Hei.
Eikö ole usein niin, että kun käydään ensitreffeillä, mennään jonkin ajan kuluttua sänkyyn ja aletaan suhteeseen, niin sitten ne stressioireet ja pelot usein alkavat.
Tämä liittyy siihen, että liian usein tähdätään/pyritään luomaan mahdollisimman onnistunut parisuhde, tai paremmin sanottuna löytämään juuri se minulle sopiva kumppani, itse täydellisyys eli ideaalimies/ideaalinainen.
Kun suhdetta aloitellaan, keskustellaan tulevaisuuden haaveista, odotuksista ja myös menneistä pettymyksistä. Usein kaunistellaan omia tapoja, haaveita vaikka lapsista tai tulevaisuuden muista pyrkimyksistä. Ei näytetä todellista persoonaa, vaan se paljastuu ajan kanssa. Miksi sitä heti ei uskalleta näyttää, se onkin varsin hauska dilemma.
Sitten vielä vanhemmille esittelyt(jos elävät) ym. selkkaus. Eli stressiä ja ongelmia piisaa, kun pitää esittää hyvää ja näyttää parhain puoli itsestä. Hiukset ja vaatteet hyvin, puku hyvin ja hymykin
hyvin. Näytetään isille ja äitille että kyllä me nyt onnistutaan, onhan heilläkin odotuksensa ja usein halutaan itse nimenomaan onnistua, eikä kestetä ajatusta mahdollisesta epäonnistumisesta.
Pitäisi joskus tavoitella vähemmän, silloin saa enemmän. Esittäminen on turhaa, totuus tulee kuitenkin ilmi.
Eikö ole usein niin, että kun käydään ensitreffeillä, mennään jonkin ajan kuluttua sänkyyn ja aletaan suhteeseen, niin sitten ne stressioireet ja pelot usein alkavat.
Tämä liittyy siihen, että liian usein tähdätään/pyritään luomaan mahdollisimman onnistunut parisuhde, tai paremmin sanottuna löytämään juuri se minulle sopiva kumppani, itse täydellisyys eli ideaalimies/ideaalinainen.
Kun suhdetta aloitellaan, keskustellaan tulevaisuuden haaveista, odotuksista ja myös menneistä pettymyksistä. Usein kaunistellaan omia tapoja, haaveita vaikka lapsista tai tulevaisuuden muista pyrkimyksistä. Ei näytetä todellista persoonaa, vaan se paljastuu ajan kanssa. Miksi sitä heti ei uskalleta näyttää, se onkin varsin hauska dilemma.
Sitten vielä vanhemmille esittelyt(jos elävät) ym. selkkaus. Eli stressiä ja ongelmia piisaa, kun pitää esittää hyvää ja näyttää parhain puoli itsestä. Hiukset ja vaatteet hyvin, puku hyvin ja hymykin
hyvin. Näytetään isille ja äitille että kyllä me nyt onnistutaan, onhan heilläkin odotuksensa ja usein halutaan itse nimenomaan onnistua, eikä kestetä ajatusta mahdollisesta epäonnistumisesta.
Pitäisi joskus tavoitella vähemmän, silloin saa enemmän. Esittäminen on turhaa, totuus tulee kuitenkin ilmi.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Niinpä, mutta kun meillä kaikilla on haavoja ja arpia siitä, miten on lytätty, haukuttu, kiusattu, nolattu, jätetty ulkopuolelle, sanottu rumasti ja hylätty. Enemmän tai vähemmän ja kenelle kenenkin taholta. Sitten pelätään, kun tiedetään, että ollaan epätäydellisiä, haavoittuvia, kaukana täydellisyydestä ja kuka minkäkin takia. Mutta halutaan rakastaa ja että joku rakastaa, kuitenkaan uskomatta, että se joku voisi huolia, rakastaa ja haluta olla minun kanssasi vaikka olen tällainen ja minulla on tämä ja olen niin kaukana täydellisestä. On niin vaikea uskoa sitä: sitten vielä kaikki muut näyttävät niin täydellisiltä.
