Tästä tulee melko pitkä teksti, mutta toivottavasti jaksatte lukea ja auttaa etten kuole tähän ahdistukseen (ei ole kaukana).
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa pian kaksi vuotta ja rakastan häntä enemmän kuin mitään. Olen kuitenkin ollut erittäin hankala ja varmaan melko itsekäskin ja haastanut riitaa turhista asioista ja syyttänyt poikaystävääni kaikesta mahdollisesta, esimerkiksi juuri riidoista vaikka about suurin osa niistä oli aikalailla enimmäkseen omaa syytäni. Aina olen toimintaani katunut ja tiennyt sen olevan väärin, mutta ylpeys ei antanut periksi tunnustaa sitä. Poikaystäväni myönsi aina "virheensä" ja joutui pyytelemään miljoona kertaa niitä anteeksi ennenkuin lepyin. Muutenkin hän teki vuokseni aikalailla kaikkensa ja kohteli kuin kukkaa kämmenellä, vaikka en todellakaan olisi sitä ansainnut.
Vähän aika sitten poikaystäväni kyllästyi riitoihimme ja halusi erota. Pitkän aneluni jälkeen hän lupasi, että voimme yrittää vielä viimeisen kerran. Pari päivää sen jälkeen meillä oli taas ihanaa aikaa ilman riitoja. Sitten poikaystäväni käytös alkoi muuttua. Ensin hän oli noin viikon päivittäin vuorotellen hyvällä ja "rakastuneella" tuulella ja vuorotellen mökötti ja valitti pahaa oloaan eikä halunnut olla lähelläni ollenkaan. Hyvällä tuulella ollessaan hän puhui kaikenmaailman yhteenmuutosta ja naimisiinmenosta, mutta pahalla tuulella hän puhui taas erosta. Arvaatte varmaan, että se ahdisti mua aivan tajuttomasti.
Nyt hänen paha olonsa on kehittynyt sellaiseksi, että hän on "kokopäiväisesti" vihainen minulle, eli ei halua puhua eikä olla kanssani ja vastaus jokaiseen kysymykseeni on "ihan sama". Enää hän ei tunnu olevan surullinen vaan puhtaasti vihainen ja katkera mua kohtaan. Sen verran olen saanut irti, että hän on pettynyt muhun, kun olen aikaisemmin ollut niin itsekäs ja vittumainen. Ymmärrän sen täysin ja en voi olla kuin loputtoman pahoillani käytöksestäni, joka nyt jälkeenpäin ajatellen kauhistuttaa, hävettää ja järkyttää. Tiedän vain, etten enää ikinä halua sellaiseksi heittäytyä ja virheistäni opittuani tiedän, etten enää ole käyttäytymässä niin enää. Kerroin sen jo poikaystävällenikin, mutta se ei tuntunut muuttavan mitään. Kerroin myös, että epäilen senaikaisen käytökseni johtuneen siitä, että hieman ennen suhteemme alkua tulin raiskatuksi, ja sen jälkeen en ollutkaan enää ikinä täysin oma itseni ja tuntuu, että vasta nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää asioita kunnolla.
En halua todellakaan erota, vaan haluan taistella suhteemme puolesta. En vain tiedä miten voin sen tehdä, kun poikaystävääni ei kiinnosta mikään ja kaikki tuntuu olevan "ihan sama". En siis todellakaan halua tähän vastauksia "jätä se" tai "erotkaa" vaan rakentavia apua antavia kommentteja ja ehkä jopa omiakin kokemuksia. Poikaystävänikin on sanonut, että rakastaa minua eikä tahdo erota, mutta on sanonut, ettei tiedä mitä tässä pitäisi tehdä.
Miten voin korvata ja hyvittää kaiken?
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa pian kaksi vuotta ja rakastan häntä enemmän kuin mitään. Olen kuitenkin ollut erittäin hankala ja varmaan melko itsekäskin ja haastanut riitaa turhista asioista ja syyttänyt poikaystävääni kaikesta mahdollisesta, esimerkiksi juuri riidoista vaikka about suurin osa niistä oli aikalailla enimmäkseen omaa syytäni. Aina olen toimintaani katunut ja tiennyt sen olevan väärin, mutta ylpeys ei antanut periksi tunnustaa sitä. Poikaystäväni myönsi aina "virheensä" ja joutui pyytelemään miljoona kertaa niitä anteeksi ennenkuin lepyin. Muutenkin hän teki vuokseni aikalailla kaikkensa ja kohteli kuin kukkaa kämmenellä, vaikka en todellakaan olisi sitä ansainnut.
