jotain kun löysin miehen jonka kanssa olin ollut jo 5v. aloin ajatella että jos lapsi tulee ok jos ei niin ok no olin hankkinut jo yhden koiran siltävaralta ettei tule lasta mutta kun sai yhden halusin jo toista koska olen ainoa lapsi ajattelin että 2 on sopiva määrä ja kaikkien vaiheiden ja epä onnen jälkeen luku jäi 2 teen en ole mikään yli huolehtiva hössöttäjä ja passaaja joten heti kun lapsi oppi lreivän voiteleen hän sai tehdä voi leipänsä itse.Ex mieheni oli innokkaampi ja mankui lasta muitten ole lasyen hankkimista katunut vaikkei hän osallistunut lastensa hoitoon otti vaan muuten päähän jo lastenkin takia mutta itseppä kaiken aiheutti kun lapsensa ei nyt isompanakaan halua häntä nähdäkkään ja että isäpuoli on heille paljon tärkeämpi.
Miehesi voi luvata maat ja taivaat, mutta se mitä tapahtuu lapsen synnyttyä on eri asia. Voitko luottaa mieheesi satasella vai epäröitkö?
Moni mies on samaa tyttöystävälleen luvannut ja kun lapsi on maailmassa se on äiti yksin joka sen hoitaa. Joten harkintaa asiaan.