Puolisoni ilmoitti viime kesänä haluavansa erota pitkäsä suhteesta, joissa meillä kaksi yhteistä pientä lasta. Koko kesä meni kuin sumussa odottaen puolison ja lasten muuttopäivää. Aivan hirveää aikaa siis.
Muuttopäivän koittaessa alkoi suoranainen helvetti omalta osaltani. Pikkuhiljaa aloin jotenkuten selviämään ja pääsemään jonkinlaiseen alkuun, mutta ny viime aikoina kun erosta kulunut noin puoli vuotta olen ollut todella ahdistunut. Olen ahdistunut siitä että olen lapsilleni "vain" viikonloppuisä ja olen katkera exälleni, koska teki tällaisen "tempun " selkäni takana, hän oli suunnitellut kaiken valmiiksi hakenut asunnot ym. valmiiksi. Tunnen tulleeni todella pahasti loukatuksi ja petetyksi.
Ongelmamme kärjistyivät loppuvaiheessa, kun häntä kiinnosti kaikki muu paitsi minä ja luulinkin asiassa olevan kolmansia osapuolia, mutta ilmeisesti halusi vain sitten erota ja siksi oli jo tuolloin etäinen. Tosin asiaa oikein mietittyäni en ole enää tuostakaan varma.
Nyt minulta vähenivät vielä työtkin ja en tiedä miten selviän kaikista laskuistani, sekä muista veloista ym. Koko elämäni on ajautunut todella pahasti raiteiltaan, ja tuntuu ettei ulospääsyä ole, vaikka tiedän että aika parantaa haavat ym.
Lapset kun ovat luonani en osaa keskittyä heihin ja nauttia heidän seurastaan, koska olen todella surullinen ja mietin vain lapseni nähdessäni, millaista meillä joskus oli ja kun olimme "oikea" perhe. Olen itse avioero lapsi ja tiedän millaista se on ja siksi olen jo alusta saakka surrut itseni ja lasten surkeaa kohtaloa, vaikka tiedän että se on itsestäni kiinni kuinka mukavan yhdessä olon ym. voin meille tarjota, mutta silti ajattelen että ei se koskaan ole sama asia kuin ehjä perhe.
Lisäksi olen ehkä itseni ja lasten takia valmis ainakin harkitsemaan yhteenpaluuta, sikäli mikäli toinen osapuoli sitä edes haluaisi? Mutta tuttavapiiirissäni kaikki ovat sitä mieltä, että älä missään tapauksessa tee sitä virhettä, koska sama rumba on kuulemma edessä hetken päästä uudestaan, koska heidän mielestään ihminen ei muutu? Itse haluaisin uskoa kuitenkin siihen asiaan, että kun ollaan oltu erillään, niin on nähty mitä sekin on. Tosin suhteemme ongelmat kärjistyivät aikanaan pettämiseen puolin ja toisin, joista puhuttiin, mutta jotka hiertivät loppuun asti taka-alalla. Joten olenkin miettinyt, että voiko tällaisessa tilanteessa kasvaa niin paljon, että pystyisi elämään luottavaista elämää, kun ei tiedä mitä eron aikana on ollut, vaikka se onkin ollut "omaa aikaa"?
Haluaisin kuulla ensinnäkin mielipiteitä miten ootte päässyt jaloillenne ja hyväksynyt tosiasiat ja päässeet eteenpäin ilman jatkuvaa puristavaa tunnetta rinnassa ym.? Toisena haluaisin kuulla mielipiteitä mahdollisesta yhteen paluusta? Kiitos asiallisista vastauksista. Ja jos SINÄ luet tätä, niin usko pois mua sattuu ja paljon...M32
Muuttopäivän koittaessa alkoi suoranainen helvetti omalta osaltani. Pikkuhiljaa aloin jotenkuten selviämään ja pääsemään jonkinlaiseen alkuun, mutta ny viime aikoina kun erosta kulunut noin puoli vuotta olen ollut todella ahdistunut. Olen ahdistunut siitä että olen lapsilleni "vain" viikonloppuisä ja olen katkera exälleni, koska teki tällaisen "tempun " selkäni takana, hän oli suunnitellut kaiken valmiiksi hakenut asunnot ym. valmiiksi. Tunnen tulleeni todella pahasti loukatuksi ja petetyksi.
Ongelmamme kärjistyivät loppuvaiheessa, kun häntä kiinnosti kaikki muu paitsi minä ja luulinkin asiassa olevan kolmansia osapuolia, mutta ilmeisesti halusi vain sitten erota ja siksi oli jo tuolloin etäinen. Tosin asiaa oikein mietittyäni en ole enää tuostakaan varma.
