Tästä tulee melko pitkä teksti, mutta toivottavasti jaksatte lukea ja auttaa etten kuole tähän ahdistukseen (ei ole kaukana).
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa pian kaksi vuotta ja rakastan häntä enemmän kuin mitään. Olen kuitenkin ollut erittäin hankala ja varmaan melko itsekäskin ja haastanut riitaa turhista asioista ja syyttänyt poikaystävääni kaikesta mahdollisesta, esimerkiksi juuri riidoista vaikka about suurin osa niistä oli aikalailla enimmäkseen omaa syytäni. Aina olen toimintaani katunut ja tiennyt sen olevan väärin, mutta ylpeys ei antanut periksi tunnustaa sitä. Poikaystäväni myönsi aina "virheensä" ja joutui pyytelemään miljoona kertaa niitä anteeksi ennenkuin lepyin. Muutenkin hän teki vuokseni aikalailla kaikkensa ja kohteli kuin kukkaa kämmenellä, vaikka en todellakaan olisi sitä ansainnut.
Vähän aika sitten poikaystäväni kyllästyi riitoihimme ja halusi erota. Pitkän aneluni jälkeen hän lupasi, että voimme yrittää vielä viimeisen kerran. Pari päivää sen jälkeen meillä oli taas ihanaa aikaa ilman riitoja. Sitten poikaystäväni käytös alkoi muuttua. Ensin hän oli noin viikon päivittäin vuorotellen hyvällä ja "rakastuneella" tuulella ja vuorotellen mökötti ja valitti pahaa oloaan eikä halunnut olla lähelläni ollenkaan. Hyvällä tuulella ollessaan hän puhui kaikenmaailman yhteenmuutosta ja naimisiinmenosta, mutta pahalla tuulella hän puhui taas erosta. Arvaatte varmaan, että se ahdisti mua aivan tajuttomasti.
Nyt hänen paha olonsa on kehittynyt sellaiseksi, että hän on "kokopäiväisesti" vihainen minulle, eli ei halua puhua eikä olla kanssani ja vastaus jokaiseen kysymykseeni on "ihan sama". Enää hän ei tunnu olevan surullinen vaan puhtaasti vihainen ja katkera mua kohtaan. Sen verran olen saanut irti, että hän on pettynyt muhun, kun olen aikaisemmin ollut niin itsekäs ja vittumainen. Ymmärrän sen täysin ja en voi olla kuin loputtoman pahoillani käytöksestäni, joka nyt jälkeenpäin ajatellen kauhistuttaa, hävettää ja järkyttää. Tiedän vain, etten enää ikinä halua sellaiseksi heittäytyä ja virheistäni opittuani tiedän, etten enää ole käyttäytymässä niin enää. Kerroin sen jo poikaystävällenikin, mutta se ei tuntunut muuttavan mitään. Kerroin myös, että epäilen senaikaisen käytökseni johtuneen siitä, että hieman ennen suhteemme alkua tulin raiskatuksi, ja sen jälkeen en ollutkaan enää ikinä täysin oma itseni ja tuntuu, että vasta nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää asioita kunnolla.
En halua todellakaan erota, vaan haluan taistella suhteemme puolesta. En vain tiedä miten voin sen tehdä, kun poikaystävääni ei kiinnosta mikään ja kaikki tuntuu olevan "ihan sama". En siis todellakaan halua tähän vastauksia "jätä se" tai "erotkaa" vaan rakentavia apua antavia kommentteja ja ehkä jopa omiakin kokemuksia. Poikaystävänikin on sanonut, että rakastaa minua eikä tahdo erota, mutta on sanonut, ettei tiedä mitä tässä pitäisi tehdä.
Miten voin korvata ja hyvittää kaiken?
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa pian kaksi vuotta ja rakastan häntä enemmän kuin mitään. Olen kuitenkin ollut erittäin hankala ja varmaan melko itsekäskin ja haastanut riitaa turhista asioista ja syyttänyt poikaystävääni kaikesta mahdollisesta, esimerkiksi juuri riidoista vaikka about suurin osa niistä oli aikalailla enimmäkseen omaa syytäni. Aina olen toimintaani katunut ja tiennyt sen olevan väärin, mutta ylpeys ei antanut periksi tunnustaa sitä. Poikaystäväni myönsi aina "virheensä" ja joutui pyytelemään miljoona kertaa niitä anteeksi ennenkuin lepyin. Muutenkin hän teki vuokseni aikalailla kaikkensa ja kohteli kuin kukkaa kämmenellä, vaikka en todellakaan olisi sitä ansainnut.
Vähän aika sitten poikaystäväni kyllästyi riitoihimme ja halusi erota. Pitkän aneluni jälkeen hän lupasi, että voimme yrittää vielä viimeisen kerran. Pari päivää sen jälkeen meillä oli taas ihanaa aikaa ilman riitoja. Sitten poikaystäväni käytös alkoi muuttua. Ensin hän oli noin viikon päivittäin vuorotellen hyvällä ja "rakastuneella" tuulella ja vuorotellen mökötti ja valitti pahaa oloaan eikä halunnut olla lähelläni ollenkaan. Hyvällä tuulella ollessaan hän puhui kaikenmaailman yhteenmuutosta ja naimisiinmenosta, mutta pahalla tuulella hän puhui taas erosta. Arvaatte varmaan, että se ahdisti mua aivan tajuttomasti.
