Erosimme avovaimoni kanssa vuoden vaihteessa. Takana oli 10-vuoden suhde ja siinä ajassa kerkesimme punoa juuriamme yhteen. Eropäätös oli kuitenkin yksimielisesti hänen ja minä jäin kärsimään. Syynä oli, että ei tämä vaan toimi ja että asia on ollut harkinnassa jo kauan. Niimpä juuret kuihtuivat pois. Tuolloin en jäänyt suremaan, vaan yritin keskittyä itseni koossa pitämiseen.
Ryhdyin rakentamaan omaa elämääni. Olin jo mielestäni saanut käsiteltyä keskeneräiset asiamme sekä myös omani, kunnes hän puolivahingossa paljasti deittailevansa uutta. Silloin töksähdin jälleen siihen lähtöpisteeseen, harteillani raskaat ja kipeät käsittelemättömät asiat. Näinkö hän kunnioittaa pitkää yhteistä tavailtamme? Onko hän mukamas jo käsitellyt omat asiansa? Miksi hän meinasi jättää minut tietämättömäksi asiasta? Tämä iski minuun pahemmin, kuin eromme. Minulla on tunne, että meiltä on jäänyt jotain vielä käsittelemättä.
Olen syvästi pettynyt häneen ja hänen tapaansa käsitellä asiaa. Kun kuulin tuosta hänen tempauksestaan, oksensin ja vointini oli heikko miltei viikon. Nyt tunnen, elämä alkaa jälleen voittamaan, tai että valoa näkyy tunnelin päässä. Vielä tosin sattuu...
Ryhdyin rakentamaan omaa elämääni. Olin jo mielestäni saanut käsiteltyä keskeneräiset asiamme sekä myös omani, kunnes hän puolivahingossa paljasti deittailevansa uutta. Silloin töksähdin jälleen siihen lähtöpisteeseen, harteillani raskaat ja kipeät käsittelemättömät asiat. Näinkö hän kunnioittaa pitkää yhteistä tavailtamme? Onko hän mukamas jo käsitellyt omat asiansa? Miksi hän meinasi jättää minut tietämättömäksi asiasta? Tämä iski minuun pahemmin, kuin eromme. Minulla on tunne, että meiltä on jäänyt jotain vielä käsittelemättä.
Olen syvästi pettynyt häneen ja hänen tapaansa käsitellä asiaa. Kun kuulin tuosta hänen tempauksestaan, oksensin ja vointini oli heikko miltei viikon. Nyt tunnen, elämä alkaa jälleen voittamaan, tai että valoa näkyy tunnelin päässä. Vielä tosin sattuu...
Vastaukset 23
Vanhimmat
No moi ja tiedän kuule ton kuvion ja noi tunteet. Mulla avokki (nainen siis..) päätti että tää oli tässä ja oli katsellut uuden valmiiksi ja ilmoitus tuli sopivasti joulun alla. Oli jo omat kuvionsa järjestelly ja hyppäsi uuteen suhteeseen suoraan vanhasta ! Näinhän se vaan menee että jätetty tulee perässä palasia keräillen ja elämäänsä kokoon kasaillen. Vie aikaa ennenkuin pääsee sinuiksi tilanteen ja tunteidensa kanssa, mutta mullekin ystävät sanoivat ensihädän hetkellä että aikaa myöten helpottaa ja nyt kohta puoli vuotta mennyt ja alkaa helpottaa mut ei vieläkään kaikki tunteet käsitelty. Anna oikeesti aikaa itellesi ja muista , että elämä vaan jatkuu kaikesta huolimatta.
Kiitos, kohtalotoveri! Tässä tapauksessa hän vannotti, ettei eron syynä ollut toinen, eli hän ei lähtenyt toisen matkaan. Mutta mikäpä muukaan siinä voisi taustalla olla? Ei näin nopeasti löydetä uutta, vaan siinä on täytynyt olla jonkinlaista teerenpeliä jo aikaisemmin. Epäilen, että hän pimitti asian minulta. Noh, eipä tämä jälkiviisastelu mitään auta. Ei sillä saa omaa oloa helpommaksi kuin vaan hetkeksi. Ehkä se paras apu tosiaan on kohdata tilanne ns. silmästä silmään ja antaa itselle aikaa. Sydämeni vuotaa verta, toivottavasti se pian tyrehtyisi :'(
Mainittakoon, että sokerina pohjalla erojutussa on vielä sekin, että minulle jäi velat harteilleni. Niidenkin järjestely vie voimia, mutta on pakko pärjätä. Onneksi sentään on työ, joka on myös henkireikä. En myöskään ole yksin, vaan ympärilläni on hyviä ystäviä tukena.