Vähän aika sitten poikaystäväni kyllästyi riitoihimme ja halusi erota. Pitkän aneluni jälkeen hän lupasi, että voimme yrittää vielä viimeisen kerran. Pari päivää sen jälkeen meillä oli taas ihanaa aikaa ilman riitoja. Sitten poikaystäväni käytös alkoi muuttua. Ensin hän oli noin viikon päivittäin vuorotellen hyvällä ja "rakastuneella" tuulella ja vuorotellen mökötti ja valitti pahaa oloaan eikä halunnut olla lähelläni ollenkaan. Hyvällä tuulella ollessaan hän puhui kaikenmaailman yhteenmuutosta ja naimisiinmenosta, mutta pahalla tuulella hän puhui taas erosta. Arvaatte varmaan, että se ahdisti mua aivan tajuttomasti.
Nyt hänen paha olonsa on kehittynyt sellaiseksi, että hän on "kokopäiväisesti" vihainen minulle, eli ei halua puhua eikä olla kanssani ja vastaus jokaiseen kysymykseeni on "ihan sama". Enää hän ei tunnu olevan surullinen vaan puhtaasti vihainen ja katkera mua kohtaan. Sen verran olen saanut irti, että hän on pettynyt muhun, kun olen aikaisemmin ollut niin itsekäs ja vittumainen. Ymmärrän sen täysin ja en voi olla kuin loputtoman pahoillani käytöksestäni, joka nyt jälkeenpäin ajatellen kauhistuttaa, hävettää ja järkyttää. Tiedän vain, etten enää ikinä halua sellaiseksi heittäytyä ja virheistäni opittuani tiedän, etten enää ole käyttäytymässä niin enää. Kerroin sen jo poikaystävällenikin, mutta se ei tuntunut muuttavan mitään. Kerroin myös, että epäilen senaikaisen käytökseni johtuneen siitä, että hieman ennen suhteemme alkua tulin raiskatuksi, ja sen jälkeen en ollutkaan enää ikinä täysin oma itseni ja tuntuu, että vasta nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää asioita kunnolla.
En halua todellakaan erota, vaan haluan taistella suhteemme puolesta. En vain tiedä miten voin sen tehdä, kun poikaystävääni ei kiinnosta mikään ja kaikki tuntuu olevan "ihan sama". En siis todellakaan halua tähän vastauksia "jätä se" tai "erotkaa" vaan rakentavia apua antavia kommentteja ja ehkä jopa omiakin kokemuksia. Poikaystävänikin on sanonut, että rakastaa minua eikä tahdo erota, mutta on sanonut, ettei tiedä mitä tässä pitäisi tehdä.
Miten voin korvata ja hyvittää kaiken?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itselläni oli samankaltainen tilanne joku aika sitten. Ahdistin poikaystävääni tulevaisuuden suunnitelmilla, mustasukkaisuudella, omistushaluisuudella ja olin ihan selvästi läheisriippuvainen. Suunnittelin elämääni jatkuvasti niin, että suhde tuli aina ensimmäisenä. Epäilin aiheetta jatkuvasti. En pitänyt siitä että hänen huomionsa piti jakaa muiden tyttöjen ja kavereiden, perheidemme kesken. Olisin vaan halunnut nököttää neljän seinän sisällä ja puhua söpöjä, kahden kesken. Tiesin ettei se ollut sitä mitä elämältäni itsekään halusin, mutta sitä se pitkälti kuitenkin mun painostuksesta oli, kunnes jätkälle riitti.
Mun selän takana poikaystäväni oli tutustunut toiseen ja päätti siitä tulla mulle kertomaan. Muutamat viikot ennen tätä ilouutista oli olleet vähän sekavia, tiesin että jotain on meneillään. Poikaystävä sanoi rakastavansa mua, osoitti läheisyyttäkin välillä, mut se oli tosi teennäistä. Minä reippaana tyttönä hermostuin ja vaadin lisää läheisyyttä. Tilanne kiristyi ja tämä jätti mut.