Nykyään kyllä mainostetaan ja uskotellaan, puhutaan ja saarnataan. Valistetaan ja kerrotaan edelleen syntisten ja huonojen maan matosten virheistä ja miten kaikki ne ovat omaa vikaa, miten huono sinä oletkaan: mikä oletkaan, liian sitä tai liian tätä, sinä olet karvainen, et luonnostasi ollenkaan kaunis, olet aikuiseksi tullessasi ruma, olet tautinen, teet virheitä, teet huorin ja maksat siitä, mutta jos olet puutteessa olet huono ja seksittömänä olet vielä kamalampi nynny ja seksitön androgyyni aseksuaali, syöt väärin, juot väärin, tupakoitkin vielä tai olet köyhä tai työtön, et menesty, et saa huomiota ja aina on joku terveempi, parempi, kauniimpi, osaavampi, menestyvämpi, jolla ei näytä olevan heikkouksia ollenkaan! Kyllä se tehdään joka mainoksessa, ohjelmassa ja valistuseuran taholta hyvin selväksi: jos et elä sairaala-elämää, hygienistä, virheetöntä, väritöntä, valkoista, selkeää ja desifoitua olet paska. Ja se siitä, sinun täytyy tehdä kaikkesi korjataksesi itsesi ja säälittävän elämäsi, mutta... Kuka rakastaisi sitä paskaa?
Kuka minut huolii, kuka minua rakastaa? Minä olen tehnyt virheitä, väärin, enkä ole täydellinen. Minä en aina osaa, minua pelottaa, minä en halua kaikkea. Minä olen jossain tyhmä ja kokematon, jossain kokenut liikaa. Minä olen ihminen, verta, lihaa. Minuun on sattunut, minut on petetty, minä olen epätäydellinen, rikki ja jopa sairas. Minä olen heikko. Ja haavoja täynnä. Jos sinä saisit tietää sen kaiken, sinä jättäisit minut, sinä hylkäisit ja minä haluan saada edes jotain: ehkä sinä jäät siihen, ehdit jo rakastua ja kun totuus paljastuu, sinä et enää minua hylkää... Ja jos hylkäätkin, sain edes hetken, minäkin, paska, jotain.
Mutta totuus on, että minä olen virheellinen, minussa on pinnallisista kauneusvirheistä lähtien myös huonoja puolia ja aina löytyy joku joka nauraa päin naamaa ja kertoo miten ruma minä olen. Mitä jos sinä kuulet sen?
Katsos kun minä tiedän, että sinä etsit sitä ideaalia ja täydellistä, ja että minä se en varmasti ole. Sinä saat niin paljon aseita lyödä minua jo heti ensimetreistä ja mitä enemmän tiedät, sitä kovempaa pystyt lyömään. Joten minä suojelen itseäni. Ja toivon, että jos minä onnistuisin tässä, luomaan sen täydellisen parisuhteen jollain ihmeellä, niin minä onnistuisin ja vihdoinkin minua rakastettaisiin ja minä rakastaisin.
Joten minä esittelen itseni parhaat puolet, näytän niin kauniilta kun pystyn ja olen hyvä ja täydellinen, mitä sinä haluatkaan nähdä, niin kauan kun pystyn ja jaksan ja toivon että se riittää. Eikä se koskaan tietenkään riitä, mutta muutakaan minulla ei ole.
Mitä sellaista minussa voisi olla että se kattaisi kaikki virheet?
... voit saada parisuhteen, mutta kumppanisi ei rakasta sinua, vaan roolihahmoasi. Pitää uskaltaa olla myös heikko ja vajavainen. Vaaranahan on tietysti, että täydellisyyden tavoittelijat kaikkoavat heti, mutta he joutuvat pettymän joka tapauksessa kaikissa suhteissaan. Heidän oma täydellisyytensäkin on vaan omia harhakuvitelmia.
Ihanat vastaukset! Mahtava ketju.
Hei, ei ole täydellisiä ihmisiä eikä täydellisiä suhteita ! joten eletään vaan. Miksi näitä pitää murehtia?
Koska jokainen murehtii kuitenkin. Ei se asian kiistäminen sitä muuta. Eikä helpota. "Eletään vaan" on kiva idea niin kauan kunnes riski ei ole todellinen, mutta en tiedä ketään, kenellä ei käsi vapisisi kun siihen tarttuu joku, kenen tosissaan pelkää päästävän siitä irti. Tiedän kyllä ihmisiä, jotka osaa "elää vaan" niin kauan, kun eivät joudu tosi paikkaan, siihen missä joku oikeasti merkkaa jotain, mutta yhtä lailla se pelko astuu kuvioihin, kun asiat muuttuu.