Minä päädyin myös eroon 11 vuoden yhdessäyrittämisen jälkeen nyt alkuvuodesta. Olin mielessäni tehnyt tätä eroa jo niin monta vuotta, ettei uuden miehen etsiminen tunnu ollenkaan vaikealta. Läheisyyttä kuitenkin kaipaan minäkin.
Voihan olla, että entinen mieheni mielensä pahoittaa, mutta enhän minä voi siitä olla vastuussa?
Erosin avomiehestäni 1v6kk sitten. Kerkesimme olla yhdessä 1v7kk ajan,kihloissa 1v7kk ja avoliitossa 1v6kk kerkesimme suunnitella häitä,joita olisi ollut tarkoitus viettää 2012,mutta erosimme yllättäen. Syynä oli toinen nainen/varasijalla oleminen.
Exäni pääsi minusta erittäin nopeasti ylitse,koska meni uusiin kihloihin lokakuussa 2009,maistraatissa naimisiin joulukuussa 2009. Kirkkohäät heillä oli heinäkuussa 2010 ja heidät vihittiin virallisesti joulukuussa 2010. Me erosimme exän kanssa syyskuussa 2009.
Olen erittäin syvästi pettynyt häneen ja siihen miten hän käsitteli asiaa.
Silloin kuin rakastuu kunnolla niin exät kyllä unohtuu täysin!!!!
Ei edes kiinnosta muistella entisiä, oikein alkaa oksettaa pelkkä ajatuskin.
Nti Onnellinen 14.3.2011 12:38
Silloin kuin rakastuu kunnolla niin exät kyllä unohtuu täysin!!!!
Ei edes kiinnosta muistella entisiä, oikein alkaa oksettaa pelkkä ajatuskin.
Olen sammaa mieltä. En mie kyl exääni oo miettiny syyskuun 2009 jälkeen.
Toki tarinoita kertoilen tämmöisissä palstoilla,mutta muuten en exääni mieti.
Jättänyt mies 14.3.2011 14:21
Asiahan on jääkylmästi niin, että uusi suhde ei kuulu exälle p**kan vertaa.
Eihän se uus suhde exälle kuulukkaan,mutta kun satuin tietämään asioista enemmän mitä olis tarvinnu tietää.
Exäni nykyinen ku on niin hölösuu,että kertoo omia asioitaan kaikille. Varsinki minulle.
Asiahan on jääkylmästi niin, että uusi suhde ei kuulu exälle p**kan vertaa.
Minun tarina: exän kanssa erottiin pitkän avoliiton jälkeen ilman kolmatta osapuolta. Kaikki meni lasten tapaamisten ym kanssa hyvin, kunnes tapasin toisen miehen. En tiedä elättelikö ex jotain toivetta yhteenpaluusta vaikka en antanut pienintäkään elettä siihen suuntaan. Joka tapauksessa lasten vahtiminen/luokseen ottaminen loppui siihen. Sanoi itse, ettei sitten minulla ole sen uuden miehen kanssa yhteistä aikaa kun lapset on aina minulla. Mehän olimme uuden kanssa niin hullaantuneita toisiimme, että hän tuli sitten minun ja lasten luo kyläilemään ja samalla lapset tottuivat häneen ja hän tutustui lapsiin. Ex teki kiusanhimossaan meille loppujen lopuksi palveluksen, mutta itselleen ei. Lapset ei halua isäänsä enää tavata, koska isä heidät niin tylysti kielsi. Kyllä aikuisten tulisi eron jälkeen alkaa elää omaa elämäänsä, mutta myös huolehtia yhteisistä lapsista vuorotellen. Mutta tosiaan samaa mieltä edellisen kanssa: "uusi suhde ei kuulu exälle".
