EROSURU LAMAANNUTTAA!

Mene hakemaan apua, se kannattaa. Samat tuntemukset on itselläkin. Mies päätti juuri suhteen. Pahinta on nyt muistoissa ne hyvät hetket ja se mitä tulevaisuudessa meillä olisi voinut olla, kaikki se on nyt menetetty :( Itsekin "tiedän" kokemuksesta että aika parantaa, mutta nyt suru on ylitsepääsemätön.

Pienin askelin eteen päin!! Kun yksi ovi sulkeutuu aukeaa uusia. Ihmisen ei koksaan tule rakentaa elämäänsä toisen ihmisen varaan, pettymyksiä tulee ja menee, mikä on surullista.

Zemppiä sulle!!

Surulla on puhdistava voima. Se polttaa vanhat karstat pois sydämestä. Ja se polte on jotain mitä ei voi sanoin kuvata, niin musertavaa. Kuluttaa voimat, valtaa koko kropan ja mielen. Sitkeesti ja hitaan varmasti kaskeaa sielun.

Prosessi voi olla hyvinkin pitkä, arvet se jättää ainakin. Itellä aikoinaan mieli/sielu reagoi erosuruun kehittämällä paniikkihäiriön (samalla jonkin asteisen masennuksen). Lekuri määräs mulle lääkkeet, sellaset joista tuli untuvaisen pehmeä olo. Jätin ne pois viikon jälkeen. Halusin antaa surulle aikaa tehdä työnsä.

Jokaisen sydämellä ja kropalla on oma tapansa käsitellä erosurua. Tuska on sama, polte on sama, mutta parantumiseen menevä aika yksilöllistä. Puhuminen auttaa, itkeminen, raivoaminen.. ja on uskallettava antaa tunteiden tulla ja lopulta mennä. Hiipua tuhkaksi, rikkaaksi maaksi, josta voi taas kasvaa uutta ja hedelmällistä eloa!

Jaksamista sinulle. Toivottavasti löydät keinon käsitellä erosurua, tiedän ettei se ole helppoa.. Yritä kestää siellä, et ole yksin!!

Tällä hetkellä surusi on valtava eikä tunnu, että se loppuu koskaan, vaikka niin sanottaisiin.

Luin vuoden takaisia kalenterimerkintöjäni, joissa toivon kuoleman tuloa, jotta tuska loppuisi. Mikään tai kukaan ei kiinnostanut. En syönyt enkä juonut saati nukkunut, vain itkin ja olin mustassa verhossa. Mieheni lähti yhdessä hetkessä 16 yhteisen vuoden jälkeen. Hain apua psykologilta ja sain sekä masennus että unilääkkeet. Lopulta unilääkkeetkään ei tehonneet, sain vahvemmat. Masennuslääkkeet syvensivät pahaa oloani. Tunsin, että sisälläni on musta kuilu, joka syveni syvenemistään.

Lopetin lääkkeet. Juttelin psykologin, ystävien ja äidin kanssa sekä itkin. ALoitin fyysisen liikunnan. Pakotin itseni liikkumaan, jotta henkinen paha olo väistyisi edes hieman ja tilalle tulisi fyysinen hyvä olo. Tuo onnistui. Työkaverini sanoi minulle, että joskus tulee hetkiä kun olet vielä onnellinen. En uskonut. Hän oli kuitenkin oikeassa. En koe vieläkään, vuoden tapahtuneen jälkeen, olevani täysin ehyt, mutta koen jo pieniä onnen hetkiä siitä, että minulla on hyvä työ ja terveys. Tai siitä, että lumi sulaa ja aurinko näyttäytyy.

Sanon siis kokemuksesta: älä jää yksin, pakota itsesi liikkeelle (olipa se lenkille tai kaverin luo kahville), anna itsellesi aikaa parantaa haavat, juttele, juttele ja juttele asiasta. Se sattuu, mutta joidenkin kk päästä huomaat, että elämässä on hyvääkin. Aseta itsellesi päivämäärä useiden kk päähän, jota kohti menet ajatuksella "tuolloin voin jo paremmin". Toivon sinulle voimia. Itse koin pienen voimaantumisen täällä palstalla, kun joku ihana ihminen vastasi minun ahdistukseeni vuosi sitten. Toivottavasti sinä koet samaa täällä ja/tai livenä. Pidä huoli itsestäsi. Elämä voittaa, vaikka se ei nyt siltä tunnukaan. Halauksin kohtalontoverisi