Se on vaan tosiasia ettei kukaan ihmistä auta, jos ei sitä itse halua ja ole valmis paljon asian eteen tekemään.
Nykypäivänä on ammattinsa osaavia lääkäreitä ja terapeutteja joilta voi hakea apua. Voi pakottaa itsensä hankkiutumaan sosiaalisiin tilanteisiin, vaikka se kuinka vaikealta aluksi tuntuisi. Maailma on mahdollisuuksia täynnä.
Mikä vitun suuri voima saa ihmisen 20-30 vuotiaana luovuttamaan?
Sääli on sairautta ja sen tietoinen kerjääminen jotain vieläkin pahempaa.
Mikä saa ihmiset luovuttamaan ilman taistelua ja matelemaan itsestään kurjan madon tehneenä tänne ajatuksenaan saada vain lisää bensaa omiin itsesäälinsä liekkeihin. Suuremmat paranemismahdollisuudet on jopa "Nikki Sixxit" tekevällä. Eli muuttamalla itsesääleineen asumaan vaatekomeroon haulikon kanssa.
Ymmärrys on ok, mutta sääliminen on pahinta myrkkyä itsesäälissä elävälle.
Nykypäivänä on ammattinsa osaavia lääkäreitä ja terapeutteja joilta voi hakea apua. Voi pakottaa itsensä hankkiutumaan sosiaalisiin tilanteisiin, vaikka se kuinka vaikealta aluksi tuntuisi. Maailma on mahdollisuuksia täynnä.
Mikä vitun suuri voima saa ihmisen 20-30 vuotiaana luovuttamaan?
Sääli on sairautta ja sen tietoinen kerjääminen jotain vieläkin pahempaa.
Mikä saa ihmiset luovuttamaan ilman taistelua ja matelemaan itsestään kurjan madon tehneenä tänne ajatuksenaan saada vain lisää bensaa omiin itsesäälinsä liekkeihin. Suuremmat paranemismahdollisuudet on jopa "Nikki Sixxit" tekevällä. Eli muuttamalla itsesääleineen asumaan vaatekomeroon haulikon kanssa.
Ymmärrys on ok, mutta sääliminen on pahinta myrkkyä itsesäälissä elävälle.
Vastaukset 19
Vanhimmat
No ehkä tuo itsemurhan yritys on itselleni vähän liian "raju" herätyskeino muuttaa omaa elämääni.
On totta että maailmasta ei mahdollisuudet lopu, mutta siihen nykyiseen elämään on helppo jäädä jumiin, varsinkin jos siinä ei ole mitään jatkuvaa tuskaa aiheuttavaa. On helppoa esimerkiksi jäädä sinkuksi jos sitä parisuhdetta kaipaa vain hetkittäin. Harva meistä sitä tietoisesti elämässä tai jollain sen osa-alueella luovuttaa, tuo luovuttaminen tapahtuu lähinnä hiljaisen passivoitumisen kautta. Ensin vähennetään yrittämistä kun ei enää jaksa yrittää ja sitten ehkä vuosi tai pari myöhemmin huomataan että sitä on luovuttanut täysin asian suhteen.
Itselleni oli käydä näin naisten suhteen. Olen ollut naisten suhteen lähes täysin passiivinen ehkä viimeiset 5 vuotta, en ole jaksanut yrittää iskeä kuin yhtä naista tuona aikana, syynä oli se etten uskonut siitä yrittämisestä olevan mitään hyötyä ja jaksoin uskoa että se muutos näissä asioissa tapahtuu sitten myöhemmin kuin itsestään. No, niin ei tietenkään käynyt ja olen yhä yksin. Mutta sain tässä kuitenkin motivaatiota ja olen nyt päättänyt että aktivoidun uudelleen naisteniskemisen suhteen tässä lähiaikoina, sillä minähän se olen ainoa ihminen maailmassa joka tuota asiaa voi muuttaa.
Niinpä!
Asia pitäisi ymmärtää positiivisesti. Se umpio mihin vuosien kuluessa on itselleen muodostunut, se sama umpio on pienillä asioilla mahdollista hävittää paljon nopeammin.
Käväisee ensin juttelemassa asiantuntijan kanssa, sitten vain repii kaiken tahdonvoimansa ja alkaa tekemään muutosta.
Aloittaa vaikka ulkonäöstään. Käy kampaajalla/parturissa, kysyy neuvoa millaista lookia asiantuntija suosittelee. Vaatekauppaan uusi tyyli, hieman ehostusta sinne ja tänne. Jo siitä saa monesti alkupotkun itsetunnolleen.