Eihän ne exän touhut enää toiselle kuulu, mutta kuinka moni sitä noin ajattelee? Etenkin jos on joutunut jätetyksi, on luottanut viimeiseen asti puolisoonsa ja on ollut kaikki pelissä. Kyllä se tuntuu aivan saatanan pahalle. Jättäjät ovat kylmän viileitä, eivätkä ajattele miltä toisesta voi tuntua saatikka katso kohteliaasti sitä, että koska olisi hyvä hetki aloittaa uusi suhde. Ei ole yhtään lieventävä asianhaara, että on tehnyt eroa jo kauan ja siksi on helppo aloittaa uusi suhde.
Kuinka te muut jätetyt olette suhtautuneet mahdollisiin yhteisiin ystäviin? Itselläni on vähän sekavat tunteet heitä kohtaan. Vaikka ovatkin mahtavia ihmisiä, niin en silti hyväksyisi sitä, että ex-puolisoni uuden miehensä kanssa viettää aikaa meidän yhteisten ystävien kanssa. Vastaavissa tapauksissa ystävien rooli on hieman kiusallinen.
Mutta nyt minulle on tullut agressiivinen ja kyyninen ajatelutapa tätä asiaa kohtaan. Aloitusviestissäni olin vielä järkyttynyt, mutta se on tuntuvasti väistymässä. Tulisikohan pian se helpotus?
Kaikki jättäjät eivät ole kylmätunteisia joten suuta soukemmalle. Kun itse jätin ex-mieheni, se sattui häneen aivan hirveästi ja hänen kipu heijastui myös minuun. On hirveä tunne katsoa aikuisen miehen itkua ja anelua että toinen jää... mutta en voinut, koska en jaksanut enää. Nykyisin olen naimisissa miehen kanssa joka on tuttu myös exälleni. Exäni kanssa olen itseasiassa hyvä ystävä (ei mitään seksiin viittaavaakaan).
Myös minä tein henkistä eroa ennen ilmoitustani, yritin saada exäni ymmärtämään etten jaksa hänen mykkyyttään, en vain jaksa. Pyyntö meni kuuroille korville (jota hän sanoi myöhemmin katkerasti katuneensa) ja minä tein ratkaisuni. Nykyään hänellä muuten mitä upein uusi naisystävä, olenkin exälleni sanonut että pitää tuosta daamista kiinni ja ei toista virheitä mitä hän ja minä teimme. Saman päätöksen tein oman puolisoni kohdalla. Pakko on oppia näitä läksyjä.
Ja siitä sopivasta ajasta... Siihen meni kaksi vuotta ennen kuin virallisesti aloin seurustelemaan nykyisen puolisoni kanssa, vaikka aavistuksen verran lämpimiä tunteita oli puoli vuotta eron jälkeen. Että näin.
Olen hieman erimieltä lauseestasi: "Jättäjät ovat kylmän viileitä, eivätkä ajattele miltä toisesta voi tuntua saatikka katso kohteliaasti sitä, että koska olisi hyvä hetki aloittaa uusi suhde."
Ihmiset ovat eroprosessissaan aina eri vaiheissa.
Lukekaa hyvät ihmiset: Bruce Fisher: Jälleenrakennus. Ymmärrätte sen jälkeen enemmän.
Unohtui vielä tsempin toivotus, älä katkeroidu. Sure, itke, tee mitä mieli tekee mutta älä katkeroidu. Se tie ei ole sinua varten, ystävä.
Minullakin on menneisyydessäni tarina miehestä joka ei osannut sanoa ei. Seurustelimme viitisen vuotta, välillä yhdessä asuen, sitten omissa kämpissämme.
Ongelmana oli nainen joka oli ollut jonkinlainen ystävä, mutta hänen kanssaan oli myös seksisuhde. Aina kun meille tuli joku riita, mies karkasi tämän naisen hoteisiin. Nainen oli kaiketi rakastunut kumppaniini koska hän teki ihan mitä avokkini tahtoi, laitteli nimensä lainaan, juoksi hakemaan kaupasta kaljaa (toki ukkoni piti riiidan päätteeksi vetää pää täyteen)ym. Antoi auliisti myös seksiä vaikka tiesi tarkkaan että avokkini oli varattu. En sinällään naista syytä mistään, mutta kuvio toisti itseään monta vuotta.