Nyt hänen paha olonsa on kehittynyt sellaiseksi, että hän on "kokopäiväisesti" vihainen minulle, eli ei halua puhua eikä olla kanssani ja vastaus jokaiseen kysymykseeni on "ihan sama". Enää hän ei tunnu olevan surullinen vaan puhtaasti vihainen ja katkera mua kohtaan. Sen verran olen saanut irti, että hän on pettynyt muhun, kun olen aikaisemmin ollut niin itsekäs ja vittumainen. Ymmärrän sen täysin ja en voi olla kuin loputtoman pahoillani käytöksestäni, joka nyt jälkeenpäin ajatellen kauhistuttaa, hävettää ja järkyttää. Tiedän vain, etten enää ikinä halua sellaiseksi heittäytyä ja virheistäni opittuani tiedän, etten enää ole käyttäytymässä niin enää. Kerroin sen jo poikaystävällenikin, mutta se ei tuntunut muuttavan mitään. Kerroin myös, että epäilen senaikaisen käytökseni johtuneen siitä, että hieman ennen suhteemme alkua tulin raiskatuksi, ja sen jälkeen en ollutkaan enää ikinä täysin oma itseni ja tuntuu, että vasta nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää asioita kunnolla.
En halua todellakaan erota, vaan haluan taistella suhteemme puolesta. En vain tiedä miten voin sen tehdä, kun poikaystävääni ei kiinnosta mikään ja kaikki tuntuu olevan "ihan sama". En siis todellakaan halua tähän vastauksia "jätä se" tai "erotkaa" vaan rakentavia apua antavia kommentteja ja ehkä jopa omiakin kokemuksia. Poikaystävänikin on sanonut, että rakastaa minua eikä tahdo erota, mutta on sanonut, ettei tiedä mitä tässä pitäisi tehdä.
Miten voin korvata ja hyvittää kaiken?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minulle tulee ekana mieleen, että yrittäisit enemmän selittää miehellesi miten ja millaisen henkisen prosessin olet käynyt läpi, ja että hän antaisi vielä yhden mahdollisuuden.. Vaikkakin eihän miehesi voi yhdessä yössä muuttaa ajatteluaan ja tunteitaan.. Jos hän ei halua kuulla, ansaitset paremman miehen. Muutenkin tuollainen kokemus on sellainen, joka mielestäni kuuluu jakaa kumppanin kanssa, koska sitä kantaa tietyllä tapaa mukana läpi elämän.
Omista parisuhteistani mietin, että jos ei tietyllä tapaa suju niin turha sitä on vatvoa. Sitten kun tulee lapsia ne kaikki eriäväisyydet jne kasvavat suuremmiksi. Tietty silloin mielestäni pitäisi kasvaa lähemmäksi toisiaan, mutta jos on tietynlaiset erilaisuudet pohjalla, niin silloin kasvaa erilleen.. mutta se on vaan oma teoriani, jonka olen nyt tajunnut.. emmie tiijä..
Tsemppiä ja onnea sinulle elämääsi!
Poikaystäväsi on jo nähnyt sinun todellisen luonteesi ja tekee jatkon varmasti sen mukaan. Tuskin siinä enää auttaa mielistellä viikkoa tai kahta. Hän varmaan odottaa vaan koska alat taas rähjäämään. Aikansa ku saa paskaa niskaan turhan takia niin päätös on helppo tehdä. Taitaa poikaystäväsi vaan venaa itselleen uutta asuntoa......ja tyttöystävää. Ellei ole jo löytänyt tasapainoisempaa. Hommaa itselles ammattiapua tulevia suhteita ajatellen. Ei kukaan mies jaksa nalkuttavaa akkaa itselleen, parempia on aina tarjolla!!! Hyvää jatkoa kuitenkin sinulle!!!
Parisuhdeterapiaan? Kai itse olet käynyt terapiassa kamalan kokemuksesi jälkeen?! Itelläni on kaikenlaisia mörköjä myöskin kaapeissa, ja yksi tosi vaikea suhde jossa aina yritettiin uudelleen, erottiin ja palattiin yhteen, minä aina rukoilin miestä että antaisi uuden mahdollisuuden. Sitten kun hän lopullisesti päätti erota, niin se eroprosessi oli jotain todella rankkaa mulle.. melkein toivon että olisin päästänyt miehen pois jo montav uotta aikaisemmin.
Ammattilainen saisi ehkä autettua sinua omien ajatustesi ja tunteittesi jäsentelyssä. Yksin et välttämättä selviä tuosta.
Älä kieri liiaksi itsesäälissä ja -vihassa. Ymmärräthän aikaisemmat virheesi ja olet pyytänyt niitä anteeksi. Nyt suunta on vain eteenpäin, kohtele poikaystävääsi hyvin ja koittakaa puhua asioista. Ihan ymmärrettävää että poikaystäväsi epäröi ja on katkera nyt kun on tajunnut, mitä on tapahtunut. Näytä hänelle, että voit muuttua. Muuten et voi tehdä paljon mitään, kuin katsoa antaako mies sinulle anteeksi ja onko hänellä halua yrittää uudelleen.
hyvä että poikaystäväsi on rehellinen, vihdoinkin. aiemmin hän ei vain osannut tai uskaltanut kertoa noista tunteistaan. Ei kai kukaan oikeasti pysty antamaan moisia noin vaan anteeksi mutta kun ei osaa tai jaksa keskustella asioista, niin anteeksianto tuntuu helpoimmalta ratkaisulta, "ettei tulisi enempää tätä paskaa".
Tiedän tämän kokemuksesta sillä itsekin toimin noin aikanansa.