Väkisin sosiaalisiin tilanteisiin. Väkisin paikkoihin jossa voi törmätä kiinnostaviin ihmisiin. Jne...
Ja tähän kaikkeen ei ole olemassa yläikärajaa! Koskaan ei ole liian vanha aloittamaan positiivisempaa ja mielekkäämpää elämää. Kukaan ei ole myöskään liian vanha parisuhteeseen.
Joo, olen jo suunnitellut että käyn keväällä ostamassa itselleni muodikkaat vaatteet ja kysyn neuvoa pukeutumiseen myyjältä. Ja parturissakin varmaan ensikerralla käsken leikata jonkin muodikkaamman hiustyylin.
Miksi vasta keväällä, miksei huomenna?
Teen ensin muutaman pikku parannuksen elämääni ennen kuin lähden Helsingin yöelämään tutustumaan.
"Mikä vitun suuri voima saa ihmisen 20-30 vuotiaana luovuttamaan?"
Juuri se.
Eikö vitun voima pitäisi kannustaa yrittämään?
"Mikä saa ihmiset luovuttamaan ilman taistelua ja matelemaan itsestään kurjan madon tehneenä tänne ajatuksenaan saada vain lisää bensaa omiin itsesäälinsä liekkeihin."
Olen jo taistellut. Yritin ja yritin. Mikään ei muuttunut. En enää jaksa. Ihan sama. Toivotonta.
Tietenkin ongelmaisia ihmisiä on vaikea tajuta, jos itseä ei ole koskaan raapaissutkaan mikään tai on päässyt pienin naarmuin.
---Tietenkin ongelmaisia ihmisiä on vaikea tajuta, jos itseä ei ole koskaan raapaissutkaan mikään tai on päässyt pienin naarmuin.---
Joo, itsekin olen tuon saman huomannut. Ei paljoa ymmärrystä löydy jos kertoo esim. kaverille joka on parisuhteessa ja omaa elää sosiaalisesti rikasta elämää että minulle se on ihan arkipäivää ettei puhelin soi enkä puhu kenellekään koko päivänä.
Mutta olen myös kokenut tuon saman toiselta kantiltakin, eräs kaverini kertoi kerran kännipäissään nyyhkyttäen kuinka rankkaa sillä oli ollut lapsena koulukiusauksen takia, kun itsellä ei ollut moisesta mitään kokemusta. Muistan hyvin ajatelleeni että "eihän tuo nyt ole mikään iso asia" ja että "miten tuollainen voi vielä vaivata mieltä kun asiasta on jo jotain 15-20 vuotta aikaa".
Ei kenenkään ongelmia pidäkään vähätellä. Kun ongelmia on moninkertainen määrä ihmisiin verrattuna. Toisille joku asia tuntuu pieneltä naarmulta, toisen sen lamauttaa lopullisesti.
Yksinäisyys ongelmasta en tiedä, olen niin lyhyitä hetkiä yksin ollut. Itsellä ollut sitten taas ihmissuhteen päättymisistä melkoisen päähän potkivia kokemuksia.
Niin ja muutenkin aika kovassa kyydissä on tullut elämän kanssa lyötyä päätä seinään.
Yksinäisyydessä on ainakin yksi hyvä puoli.
Siitä luopuminen tuntuu hyvälle ja parantaa elämää.
Ihmissuhteesta luopuminen taas tuntuu pahalle ja aiheuttaa aina jollekin pahaa mieltä ja monesti satuttaa todella kovaa.
Taas vanha hyvä neuvo kuinka vaikka masennuksesta pääsee kun vain ottaa itseään niskasta. Ihmisten elämänkokemukset ovat hyvin erilaisia ja se mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle.
Ongelmat ei ratkea niin, että puskee vain tahdonvoimalla loputtomiin, koska niin kaikki muutkin tekevät. Jos elämä ei muutukaan ja pelkkä tahdonvoima on polttoaineena, ihminen palaa henkisesti loppuun.
Entä jos muiden päämäärä ei olekaan minulle se oikea? Mitä iloa saan, jos elän "normaalia" elämää hampaita yhteen puristaen tahdonvoimalla, koska en tunne sitä omakseni? Uskon kyllä, että ongelmainenkin ihminen voi löytää elämässä oman paikkansa. Mutta on löydettävä itsensä ja sovitettava omat päämäärät siihen.