Ensin riita, sitten toisen naisen luo, minä pakkasin tavarani, mies itki ja aneli perään kunnes tyhmänä hänet aina takaisin otin. Ja tietysti niiden vakuuttelujen määrä ettei enää koskaan, ei riitä luvut jos alan laskemaan....
Mulla, idiootilla meni tosiaan viisi vuotta ennen kuin yksi aamu jotain naksahti päässäni ja tajusin että ei perkele. Silloin sain revittyä itseni siitä raastavasta suhteesta jossa oli myös paljon hyvää.( Sen takia varmaan odotin ja toivoin että se peli mitä mies piti loppuisi.)
Vuosi meni eron jälkeiseen "surutyöhön", olin hyvin yksinäinen ja masentunutkin ja kyselin mielessäni loputtomasti, miksi?
Nyt olen saanut taas langan päästä kiinni ja aloittelen elämään. Olen käynyt ulkona muutamia kertoja, hankkinut koiran seurakseni lenkkipoluille, näen kaiken jo väreissä.
Toisinaan vieläkin ihmetten sitä kuviota, miten mies väittää rakastavansa yli kaiken ja silti pitää varalla toista naista ja myös ihmetyttää miksi tämä toinen nainen hyväksyy tilanteen mukisematta. Ei ole löytynyt vastausta, eikä varmaan löydy, elämää on silti jatkettava ja jätettävä taakseen tälläiset kokemukset.
Seurustelin entiseni kanssa 2 vuotta. Muutimme yhteen parin kuukauden seurustelun jälkeen, ja sitten olimmekin jo kihloissa ja meillä oli asuntolainakin. Olin kuin vankilassa tuossa suhteessa. Joka aamu katsoessani peiliin, vakuutin itselleni ja sille toiselle, että rakastan. Mutta kuitenkin sisälläni huusi pienen pieni ääni; rakastatko.
Vankilaan tuo suhde minut ajoi henkisesti. Olin aivan hukassa, enkä löytänyt mitään ulospääsyä. Minua lyötiin, alistettiin ja raiskattiin. Tahdoin päästä irti, mutta ei minussa ollut sellaisia voimia, että olisin pystynyt lähtemään. Ei ollut paikkaa, minne mennä. Ei ollut ketään, kelle kertoa.
Sain mahdollisuuden pettää, mutta en mennyt suutelua pidemmälle. Kaikesta paskasta huolimatta, mitä sain suhteeltani, en tahtonut tehdä pahaa sille toiselle. Itse en tästä pettämismahdollisuudesta kertonut kumppanilleni, vaan hän sai tietää muuta kautta sen.
Erosimme. Muutin pois yhteisestä kodistamme. Suunnittelimme yhteen paluuta, että ottaisimme aikalisän ja miettisimme kumpikin tahoillamme, että mitä tahdomme elämältä. Olimme aikalisässä 2 viikkoa, jonka aikana ihastuin. Elämääni tuli mutkan takaa mies, joka vei puhtaasti jalat alta. Joka halasi, ja koin olevani turvassa 2 vuoden tuskan jälkeen.
Tietenkin ilmoitin entiselleni, että ei tästä mitään tule. Parempi, että erotaan ja jatketaan elämää. Entiseltäni olen tämän jälkeen saanut mielettömästi puheluita ja yhteisen ystävämme kautta olen saanut tietooni, että seurustelen, vaikken seurustele. En ole vielä valmis uuteen suhteeseen kaiken kokemani jälkeeni. Tarvitsen vain ystäväksi miehen, joka näyttää, ettei kaikki miehet ole sellaisia. Että saisin uskoni takaisin ja pystyisin luottamaan. Tunteita minulta löytyy tätä miestä kohtaan - en osaa edes sanoin kertoa, kuinka tärkeä hän on minulle.
