En voi käsittää tuota puolison lasten syrjintää. En kerta kaikkiaan. Paras neuvo kaikkeen on: tee toisille mitä haluaisit itsellesi tehtävän. En ole uskonnollinen tippaakaan, tuo vain on paras neuvo mitä on olemassa. Koittakaa itse kuvitella itsenne lasten asemaan ja miltä itsestänne tuntuisi tulla kaltoin kohdelluksi. Juuri sillä tavalla kuin itse heitä kohtelette.
Kaikki on omasta asenteesta kiinni. Tietysti katkeruus on mukana liian usein, kateellisuus puolison entiselle vaimolle/miehelle ja myöskin lapsille. Joka tapauksessa kohtelemalla lapsia hyvin, näytät myös puolisollesi että lapset ovat HÄNEN lapsiaan ja rakastat HÄNTÄ. Tietysti lapset kapinoivat, harvemmat eivät. Se kuuluu asiaan. Mutta omalla ystävällisellä ja ymmärtäväisellä asenteella saat varmasti lapsista iloa omaankin elämääsi, ajan kanssa.
Miksi ei kannattaisi yrittää? Ja jos ei onnistu niin yrittää vielä ja sitten vielä uudestaan. Miksi tehdä kaikki onnettomiksi vain oman itsekkyyden vuoksi. Itsesi, miehesi, hänen lapsensa ja lasten isovanhemmat, lukuisia muita asiaa koskevia mainitsematta. Jos haluat jotain "kostaa", älä koskaan tee sitä lapsille. Teet sillä heille niin paljon hallaa, samoin kuin omalle suhteellesi. Ihmettelen kovasti niitä vanhempia jotka valitsevat mielummin itselleen kumppanin ja hylkäävät lapsensa, uuden puolison tätä vaatiessa. Kenelläkään ei kuitenkaan ole oikeutta vaatia sellaista, ei uhkailla eikä kiristää asialla.
Kunpa kaikki ymmärtäisivät kuinka elämää rikastuttava asia voivat puolison lapset olla. Harvoin ovat sitä itsestään vaan se vaatii kovaa työtä, mutta LUPAAN että lopussa kiitos seisoo. Se maksaa vain vaivan ja vaatii avointa ja ymmärtäväistä mieltä.
Itse olen avoliitossa lasteni isän kanssa, mutta olen liian monesti ja läheltä seurannut näitä juttuja. Yksi esimerkki on äitini. Hän on aina ollut katkera miesystäviensä lapsista. Kun hän vihdoin meni naimisiin, sain velipuolen. Minulla ei omia sisaruksia ole enkä koskaan halunnut, mutta olen aina alussa yrittämällä yrittänyt olla ystävällinen veli- ja sisarpuoliehdokkaille, ja AINA on yritys palkittu. Tiedän ettei asia ole aina näin yksiselitteinen. Silti, jos minä joka olen vaikea ihminen, saan ystäviä ihmisistä joilla on varmastikin suuret ennakkoluulot itseäni kohtaan, onnistuu kuka tahansa siinä. Aidolla tahdolla! Yrittäkää, yrittäkää ja vielä lisää, sitten voitte vasta harkita ajatuksen hylkäämistä.
Kaikki on omasta asenteesta kiinni. Tietysti katkeruus on mukana liian usein, kateellisuus puolison entiselle vaimolle/miehelle ja myöskin lapsille. Joka tapauksessa kohtelemalla lapsia hyvin, näytät myös puolisollesi että lapset ovat HÄNEN lapsiaan ja rakastat HÄNTÄ. Tietysti lapset kapinoivat, harvemmat eivät. Se kuuluu asiaan. Mutta omalla ystävällisellä ja ymmärtäväisellä asenteella saat varmasti lapsista iloa omaankin elämääsi, ajan kanssa.
Miksi ei kannattaisi yrittää? Ja jos ei onnistu niin yrittää vielä ja sitten vielä uudestaan. Miksi tehdä kaikki onnettomiksi vain oman itsekkyyden vuoksi. Itsesi, miehesi, hänen lapsensa ja lasten isovanhemmat, lukuisia muita asiaa koskevia mainitsematta. Jos haluat jotain "kostaa", älä koskaan tee sitä lapsille. Teet sillä heille niin paljon hallaa, samoin kuin omalle suhteellesi. Ihmettelen kovasti niitä vanhempia jotka valitsevat mielummin itselleen kumppanin ja hylkäävät lapsensa, uuden puolison tätä vaatiessa. Kenelläkään ei kuitenkaan ole oikeutta vaatia sellaista, ei uhkailla eikä kiristää asialla.
Kunpa kaikki ymmärtäisivät kuinka elämää rikastuttava asia voivat puolison lapset olla. Harvoin ovat sitä itsestään vaan se vaatii kovaa työtä, mutta LUPAAN että lopussa kiitos seisoo. Se maksaa vain vaivan ja vaatii avointa ja ymmärtäväistä mieltä.
