Olen ihmetellyt miksi ihmiset venyttävät suhdettaan vaikka yhteinen elämä ei ole mikään ilonaihe jopa useaan vuoteen ollut? Aletaan yhtäkkiä jopa käymään terapiassa juttelemassa miten pitäisi olla edelleenkin yhdessä väkisin?
Itse erosin reilu 21v. sitten ja voin vain todeta, että en olisi koskaan elänyt näin antoisaa 21v. jos olisimme päätyneet jatkamaan edelleenkin siinä parisuhteessa joka tyrehtyi täysin toisiamme sietämättömään mittaan 11v yhteisen elämisen jälkeen.
Sukulaiset, tuttavat, appivanhemmat yrittivät kannustaa meitä jatkamaan, mutta niin alas ei vajottu että oltaisi vielä viimeisenä kortena tartuttu terapiaan jossa alettu ikäänkuin alusta "ihanan yhteisen elämän etsintä"...
Erotkaa hyvät ihmiset toimimattomasta suhteesta jossa tuntuu pahalta elää ja tehkää uusi parempi elämä kun vielä kerkiätte! Yksi elämä meillä vain on ja sitä ei pidä viettää kitumalla. Saattaa sattuu tietenkin hetken, mutta helpottaa merkittävästi kun vain jatkaa elämistä eikä jää itsesääliin rypemään.
Älkää sortuko uuteen suhteeseen heti, vaan antakaa itsellenne aikaa palautua ja samalla työstään loppuun oma entinen eläminen sinne menneisiin muistoihin lopullisesti. Parantumiseksi sitä aikaa kutsuisin.
Tänään oli jokin radio-ohjelma asiasta "parisuhde-terapia" ja siitä kylmätväreet sain ja tämä asia piti tuoda omalla näkemyksellä esille!
Itse erosin reilu 21v. sitten ja voin vain todeta, että en olisi koskaan elänyt näin antoisaa 21v. jos olisimme päätyneet jatkamaan edelleenkin siinä parisuhteessa joka tyrehtyi täysin toisiamme sietämättömään mittaan 11v yhteisen elämisen jälkeen.
Sukulaiset, tuttavat, appivanhemmat yrittivät kannustaa meitä jatkamaan, mutta niin alas ei vajottu että oltaisi vielä viimeisenä kortena tartuttu terapiaan jossa alettu ikäänkuin alusta "ihanan yhteisen elämän etsintä"...
Erotkaa hyvät ihmiset toimimattomasta suhteesta jossa tuntuu pahalta elää ja tehkää uusi parempi elämä kun vielä kerkiätte! Yksi elämä meillä vain on ja sitä ei pidä viettää kitumalla. Saattaa sattuu tietenkin hetken, mutta helpottaa merkittävästi kun vain jatkaa elämistä eikä jää itsesääliin rypemään.
Älkää sortuko uuteen suhteeseen heti, vaan antakaa itsellenne aikaa palautua ja samalla työstään loppuun oma entinen eläminen sinne menneisiin muistoihin lopullisesti. Parantumiseksi sitä aikaa kutsuisin.
Tänään oli jokin radio-ohjelma asiasta "parisuhde-terapia" ja siitä kylmätväreet sain ja tämä asia piti tuoda omalla näkemyksellä esille!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sinäpä teitkin järkevästi kun erosit, jos ei kerran tuntunut hyvältä.
Kaikilla ei ole sitä rohkeutta tehdä ratkaisua. Minä erosin ja taas jatkoin samaa ja aina vain sitä samaa. Mikään ei tunnu miltään ja elämä lipuu ohi.
Mistä sitä pienellä paikkakunnalla ottaa sen rohkeuden kestää ja elää kaikkien keskellä samaa elämää mitä ennenkin ja vaihtaa vaikka asuntoa. Paikkakunnalla jossa kaikki tietää kaikki niin omat kuin muidenkin asiat, mikään ei pysy salassa, ikkunaverho heilahtaa joka talossa kun liikettä näkyy.
50-vuotias nainen ja tämä elämä oli tässä
Pitkästä suhteesta on vaikea noin vain lähteä,jos tuntee toista kohtaan jotakin,Kun se parin vaihto ei välttämättä anna onnea.
Itselläni on tilanne,että olen ollut 11 vuotta saman kanssa,niistä 8 vuotta kihloissa. nyt talvella kaveri sanoi menevänsä naimisiin kanssani nyt kesällä ja päivämääräkin oli jo valittu,ynnä kirkko. nyt viikonloppuna se sitten vaan yhtäkkiä peruikin koko asian. ja minä nyt sitten siitä syystä jätin sen.
Sellainen suhde ei toimi,jossa toinen tekee oman päänsä mukaan näinkin tärkeät päätökset. Minua ainakin loukkasi asia niin paljon,etten pysty edes katsomaan siihen ihmiseen. Ja olen sanonut monta kertaa ja suoraan,että haluan suhteen,jossa on pohja,ei mitään tuuliviiri meininkiö enää.Täytän tänä vuonna 52 ja tälläinen leikkiminen ei ole enää heiniäni. Se leikkii,joka tuntee siihen tarvetta.