---Taas vanha hyvä neuvo kuinka vaikka masennuksesta pääsee kun vain ottaa itseään niskasta. Ihmisten elämänkokemukset ovat hyvin erilaisia ja se mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle.---
Joo, ei todellakaan pääse masennuksesta sillä vain että yhtenä päivänä päättää ottaa itseään niskasta kiinni, vaan kyllä siihen usein jotain lääkitystä ja terapiaa tarvitaan. Olen seurannut sivusta parin ystäväni kamppailua syvän/vakavan masennuksen kanssa, eikä siinä kyllä mitkään pikku tsemppaus puheet auta.
Tsemppaus on vielä pahempaa myrkkyä kuin sääliminen. Kumpikin vain pahentaa asiaa. Tsemppaaminen saa masentuneen tuntemaan itsensä entistä huonommaksi, sääliminen taas antaa oikeuden kurjuuteen.
Jopa kunnon vittuilu on vähemmän loukkaavaa. Se kun saa suuttumaan ja kohdistamaan paskan itsestään pois.
Masentunut ihminen tarvitsee ihmisen joka näkee ne hyvät puolet ja osaa keskittää huomion niihin. En ainakaan itse elämässäni ole ikinä törmännyt läpeensä surkeaan ihmiseen. Yleensä juuri itseään inhoavilla ihmisillä on (piilotettuna tosin) kaikkein parhaimpia luonteen puolia. Niistä pitää puhua ja tsempata niiden kautta ihminen ymmärtämään oma yksilöllinen erinomaisuutensa. Elin vuosia masennuksen kanssa taistelevan ihmisen kanssa ja todellakin tiedän sitä kautta jotain.
Olen Boooriksen kanssa samaa mieltä. Nuo hyvin tunteelliset, haavoittuvat ja elämän potkimat ihmiset toivovat jossain syövereissä että jostain löytyisi ihminen joka näkee niiden satojen suojakuorien alle ja pitäisivät löytämästään. Osaisivat antaa turvallisuutta, jonka takia ne suojakuoret on rakennettu.
Jonkun tärkeän ihmisen luottamus on ehdottomasti parasta lääkettä masentuneelle ja yksinäiselle. Luottamus joka sytyttää valot sinne eksyksissä olevan yksinäisen pimeyteen.
"Nykypäivänä on ammattinsa osaavia lääkäreitä ja terapeutteja joilta voi hakea apua."
Mä en nyt halua vittuilla mutta tiedätkö miten vaikea psykiatriseen hoitoon on päästä? Ellei sitten ole rahaa maksaa sitä itse.
Ilmeisesti et tiedä.
Selvennän vähän. Apua ei ihan tuosta vaan "haeta". Vitsiapua kyllä saa. Pääsee jutskaamaan hoitsun kanssa hassuja kerran kuukaudessa ja saa parit mömmöt himaan lekurilta. Esimerkiksi KELA-korvattavaan terapiaan ei tuosta vaan todellakaan mennä. Sitä haetaan ja jos tähdet ovat kohdallaan ja jumalat suosiollisia sitä voi joksikin aikaa saada. Mutta päätöksen saaminen kestää aikansa.
Muuten on olemassa kaksi tapaa saada kunnon apua nopeasti. Osasto tai raha. Osastolle ei tuosta vaan mennä, pitää olla vaikeasti itsetuhoinen tai harhainen tai jotain ja rahaa ei kaikilla ole. Yksi käynti psykiatrilla tai psykologilla maksaa helposti sen 70 euroa. Ei se mikään pikkuraha ole. Eikä todellakaan kaikille koulu tai työpaikka järjestä psykiatrista hoitoa.
Nimimerkillä kokemusta on, psykiatrisen hoidon asiakas jo vuodesta 1995.
Olet valitettavasti ihan oikeassa tuossa asiassa. Monelle voi lisäksi olla liian suuri kynnys mennä asiasta edes puhumaan lääkärin kanssa.
Sekin on totta. Mutta huvittaa vaan tuo "mene hoitoon" neuvo kun jos ei oikeasti ole itseään tappamassa niin sinne hoitoon ei tuosta vaan "mennä". Edellisen kerran kun menin lataamoon niin silloinen naisystävä sai oikeasti tapella lääkärin kanssa että ottivat mut muutamaksi päiväksi tarkkailuun. Osastolle en edes päässyt virallisesti. Tiedän myös ihmisiä joita on kotiutettu esimerkiksi itsariyrityksen jälkeen yhden yön tarkkailun jälkeen ja jatkohoito on ollut sitä kerran kuukaudessa jutustelua hoitsun kanssa tasoa.
Ok!