Menin aikanaan rakkaudesta avioon jo hyvin nuorena. Hain avioeroa pitkästä avioliitostamme vuosi sitten, koska mieheni muuttui vuosien saatossa narsistiksi, jonka elämä pyöri vain oman navan ympäri.
Ongelma on se, että minulla on edelleen tunteita miestäni kohtaan. Kertokaa, miten hävitän nämä tunteeni, jotta pääsen eteenpäin elämässäni. Vai onko niin, että niistä ei koskaan pääse?
Ongelma on se, että minulla on edelleen tunteita miestäni kohtaan. Kertokaa, miten hävitän nämä tunteeni, jotta pääsen eteenpäin elämässäni. Vai onko niin, että niistä ei koskaan pääse?
Vastaukset 7
Vanhimmat
niinkin, että vaikka rakastaa jotain henkilöä, yhdessä eläminen
on mahdoton yhtälö.
Ei noita tunteita erityisesti tarvitse häivyttämällä häivyttää,
nehän ovat oikeastaan osoitus siitä, ettet ole mikään pilipali-yksilö.
Vuosi on hyvin lyhyt aika, vähitellen tunteet
laimistumistaan laimistuvat, mutta tosiasiassa eletty liitto
tulee olemaan osa henkilöhistoriaasi elämän loppuun asti.
Hyvää eteenpäinmenemistä kaikkine tunteinesi.
Kyllä se hyvin onnistuu.
joo. Oon ollu puolivuotta erossa vaimosta. Ei ne tunteet häviä noin vain. Sitten kun käy niin että, kun se paska jää pois ja hyvä jää ja alkaa miettimään että jos......
Mutta ....ku ei tuu juttuun kuiteskaan (just noin...yhdessä eläminen on mahdoton yhtälö).....kaikki on muuttunu. On vaan pakko se hyväksyä ja niellä.....mennä eteen päin. En ees tiiä , kauanko aikaa tää ottaa. Mutta onko sillä ees merkitystä. Oma elämä jatkuu ja ehkä sitä joku päivä herää ajatukseen että on mennyt viikko enkä oo miettiny näitä juttuja enää.......sitä mie ootan ja toivon!
Minä tein lopullisen eropäätöksen noin vuosi sitten, mutta jouduin asuntoa odottelemaan vielä muutaman kuukauden, eri osoitteessa siis ollut vasta alle vuoden. Koin suhteessa henkistä väkivaltaa ja kärsin valtavasti miehen puhumattomuudesta ja etäisyydestä. Silti hänen kanssaan oli jollakin tavoin helppoa olla ja eropäätös ei ollut kovin helppo, vaikka muutaman vuoden sitä mietinkin. Minä vain kasvoin oman terapiani myötä aivan valtavasti ja mies ei, joten muita vaihtoehtoja ei enää ollut. Fakta oli myös se, että suhteessa pysyminen piti yllä masennustani.
Muuton jälkeen olo oli valtavan helpottunut ja kevyt, mutta välillä taas järkyttävän epätoivoinen ja yksinäinen. Annoin niiden tunteiden tulla ja mennä. Terapiassa käyminen auttoi, varsinkin ymmärtämään sen, etten olisi voinut tehdä enää muuta ja päätökseni oli oikea itseäni ja lapsia kohtaan. Aloin syksyllä tapailemaan uutta miestä, joka tuntui juuri sellaiselta jota olin pitkään jo elämääni kaivannut. Silti jossakin vaiheessa iski muutaman viikon pituinen tunnekuohu ja ajatukset pyörivät jopa sillä tasolla, että palaisimme exäni kanssa joskus yhteen. Tämäkin meni kuitenkin pian ohi ja jatkamme rauhalliseen tahtiin edelleen, minnekään ei ole kiire.
Pahimpina hetkinä, niin tässä prosessissa kuin muinakin vaikeina aikoina, olen aina ajatellut, että muutaman kuukauden päästä asiat ovat jo paljon paremmin. Ja näin tapahtuu aina. Ex-miehenikin on löytänyt uuden, eikä se tunnu minusta enää miltään. Olen keskustellut hänen kanssaan jopa siitä, mitä hänen täytyisi itselleen ja asioilleen tehdä, ettei tekisi samoja virheitä uudessa suhteessa. Olemme jatkuvasti tekemisissä lasten vuoksi. Välitän ja jollakin tavoin kannan hänestä huolta. Senkin ymmärrän selkeämmin varsinkin näin jälkeenpäin, että suhteemme alkoi olla jo lähinnä lapsi-vanhempi-suhde tai hoivasuhde. Hänen kommunikointiongelmansa näkyy edelleen siinä, miten vaikeaa on keskustella edes lasten asioista ja se vie minulta suunnattomasti voimavaroja. Jouduin suhteemmekin aikana ikään kuin jatkuvasti vetämään häntä perässäni.