Täydellisyyttä ei ole: ei niin! Miksi sitten ihminen niin kovasti sitä hinkuu? Mietipä vaan ja kuuntele ja katsele. Katso ympärillesi ja katso peiliin. Kuinka armollinen sinä olet, kuinka kilttejä ihmiset on. Ihmiset valistavat, manipuloivat, määräävät, kauhistelevat, tuomitsevat, juoruavat, lietsovat, nimittelevät, haukkuvat, syyttävät, pettävät, jättävät, hylkäävät...
Ja pelkäävät.
Miksi on niin vaikeaa olla toisiaan kohtaan suvaitsevainen, ymmärtäväinen, kiltimpi? Miksi ihmisen on niin vaikeaa ymmärtää edes lähimmäistään? Puhumattakaan muista, voi miten ihminen tietää kaiken ja miten olisi pitänyt toimia ja miten se ois mennyt jos ja miten se on ihan omaa vikaa jos.
Eletään vaan. Mutta kun reppuun alkaa kertyä tavaraa, ihminen on heikko ja hauras: harmi ettei se muista sitä kuin omalla kohdallaan.
Reppuun kertyneen tavaran voi jalostaa vahvuuksiksi ottamalla opikseen tapahtuneista ja kokemuksista, oli ne sitten hyviä tai huonoja asioita.
Eletään vaan omaa elämää ja nautitaan siitä mitä on. Jos matkaan meikäläisen tapauksessa liittyy joku nainen joskus niin mikäs sen mukavampaa.
Yhtäkään naista en kuitenkaan ala varta vasten etsiä, enkä esitä kenenkään edessä mitään mitä en ole. Olen sinut itseni kanssa ja itse asiassa hiton onnellinen.
Täällä yksi niin virheellinen, pelokas, vammainen, masentunut, yksinäinen ja isomahainen ikäloppu. silti polskutan vain eteen päin.
Miten sen oman vajavuutensa voisi kääntää myös vahvuudeksi? Itse olen 42 vuotias nainen ja elämääni on mahtunut kaksi avioeroa. Olen oppinut molemmista suhteista paljon ja uskon, elämästä ja itsestäni.
Mutta nyt jälleen sinkkuna elelevänä itselleni on aika "masentavaa" todeta uudelle ihmiselle että olenpa muuten ollut kahdesti naimisissa. Toisaalta koen, että olen ehkä vahvempi ihminen näiden kokemusten jälkeen kuin ilman niitä. Osaan arvostaa itseäni ja ennenkaikkea hyvää ihmissuhdetta enemmän kuin koskaan ennen.
Elämän makuinen menneisyys on myös rikkaus, mutta miksi odotamme niin usein että menneisyydessä ei olisi tapahtunut juuri mitään?
aivan totta,samat kokemukset mulla 41v mies.
Kyllä noin 40 v ihmiseltä odottaa ja toivoo, että se ON elänyt, uskaltanut olla yhdessä ja yksin, ottanut sen riskin että on oma itsensä. Omalle kohdalleni toivoisin löytyvän juuri sellaisen parisuhteessa olleen, koska siinä iässä ensimmäisen kunnon suhteen rakentamisen tuska on valtava. Ainakin kokeneelle vastapuolelle. Olen sen kokenut, ja oli melko vaikea se alkuvaihe. Mielestäni itsestäänselv yyksiä pitää selittää ja joissakin asioissa tsempata koko ajan. Myös erimielisyyksien sovittelu meni rasittavan överiksi välillä. Pariuhteessa ollut ei kuvittele joka pienestä erimielisyydestä, että nyt on kaikki ohi, vaan osaa erottaa isot riidat pienistä.
Kyllä mielestäni pitää elää- teini-ikä ja nuoret ja myöhäisemmät nuoret ja nyt ne ihanat edeleenkin nuoret :-) vuodet. Meitä on moneksi. Menneisyyshan onkin sitä elämää.