Joskus sitä tarvitsee sen toisen ihmisen lähelleen. Eron jälkeen ei ole enää tilivelvollinen entiselleen. Vaikka suhteeni oli kamala, ja se on jättänyt minuun traumoja, uskon, että pystyn joku päivä rakastumaan. Mutta sen aika ei ole vielä.
Elämän tosiasia kuitenkin on se, ettei meitä ole luotu elämään yksin. Toisilta vie enemmän aikaa päästä erosta yli kuin toisilla. Mutta tarvitseeko siitä tehdä numeroa, jos entinen alkaa seurustella. Se vain kertoo, että ehkä sinunkin pitäisi päästää irti. Julmaa, kyllä, mutta tosi asia. Kun päästää henkisellä tasolla toisesta irti, on paljon helpompaa nähdä kuinka kaunis paikka maailma on ja kuinka paljon siellä on ihmisiä, joista joku on se oikea, joka ei lähde.
Yritän koko ajan kovasti päästää irti, unohtaa koko asian. Mutta aina se ikävä tunne vaan nostaa päätään yhteisten ystäviemme kautta. Tarkoitan sitä, että jos onnistun käsittelmään asiat selviksi ja sitten näenkin hänet sen toisen kanssa, niin silloin nimittäin sattuu. Ystävistäkään kun ei ole vara luopua. Minua ahdistaa ajatuskin siitä, kuinka hän liehittelee uuden miehensä kanssa meidän ystäviemme luona ja esittää onnellista. Ei kuulemma ole sanallakaan maininnut minusta eräidenkin ystäviemme luona. Että hyvin on siis onnistunut pyyhkimään pöydän ja aloittamaan kaiken alusta.
Minulle on alkanut tulla sellainen tunne, että hän ruokkii ajatusta siitä, että minä vielä roikkuisin hänessä. Ikään kuin hän saisi siitä jotain hyvän olon tunnetta, kun näkee että kärsin ja olen masentunut. Muistan esim. eromme aikana, kuinka ilmeettömästi hän katsoi kun itkin.
Sitä helpotuksen tunnetta ei kuitenkaan ole tässä ajassa vielä tullut. Olenkin harkitsemassa, että hakisinko jostain apua näiden asioiden selvittelyyn, sillä tuntuu etten yksin saa niitä selviksi. Tässä kun on vielä velat ja kaikki, joita joudun nyt yksin setvimään ja sekin käy henkisen kantin päälle.
Suosittelen, että käyt paikkakuntasi ns. kriisikeskuksessa. Useimmilla paikkakunnilla on semmoinen. Siellä voi keskustella ja se on ilmainen.
Keskustelu ja kertominen auttaa aina. Olo on huomattavasti kevyempi sen jälkeen.
Muista vielä tämä: Näytä, että olet päässyt siitä ylitse, elä sure ja pähkäile asiaa, vaan katso tulevaisuuteen, siellä se valo kuitenkin on ja uusi suhdekkin kenties, tiedän sen omalta kohdaltani.
Voimia ja paljon sinulle, kyllä tulet pärjäämään taatusti ja niin hölmöltä, kuin tämä tuntuukin, niin aika parantaa.
Heippa!
Niin eihän tuosta tiedä onko joku ollut kiikarissa ennemmin vai ei, voi ihan hyvin olla että ei. Ja valitettavasti mä kyllä ymmärrän, että se eroava osapuoli on jo pitkälle käsitellyt eroaan ennen kuin siitä ääneen kumppanille kertoo. En itsekään varmaan lähtisi kauhean epävarmana erosta puhumaan, vaikka se onkin hirveää että toinen pääsisi vasta myöhemmin sitä käsittelyä aloittamaan ja voisi kestää kauemminkin, kun sitä päätöstä ja halua ei ollut. Sympatiani sinulle ja paljon jaksamista tuossa tunnehelvetissä. Ja sitten taas voi olla, että tätä eroa se ex ei ole niin käsitellyt, mutta hänellekin ehkä se vaihe tulee jos ei jatkuvasti sumussa kulje suhteesta toiseen.
