Onko Beethoven yksi Euroopan säveltaiteen arkkityyppi (kaikkien tunnistama hahmo)? Säveltäjänä hän on paitsi ahkeruuden myös synnynnäisen luomisvimman symboli.
Beethovenilla oli nuorena varmasti attraktio muusikkopiirejä kohtaan. Hän - toisin kuin ujo Schubert - ei kärsinyt aloitekyvyttömyydestä (apatiasta), vaan lähestyi, tarjosi taitavaa itseään piireihin ja sai pian aseman.
Koska Beethovenin tie ei ollut ruusuinen, eikä elämä sellaisilla tanssimista, hän teki ehkä henkilöattribuution eli oletti omaksi ansiokseen nopeahkosti tulleen statuksen wieniläispiireissä. Hänen koko merkitystään säveltäjien uudenlaisessa arvostuksessa ja taiteilijoiden aseman kohentamisessa on joskus taas tarkasteltu tilanneattribuutiolla.
Joidenkin mielestä Beethoven altisti koko läntisen kulttuurin uudelle romanttiselle happamalle tyylille, eikä suonut Haydnin ja Mozartin altruistisen sulon jatkua. Beethoven ei ehkä kauneudelta ylläkään samalle tasolle, mutta oli jotenkin henkisempää kulttuuria kuin kaavamaisemmat kollega-klassikot.
Freud käytti sanaa determinismi tarkoittaen että lipsahduksilla ja itseasiassa jokaisella toiminnalla on edeltävä syy. Beethovenin sinfonioihin tämä on sovellettavissa helposti: niiden temaattisuus on upeaa. Samalla ne ovat jännitteisiä; dynaamisia, eivätkä koskaan staattisia (toisin kuin Beethoven esikuvakseen maininneen raskassoutuisemman Sibeliuksen lähes kaikki sävellykset).
Mestaruudestaan huolimatta Beethoveniin kohdistaa moni tiukkaa kritiikkiä. Joku voisi sanoa, että Beethoven kärsi melodisesta dysleksiasta, kun mies ei omaksunut Mozartilaista tai Schubertilaista melodiasuloa vaikka ehti nähdä roppakaupalla ensimmäisen ja hieman toisenkin nuotteja - tai melodisesta dysgrafiasta. Yleisesti ottaen siis melodisesta dysfasiasta: kyvyttömyydestä melodiseen puheeseen tai kirjoitukseen.
Mutta toisin kuin monen muun kohdalla, Beethoven suhteellisen harvoin tuottaa deja vu -ilmiön; teosten originelli tyyli ja kolmen eri kauden yksilöllisyys ihastuttavat tutkijoita.
Beethovenilla oli nuorena varmasti attraktio muusikkopiirejä kohtaan. Hän - toisin kuin ujo Schubert - ei kärsinyt aloitekyvyttömyydestä (apatiasta), vaan lähestyi, tarjosi taitavaa itseään piireihin ja sai pian aseman.
Koska Beethovenin tie ei ollut ruusuinen, eikä elämä sellaisilla tanssimista, hän teki ehkä henkilöattribuution eli oletti omaksi ansiokseen nopeahkosti tulleen statuksen wieniläispiireissä. Hänen koko merkitystään säveltäjien uudenlaisessa arvostuksessa ja taiteilijoiden aseman kohentamisessa on joskus taas tarkasteltu tilanneattribuutiolla.
Joidenkin mielestä Beethoven altisti koko läntisen kulttuurin uudelle romanttiselle happamalle tyylille, eikä suonut Haydnin ja Mozartin altruistisen sulon jatkua. Beethoven ei ehkä kauneudelta ylläkään samalle tasolle, mutta oli jotenkin henkisempää kulttuuria kuin kaavamaisemmat kollega-klassikot.
Freud käytti sanaa determinismi tarkoittaen että lipsahduksilla ja itseasiassa jokaisella toiminnalla on edeltävä syy. Beethovenin sinfonioihin tämä on sovellettavissa helposti: niiden temaattisuus on upeaa. Samalla ne ovat jännitteisiä; dynaamisia, eivätkä koskaan staattisia (toisin kuin Beethoven esikuvakseen maininneen raskassoutuisemman Sibeliuksen lähes kaikki sävellykset).
Mestaruudestaan huolimatta Beethoveniin kohdistaa moni tiukkaa kritiikkiä. Joku voisi sanoa, että Beethoven kärsi melodisesta dysleksiasta, kun mies ei omaksunut Mozartilaista tai Schubertilaista melodiasuloa vaikka ehti nähdä roppakaupalla ensimmäisen ja hieman toisenkin nuotteja - tai melodisesta dysgrafiasta. Yleisesti ottaen siis melodisesta dysfasiasta: kyvyttömyydestä melodiseen puheeseen tai kirjoitukseen.
Mutta toisin kuin monen muun kohdalla, Beethoven suhteellisen harvoin tuottaa deja vu -ilmiön; teosten originelli tyyli ja kolmen eri kauden yksilöllisyys ihastuttavat tutkijoita.
Vastaukset 4
Vanhimmat
UKKO!!! HYVÄ UKKO!!!! PAASSUU!!!!!!
o!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Hikinen pimppa!
Pitänee paikkansa pitkälti. Lisäisin tuohon kuitenkin sen, ettei tuo melodisuus-juttu ole lainkaan niin yksiselitteinen. Puhtaan klassismin muotokankeus toistaa toisaalta kovin keskenään samankaltaisia sävelkulkuja. Mielestäni melodisuus on tosiasiassa myös kytköksissä juuri tuohon deja vu -ilmiön poissaoloon: vähemmän kaavoihin kangistunut sävelrunous lienee sekin arvostettava ja oman lohkonsa melodisuuden kentällä ansaitseva alue. Itse pitäisinkin näitä kaikkia esimerkkejä esimerkkeinä myös melodisesti korkeatasoisesta tekstuurista, mitä sulosävelisyydeksikin edellä tapasit kutsua.