Vasta menetettyäni sen mitä kynsin ja hampain pidin omanani, tajusin mikä helvetin idiootti olin ollut. Pari ensimmäistä viikkoa kinusin ja anelin tätä takaisin, tuloksetta. Kysyin että etkö muka rakasta enää, vastaus oli en tiedä, ehkä, en taida, milloin mitäkin. Tämä lähti nauttimaan vapaudestaan. Ryyppäs minkä ehti, ajoikin humalassa, kierti naisissa... Ja mun piti vain katsoa vierestä. Oikein se mulle oli.
Siinä vaiheessa kun jätkä huomasi että miten nöyrä olin, ja että kaduin asioita oikeasti, hän päätti tulla mua vastaan. Ensin tekstiviesteillä, joissa kertoi itsekin syyllistyneensä tunteiden sisällä pitämiseen ja siihen että oli pitänyt mua itsestäänselvyytenä. Parin kuukauden päästä jo nähtiin, ja siitä lähtien on vaan oltu tiiviimmin tekemisissä eikä kumpaakaan enää kiinnostakaan kukaan muu. Me eksyttiin jossain vaiheessa ihan totaalisesti siitä mitä oltiin suhteen ensimmäisen vuoden aikana, mutta nyt on löydetty se raide taas uudelleen ja tällä olis tarkoitus pysyä.
Nykyisin arvostetaan toisiamme ihan eri tavalla. Jokapäiväiset hellyydenosoitukset ei tule itsestäänselvyyksinä vaan niitä vaalitaan ja kunnioitetaan. Otetaan toisemme paljon paremmin huomioon ja on niin ihana nähdä, että poikaystävälläkin on oikeasti hyvä olla. Oon ite ymmärtäny miten hemmetin tärkeää on antaa toiselle tilaa, aikaa ja luottamusta. Nyt tiedän millainen terve parisuhde on :)
Tämän jutun pointti oli se, että tossa teidän tilanteessa ryhtyisin ehkä pienelle breikille. En välttämättä lähtis sopimaan siihen mitään sääntöjä, kumpikin tehköön mitä tekee. Tosiasia on, että 80% tauolla olleista suhteista ei enää jatku. Mut joskus käy niin kuin meillä, ja tajuaa että se mitä itsellä jo on, on parasta mitä voi saada, eikä sitä syntyvää tyhjiötä voi kukaan muu kuin se yksi henkilö täyttää. Liian helposti kuvitellaan ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella, kunnes sitten huomataan että kaikkien ihmisten kanssa on omat ongelmansa, eikä auta kuin tehdä töitä suhteen eteen.
Missään väkivaltaisessa eikä epätasa-arvoisessa suhteessa kannata tietenkään olla, silloin se ruoho taatusti onkin vihreämpää.
Lisäisin vielä, että mekin ehdittiin jo vuokrasoppari allekirjoittaa kun oli tarkoitus muuttaa yhteen. Nää uutiset tuli 5 päivää sen jälkeen. Että vaikka puhetta ja tekojakin olis tulevaisuuden suhteen niin se ei välttämättä sitä tarkoita, jos jätkä ei ymmärrä suutaan avata.
Poikaystäväsi ei pääse hetkessä yli asiasta, koska sitä kesti niin kauan, kai sinä sen ymmärrät? Jos pari vuotta syydät sontaa toisen niskaan, niin ei se mene ohi yht'äkkiä sillä, että vaan lupaa olla jotain muuta: yleensä vielä kun se ei pidä paikkaansa. Ihminen muuttuu tapa kerrallaan ja hitaasti, siis on helppoa todeta, että "en ikinä halua enää sellaiseksi" ja hyvin vaikeaa ja hidasta toteuttaa se käytännössä. Siis kaikilla. Hienoa, että haluat niin tehdä, mutta nyt kannattaa jo nöyrtyä tajuamaan, että on vain ihminen, heikkouksineen ja huonouksineen, eikä ole muuttuminenkaan helppoa. Nöyryydellä se saattaa kuitekin onnistuakin.