Itse olen avoliitossa lasteni isän kanssa, mutta olen liian monesti ja läheltä seurannut näitä juttuja. Yksi esimerkki on äitini. Hän on aina ollut katkera miesystäviensä lapsista. Kun hän vihdoin meni naimisiin, sain velipuolen. Minulla ei omia sisaruksia ole enkä koskaan halunnut, mutta olen aina alussa yrittämällä yrittänyt olla ystävällinen veli- ja sisarpuoliehdokkaille, ja AINA on yritys palkittu. Tiedän ettei asia ole aina näin yksiselitteinen. Silti, jos minä joka olen vaikea ihminen, saan ystäviä ihmisistä joilla on varmastikin suuret ennakkoluulot itseäni kohtaan, onnistuu kuka tahansa siinä. Aidolla tahdolla! Yrittäkää, yrittäkää ja vielä lisää, sitten voitte vasta harkita ajatuksen hylkäämistä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Haluaisin lisätä vielä sellaisen näkökulman että minkälaisen viikonloppu-äitipuolen (tai isäpuolen) itse haluatte lapsillenne? Miettikää tältä kannalta. Eikö olekin sydäntä särkevää kun lapset itkevät sinulle sitä, kuinka ilkeä äitipuoli on taas koko viikonlopun ollut?
Totta on että lapsi saa hirveät traumat, elinikäiset jos vanhempi ja äitipuoli erikseen tai varsinkin yhdessä ovat lasta vastaan ja tekevät kaikkensa tämän näyttääkseen.
mutta vaikka kuinka haluaisi olla se järkevä aikuinen, ei välttämättä onnistu kaikessa. joitain asioita on vain vaikea sulattaa.
lapsi on vanhemmilleen aina kaikki kaikessa. uskon, että jos on jo omia lapsia kykenee ymmrtämään paremmin. itse "eksyin" lapsettomana avoliittoon (kerran ja toisenkin) miehen kanssa, jolla on lapsi. toisessa liitossa lapsi oli kaien a ja o (hemmottelua), toiseen lpsi vaikutti liiankin vähän. on harvinaista löytää se kultainen keskitie, mutta uskon, ettämahdollisuudet löytyvät siitä parisuhteesta.
jos kaikilla osapuolilla on kyky ymmärtää toisiaan, on tilanne erilainen. silloin mahdollisuudet onnisua ovat täydet. jos yksikin aikuinen on "kakara", kaikki menee päin helvettiä. tuolla isällä /äidillä avaimet ovat omissa käsissään.
voin puhtaalla omatunnolla vakuuttaa, että minä tein kaikkeni molemmissa suhteissa ja ajoin lapsen etua terveellä järjellä. jossain kohdassa seinä tuli vastaan.
jos minulla olisi jo omia lapsia, tai enemmän elämänkokemusta (olen 24-vuotias ja minulla ei ole lapsia. olen synnyttänyt 6kk vanhan keskostytön, joka eli päivän ja minulle on tehty abortti ollessani jo neljännellä kuulla) sopeutuisin varmasti paremmin. olen empaattinen, mutta ajan aina omaa etuani. se lienee ihmisluonnolle (etenkin oinaalle) normaalia. koin monesti tulleeni kohdelluksi kaltoin.
vihaani ja kiukkuani, en ole koskaan lapseen purkanut. sen varran olen kyennyt olemaan aikuinen. sen sijaan lapsen vanhemmat (vaikka näillä ensimmäisessä uusperheessä olikin yli 10 vuotta enemmän ikää minuun verrattuna ja tonen on ymmärrettävämpi tapaus, koska olivat 3 vuotta itseäni nuorempia) eivät siihen kyenneet.
kirjoituksesi on kauttaaltaan totta ja oikein, mutta me kaikkiemme ole yhtä kyvykkäitä tai onnekkaita. ehkä pohja onkin siinä, että kukaan osapuiolista ei koe itde parisuhdetta kyllin tärkeäksi uhratakseen mitään.
olen itse avioerolapsi. minun oli vaikea ymmärtää eroa, olin niin pieni vielä (4 vee). en ymmärtänyt miksi kaikki ihmiset joita rakastin eivät asuneet yhdessä. aloin hyväksyä eroa vasta kouluikäisenä. silti rakastin sekä isäpuolta että äitipuolta, vaikka olinkin tod. herkkä ja itkuinen lapsi =vaikeahko. olin kovin huomionkipeä ja ikävöin isää kovasti. koin silti saavani rakkautta, eikä minun tarvinnut tuntea olevani millään tavalla erilainen kummassakaan kodissani. salaa jopa rehvastelin kavereilleni että mulla onkin kaks kotia.