Kyllä olen sitä mieltä,että suhde pitäisi osata lopettaa ajoissa,ettei elämä mene sammuvaan hiileen puhaltamiseen.
Noo, sehän onkin tämän päivän trendi. Minäitte, minäminäminäminä. Yleensä sellainen pariskunta, jolla on toivoa voipi saada apua terapiasta, mutta toisiansa vihaavien ihmisten on syytä pysyä toisistaan kaukana.
Sellaiset pariskunnat, joilla on esimerkiksi kommunikointivaikeuksia "minä tarkoitin.." ja "minä luulin" -tyyliin voivat saava terapiasta apua, mm. siihen miten kerrotaan omia tuntemuksia toiselle. Ne pariskunnat, joilla ei ole halua edes yrittää eivät sinne terapiaan kuulu.
Älä teilaa sitä terapiaa heti. Moni ei ole niin itsekäs, että jättää toisen ihmisen kuin nalli kalliolle päästäkseen itse etsimään vihreämpää ruohoa. Voi vielä käydä niin ettei ketään löydy. Tunnen pari viisikymppistä miestä, jotka paukuttavat jo kymmenettä vuotta ilman parisuhdetta ja molemmat ovat kaivanneet vaimojensa luo. Toinen yritti pariakin suhdetta, mutta yllättävää kyllä, molemmissa naisissa oli niitä huonoja ominaisuuksia.
Ja voin omasta puolestanikin sanoa, ettei ruoho ole aina vihreämpää aidan toisella puolella. Minun piti se tajuta vaikeimman kautta, mutta onneksi asiat hoituivat parhaimman mukaan.
Turhaan parjaat parisuhdeterapioita. Kirjoituksestasi paistoi ettet tiedä niistä hölkäsen pöläystä.
Minä ja exäni kävimme aikaaan terapiassa - ja hyvä niin. Lopulta ratkaisu oli se että erosimme, mutta saimmepa sen eron hoidettua ja sittä toivuttua parhaalla mahdollisella tavalla - kiitos pariterapian. Viisas erokin voi olla terapian tavoite, katsos.
Olin aika valmis, kun aloin katselemaan uutta kumppania. Harminani ovat olleet rikkinäiset miehet, jotka hakevat terapeuttia ja kaikenmaailman laastareita kohtaamistaan kumppaniehdokkaista. Minunko maallikon pitäisi nämä ukot parantaa, kun heistä ei ole miestä hakemaan apua sieltä mistä sitä oikeasti kuuluu hakea...? Kiitos ei.
Toinen juttu on mikä on missäkin tilanteessa parasta? Olen viihtynyt aikuisiälläni vuosia sekä suhteessa että sinkkuna. Jälkimmäisessä on etunsa, mutta olen valmis myöntämään ihmisellä on aina ikävä toisen luo - kuka se toinen sitten liekin....
Ja jos parilla on pieniä lapsia, ja ongelmat korjattavissa, "väkisin" eli tahtoen kannattaa todella yrittää.
Samaa mieltä Ounousin kanssa . Nykyään luovutetaan liian helpolla ja ollaan liian minäkeskeisiä, ei se uusi suhde tai sinkkuus tuo aina sitä onnea ja autuutta. Toki ymmärrän erot semmosesta suhteesta jossa on todella pahoja ongelmia mutta suurin osa parisuhteen ongelmistakin ratkeaisi puhumalla sille toiselle ja kertomalla toiselle omista tunteista. Ja parisuhteessa pitää osata tietyt asiat katsoa läpi sormien , en tarkoita nyt mitään isoja juttuja mutta jos vaikka pitkän parisuhteen aikana tapahtuu hairahdus tai pari ei senkään tarvi olla parisuhteen tappio välttämättä.
Terapiaan ja psykologiaan uskon vahvasti, mutta siinä olen kyllä samaa mieltä kanssasi, että pariterapia on ikäänkuin itsensä huijaamista. Törkeää yrittää uskotella petetylle, että tästä elämä alkaa hymyillä ja että täytyy vain osata antaa anteeksi. Tai että kyllä se väkivaltainen puoliso yrittää parantaa tapansa, pitää vaan sinnitellä. Jos on pas*assa suhteessa niin siitä täytyy päästä pois, vaikka jotain mahdollisuuksia olisikin jatkaa. Suurin osa parisuhdeterapiaistuntojen asiakkaista on loppujen lopuksi päätyneet eroon tai kokevat suhteensa epämiellyttäväksi (tää oli joku tutkittu fakta). Perheterapia taas on eri asia, siinä keskitytään lasten hyvinvointiin.
ei aina luovuta helpolla, katsoin itse kolme vuotta kun mies oli toisen naisen kanssa, eikä kiinnostanut mikään kanssani.
Lähdin pois lopullisesti, en olisi voinut olla siinä parisuhteessa, vaikka olis mitä terapiaa annettu
Nii-in, ymmärrän. Mutta entä sitten, kun on taistellut oman itsensä puolesta n. 30 v. eikä enää jaksa taistella. Sillä toinen on luvannut, että erosta tuolee 'suuri sota'.