Teidän pitää keskustella paljon ja sinun pitää todella pohtia asioita, miettiä millaista suhdetta haluat rakentaa, ja et tietenkään voi loputtomiin olla pahoillasi, mutta siis jos sä nyt kaksi vuotta pystyt kostamaan ja vittuilemaan, niin kaksi vuotta kun asiaa korjaat, niin olette ikäänkuin samalla viivalla, ymmärrätkö? Siis että et sä ole vielä lähelläkään sitä, että olisit ollut loputtomasti pahoillasi. Se korjaaminen ei tarkoita alistuvaa nöyristelyä, vaan sitä, että huomioi, kuuntelee itseään ja tajuaa koska on millainen, ja muuttaa sitä heti, pyytää vanhoja asioita anteeksi, siis voisit muistella niitä ja pyytää anteeksi: "silloin ja silloin vikaa oli kyllä minussakin"...
Mitäpä jos sen lisäksi alkaisit itse viemään häntä treffeille, tarjoaisit niskahieronnan usemmin ja pyytäisit päästä kainaloon ja kiittäisit enemmän? Olisiko kiitos, ole hyvä, huomioiminen ja antaminen mitään? Jutelkaa, jutelkaa ja jutelkaa, käykää asioita läpi, jos vaan poikaystäväsi suostuu siihen. Mutta usein teot alkavat auttaa itseäänkin. Kun siis sinäkin saat mukavia kokemuksia yhdessä, niin alat ehkä huomata, että se mukava käytös palkitsee enemmän ja kuin itsestään. Kaikkia riitoja ei ehkä voi välttää, mutta ehkä ne haluaa sitten pitää minimissä. Että mitä jos nyt sinä pitäisit häntä kuin kukkaa kämmenellä? Olisiko sinun vuorosi antaa vaikkei toinen sitä ansaitsekaan :)
Tuo raiskaus juttu... Mä olen joutunut seksuaalisen väkivallan kohteeksi ja tuntuu hassulta, että kappas, aloitit vaan reippaasti suhteen, kostit kaiken ja nyt käytät sitä vielä tosta vaan puolustuksena, mutta apua et siis edelleenkään hae kun nyt alkaa asiat selvitä? Mä ymmärrän, ettei moni uskalla nostaa syytettä, mutta sä totetat sen sivulauseessa, kun että "mullahan on kuitenkin syy"... En osaa sanoa, mutta... Ensinnäkin. Et koe tarvetta kertoa sitä suhteen alussa, et koe tarvetta hakea apua. Nyt kerrot sen vaan tosta noin, koska tarvitset syyn käytöksellesi. No, enpä sano tähän muuta, kun että hae sitä psykologista apua, sinut on sitten raiskannut joku muu kun poikaystäväsi, eikä ole hänen asiansa ottaa jonkun raiskaajan osumia vastaan. Hän voi auttaa ja olla tukena, mutta ei nyrkkeilysäkkkisi. Sinun kuuluu hakea apua koska ei sitä kukaan muu voi puolestasi kuitenkaan tehdä.
Ala siis myös ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnistasi ja olla tekijä, äläkä tahdoton uhri elämässäsi, on paljon mihin voit vaikuttaa ja paljon mitä voit tehdä ja parantaa. Mutta et pakoilemalla ja tekosyitä keksimällä. Uskoisin että se psykologin tuki toisi näkemystä ja auttaisi sinua saamaan puolueetonta näkemystä asioihin ja saisit hoidettua itseäsi paremmaksi.
hei mä kirjotiin tälle palstalle juuri äsken nimimerkillä vaikea nainen... Teidän kirjoituksenne ja erityisesti geezin kirjoitus tuntui tutulta. Kerro miten muutit käytöstäsi? onko tämä kaikki peräisin oman itsetunnon heikkoudesta, että ei usko olevansa kokonainen ilman toista. Haluaisin olla vapaa ja antaa toiselle vapautta (yksiavioisesti tietenkin), mutta en osaa. En nauti ulkomaanreissuista vaan ikävöin miestäni. En voi vaan ikävöidä lopun ikääni ja toivoa että hän haluaisi olla kanssani 24/7.. jotain mulle on tapahtunut, ei tää ennen ollut ihan näin pahaa. Takana ei mitään dramaattisia suhteita vaan tavallista elämää.
miten muuttaa itseään, tarvitaanko siihen terapiaa? on nin hankalaa, voin kyllä joskus hillitä itseäni enkä käyttäydy omistavaisesti miestäni kohtaan..