Kyllä ne tunteet siitä haalenevat. Suuri osa niistä on myös pelkkää turvattomuuden tunnetta uuden elämäntilanteen edessä. Siihen vain täytyy uskalta heittäytyä ja alkaa rakentamaan itselle tyydyttävää elämää. On totta, että ajan myötä myös se p*ska unohtuu, ja saattaa ajoittain tulla mieleen, että tekikö väärän ratkaisun. Kuitenkin varsinkin silloin, jos tulee jotain erimielisyyttä lasten asioiden suhteen tms. ja hänen käytöksensä muuttuu entisenlaiseksi, tajuan hetkessä miten huonosti voin silloin ja miten kamalan huonosti voisin nyt, jos edelleen olisin siinä. Voin sanoa, että hän on minulle rakas ja tärkeä, mutta en sillä tavoin häntä enää rakasta tai ikävöi, vaan nykyistä miestäni.
Meillä kun sit kävi niin että alettiin jahkaamaan että ollakko vai eikö olla......
Mentiin pariterapiaan , joka totes että toi on ihan yleinen fiilis (poislukien ....ymmärrätte..... kaikki kaltoinkohdellut , jotka viimein ovat päässeet pois siitä kurjuudesta)
Silloin tajusin että joo, ei se oo se toinen ihminen jota kaipaan vaan se koti ja perhe ja kaikki sen ympärillä. Se on mennyt ja se menetys on nyt kestettävä (kuin mies)! Tosiaan päivä päivältä olo varmaan helpottaa.
Viikko sit oisin sanonut että ei mulla oo kotia! Hitto ! Onhan mulla (tosin vaatimaton ja velkanen). Ja joskus sellanen vielä missä mä haluun elää , asua , olla ja vanheta.......Ei tää "hetki" oo harmaa möhkäle....vaan elämää. Mutta....välillä kait pittää olla vaikeetakin , että osaa arvostaa sit muutakin. Kukkaa ei oo kuiteskaa kuollu , eikä joutunu vankilaan! Että hyvä niin!
Ei sinun tarvitse tunnetta hävittää. Tai oikeastaan mitä enemmän yrität sitä hävittää, sitä tiukemmin se on sinussa. Annat tunteen olla ja siitä huolimatta MENET elämässä ETEENPÄIN. Pian huomaat, että tunne on laimentunut ellei kokonaan kadonnut. Myöhemmin mietit miten ihmeessä rakastit sellaista narsistia, jonka elämä pyöri vain oman navan ympärillä. Tai ymmärrät vain, että vaikka rakastat, niin yhteiselämä hänen kanssaan on mahdotonta, ennenkaikkea sinun itsesi kiusaamista.
Hei, kokemuksesta voin omalta osaltani kertoa etten tunteita rakastettuani kohtaan ole pystynyt hävittämään mihinkään ( olen mies) . "Joka päivä ja joka ikinen yö, häntä ajattelen" Mutta kun me ihmiset ollaan niin erilaisia ei minusta kukaan voi antaa sulle vastausta. Toiset ovat niin empaattisia ylipäätänsä kaikkia ihmisiä kohtaan, että menetyksen tuska saa itsetunnon nollille. Toiset taas ovat niin vahvoja että voivat kääntää katseen tulevaisuuteen ja jatkaa edes jotenkin eteenpäin...kadehdin heitä, sillä he eivät tiedä mitä maanpäällinen helvetti on !
"For a mankind":ille
Mukava kuulla, että en ole yksin tunteineni. Tuntuu vain pahalta, kun exä porskuttaa eteenpäin kuin tyhjää treffistä treffiin ja itse ei voi vielä edes ajatella ketään muuta, kuin on vereslihalla. Itsetunto on todella aika nollissa, vaikka kaikki positiiviseksi minua mieltävätkin.
Toivon todella, että löydän vielä jonkun kunnollisen, joka puhuu ja pussaa :-)
Tulevaisuuteen kuitenkin toiveikkaana katsoen.
P.S! Miten pitkään suhteesi/liittosi kesti?