Nyt minulta vähenivät vielä työtkin ja en tiedä miten selviän kaikista laskuistani, sekä muista veloista ym. Koko elämäni on ajautunut todella pahasti raiteiltaan, ja tuntuu ettei ulospääsyä ole, vaikka tiedän että aika parantaa haavat ym.
Lapset kun ovat luonani en osaa keskittyä heihin ja nauttia heidän seurastaan, koska olen todella surullinen ja mietin vain lapseni nähdessäni, millaista meillä joskus oli ja kun olimme "oikea" perhe. Olen itse avioero lapsi ja tiedän millaista se on ja siksi olen jo alusta saakka surrut itseni ja lasten surkeaa kohtaloa, vaikka tiedän että se on itsestäni kiinni kuinka mukavan yhdessä olon ym. voin meille tarjota, mutta silti ajattelen että ei se koskaan ole sama asia kuin ehjä perhe.
Lisäksi olen ehkä itseni ja lasten takia valmis ainakin harkitsemaan yhteenpaluuta, sikäli mikäli toinen osapuoli sitä edes haluaisi? Mutta tuttavapiiirissäni kaikki ovat sitä mieltä, että älä missään tapauksessa tee sitä virhettä, koska sama rumba on kuulemma edessä hetken päästä uudestaan, koska heidän mielestään ihminen ei muutu? Itse haluaisin uskoa kuitenkin siihen asiaan, että kun ollaan oltu erillään, niin on nähty mitä sekin on. Tosin suhteemme ongelmat kärjistyivät aikanaan pettämiseen puolin ja toisin, joista puhuttiin, mutta jotka hiertivät loppuun asti taka-alalla. Joten olenkin miettinyt, että voiko tällaisessa tilanteessa kasvaa niin paljon, että pystyisi elämään luottavaista elämää, kun ei tiedä mitä eron aikana on ollut, vaikka se onkin ollut "omaa aikaa"?
Haluaisin kuulla ensinnäkin mielipiteitä miten ootte päässyt jaloillenne ja hyväksynyt tosiasiat ja päässeet eteenpäin ilman jatkuvaa puristavaa tunnetta rinnassa ym.? Toisena haluaisin kuulla mielipiteitä mahdollisesta yhteen paluusta? Kiitos asiallisista vastauksista. Ja jos SINÄ luet tätä, niin usko pois mua sattuu ja paljon...M32
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sä olet oikeasti nainen, joten en viitsi kommentoida kun kirjoitat tuollaista. Et puhu mitään seksistä etkä seksittömyydestä liitosta, joten olet nainen.
Kirjoita oma tarinasi niin voin kommentoida.
En oo nainen... Jonkinlaista seksielämää oli kuitenkin, mutta se ei ole minulle se kynnyskysymys, seksiä saan nytkin muutamastakin paikasta jos haluan, mutta tässä on kysymys hieman syvällisemmistä asioista, eli todellakin, sinä olet ihan oikea suomalainen mies, eli tunteista ei voi puhua, ja ei niitä kai olekkaan. :)))
Aikanaan mun mies ja 5- ja 8-vuotiaitten lasteni isä ilmoitti rakastuneensa ja olikin pitänyt suhdetta yllä toista vuotta työkaveriinsa. Selvitettiin tilannetta ja mies sanoi haluavansa lopettaa sivusuhteen ja haluavanasa korjata suhteemme. No niin ei käynyt, vaan alkoi pitää yllä salaa sivusuhdetta. Erohan siitä tuli, ja mies muutti kotoamme suoraan uuden kumppanin kanssa yhteen. Hoidimme viralliset asiat ja olin sisältä aivan hajoamispisteessä kun pääsin Fisher eroseminaariin. Siitä tulikin silloisen elämäni käännekohta. Sain käsitellä suhdettani turvallisessa vertaisryhmässä ja sain työkalut oman itseni jäleenrakentamiseen. Suosittelen kokemuksesta eroseminaaria, hanki aluksi vaikkapa kirja Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy, sitä saa kätevästi ostettua nettikirjakaupasta. Kirjaa käytetään perusteoksena Fisher seminaareissa. Olen eheytynyt ja saanut käsiteltyä eromme ja menneen suhteemme, olen vapaa siitä, enkä tunne kaunaa enkä katkeruutta. Ymmärrän, miksei suhteemme voinut toimia, olimme väärät ihmiset toisillemme. Olen onnistunut perustamaan toimivamman parisuhteen ja olen elämääni tyytyväinen tänään.
Sain nyt "keskusteluyhteyden" exään, mut ny askarruttaa, ku ihan pienen pientä toivooki oli ehkä näkyvissä, että oisko kuitenkin parempi vaan "antaa olla", etten putois taas korkeelta ja sit tää paska alkais taas tavallaan alusta??? Lasten takia oisin kyllä halukas kattoon kaikki kortit, ja kääntään kaikki kivet, mut onks kellään kokemuksia, voiko suhde enää toimia?