tuntuu kamalalta ajatella että jospa minua ei olisikaan suvaittu ja haluttu vierailemaan isäni ja hänen avovaimonsa kotiin. en edes tajunnut että joku voi vihata lasta. Lapsi on todella tiukoilla tilanteessa joka lapselle on vaikea (käsittämätön). siihen ei auta kuin aika.
en muutenkaan pidä koko puoli-ajatuksesta. veljeni ovat minulle ihankokonaisia ihmisiä ja rakastan heitä yhtä paljon kuin isosiskoani joka on samoista vanhemmista kuin minä. minun ielestäni sellainen joka ei voi suvaita puolisonsa entisestä suhteesta tulevia lapsia ei ansaitse omienkaan lapsiensa rakkautta. lapsi on aina lapsi, aikuinen on aina aikuinen.
olen myös sitä mieltä että kaikkea ei todellakaan pidä sietää, ja että omassa kodissaan saa päättää kuinka siella esim. ruokaillaan. onhan muillakin ihmisillä omat sääntönsä, esin mummolassa on eri säänöt kuin kotona. kannatsai varmaan jutella jo suhteen alkuvaiheessa tälläisistä tärkeistä periaatteistaan jotta voisi sopia kuinka vierailu viikon loppuina toimitaan.
veemäiset ja kakaramaiset idiootti ex-puolisot onkin sit ihan eri juttu...
kaikille jaksamista ja ymmärrystä!
ei kukaan vihaa lasta. aikuinen omassa herkässä tilassaan saattaa heittäytyä itse tahtomattaan lapsen tasolle. minä en ole vihannut entisten avopuolisoideni lapsia, vaan olen pitänyt näiden puolia loppupeleissä enemmän, kuin omiani, vaikka se ei ole suoraan näkynyt. se mitä vihasin, oli lapsen vanhemmat, näiden olemattomat kasvatusperiaatteet ja tapa pitää lasta ylijumalana.
vnhemmat yrittävät hyvittää lapselle eron hemmottelulla, mikä ei viime kädessä ole lapsen edun mukaista. tuo hemmottelu ja "sokeus" saa ulkopuolisen (uusi kumppani on tätä aluksi) toisinaan jopa raivon partaalle. lapsi ei ole syypää, vaan vanhemmat. ei ole kysymys siitä, että uudet kumppanit, eivät hyväksyisi lasta.
minun on pakko sanoa, että ikävöin ex-avomieheni lasta hyvin paljon. en pitänyt tämän tavoista ja siitä, miten vaikeaa oli tapaamisten aikana (johtuen isänsä käytöksestä. minusta tuli tapaamisviikonloppuina "toi" ja mies unohti totaalisesti, että minulla on nimikin). lapsi oli valloitava tapaus. olisin voinut jopa oppia rakastamaan, jos minulle olisi annettu tilaisuus.
tarkoitinkin niitä ihmisiä jotka muissa tämän palstan keskusteluissa ovat avoimesti kertoneeet inhoavansa näitä lapsia. ymmärrän vihan ja turhautumisen tunteet aikuista kohtaan. lapsi ei ole pyytänyt syntyä, eikä ole toivonut huonoa kasvatusta. juuri sitä tarkoitin tuolla " veemäiset ja kakaramaiset idiooti ex-puolisot ovat eri juttu?"
ymmärrän myös silloin tällöin tapahtuvat "purkaukset" aikuiselta. itsekkin niitä aina välilllä saan... =)
Muutamat täällä väittävät ettei kukaan inhoa lasta tms, mutta tälläkin palstalla hyvin usein joku "äitipuoli" valittaa kun miehellä on lapsia entisestä suhteestaan, eikä tämä äitipuoli jaksa niitä edes kahtena viikonloppuna kuukaudessa... Ja noita em. kirjoituksia on useita!
Eli kyllä niitä on niitäkin ihmisiä, jotka eivät hyväksy sitä että uudella puolisolla on entisestä suhteestaan lapsia, ja sitten pitää valittaa, että "jos olisin lapsia halunnut, olisin tehnyt ne itse. En halua että puolisoni tuo lapsiaan minun kotiini riehumaan ja sotkemaan jne." Ja hetken perästä selviää, ettei se "minun koti" ole vain tämä valittavan äitipuolen koti, vaan sekä äitipuolen että tämän uuden puolison yhteinen koti, johon TOTTAKAI pitäisi olla myös puolison lasten tervetulleita!
Periaatteessa ymmärrän erittäin hyvin tämän keskustelun aloittajaa, minuakin hämmästyttää, että aikuisissa ihmisissä on niin paljon "henkisesti kakaroita" ihmisiä. Ei olla kasvettu psyykkisesti aikuisiksi, vaan ollaan itse lapsen tasolla. Kyllä pitäisi näidenkin "valittajien" tajuta miten lapsellisia ovat, ja ymmärtää olla ottamatta sellaista miestä elämäänsä, jolla jo ennestään on lapsia, jos ei kerran lapsia halua elämäänsä edes parina päivänä kuukaudessa.