Sydänsuruihin ei taida olla oikoreittiä ja osa niistä parantuu vain ajan ja käsittelyn kanssa. Mutta tiedätkö, että mä uskon että sulla todellakin on ne aurinkoisemmat päivät horisontissa. Et hae keinoja pärjätä ainoastaan sieltä töistä vaan sinulla on ystäviä tukena ja olet avoin ihan ammattimaisemmallekin keskusteluavulle, johon kannattaa ehdottomasti turvautua jos siltä tuntuu. Jos netissä asioiden käsittely helpottaa ja jäsentää tunteita, niin tiesithän sinä eroperhe.net:in keskusteluyhteisöstä? Vaikka nyt ei perhettä olekaan, niin siellä voisit halutetessasi enemmänkin keskustella, kun suomi24:ssä nimimerkittömyys hajanaistaa ja rikkoo noita keskusteluja ja yksi ketju ei pakolla riitä.
Ja voisi olla ehkä hyvä ajatus, että nämä ystävät eivät nyt kerro exäsi sanomisia ja menemisiä eteenpäin, kun se on lähinnä myrkkyä vielä avoimiin haavoihin.
Kiitos sinullekin asiallisesta vastauksesta!
Olenkin jo käynyt ns. ammattiauttajan juttusilla. Sinne mentyäni tuli tunne, etten välttämättä tarvitsekaan apua, mutta jäin kuitenkin eikä se yhtään turhalta tuntunut. Siellä käydessäni tunsin itseni hieman heikoksi, kun en yksin kykene "sydänsurujani" käsittelemään.
Mielestäni olen päässyt katkeroitumaan, sillä tuntuu että haluaisin haukkua exän täysin pystyyn enkä toivoisi hänelle enää onnea missään suhteessa. Tuntuu myös, että tässä kaupungissa olisi liian pienet piirit meille kahdelle. Ehkä muutto toisaalle voisi auttaa, jolloin en enää törmäisi häneen, mutta se muutto nyt ei ole käytännön syistä mahdollista eikä etenkään järkevää. Pakko siis purra hammasta ja hyväksyä tilanne.
meillä näin. 6 yhteistä vuotta,kihloissa,häistä puhittiin jne. Nuoria oltiin. Mies oli työnarkomaani, ei auttanut hyvä eikä paha, ei anelu ei pyytely, että panostaisi myös meihin ja yhteiseen aikaan? Aina oli työ työ ja työ. Sanoin haluavani olla hetken vapaa. Ei kommentoinut mitenkään. Ei ottanut eron aikana mitään kontaktia. Tapasin uuden miehen ja ilmoitin lopettavani edelliselle lopullisesti. Ei mitään reaktiota,muuta kuin "hae kamas ja mitään hänen omaansa tavaraa en asunnosta vie". Kunnes hänelle kävi selväksi että minulla on uusi mies, sitä soittojen ja viestien määrää, aneluja, lupuksia töiden vähentämisestä, ei kiirettä hakea kamoja. Miten hän pystyy elämään tyhjässä kodissa-???????? Meni kuukausia, pyyteli kahville kaverimielessä,jne. En mennyt. Muutaman kk päästä oli naimisissa bisneksille soppelin naisen kanssa. Ei tosiaankaan heilauttanut minua suuntaan ei toiseen. Olen vaan tyytyväinen että hänellä on nyt nainen joka ilmeisesti ymmärtää työnarkomaniaa ja samalla tulee myös bisneksille etua. Minä halusin tuleville lapsilleni isän joka on mukana lasten elämässä ja sopeutuvainen kompromisseihin. Ja sain.
Mutta kuinka jotkut pystyvät niin nopeasti syrjäyttämään eron, unohtamaan menneet ja aloittamaan uuden suhteen? Etenkin ne, jotka sen eron ovat panneet alulle. Tässäkin tapauksessa exä käsittääkseni kerkesi varmaan kuukauden olla yksikseen, kunnes löysi uuden. Siksipä taustalla vellookin tunne, että sitä vispiläkauppaa ja teerenpeliä on käyty jo suhteemme loppusuoralla. Se on anteeksi antamatonta!
Ei siellä välttämättä ole ollut mitään vispilänkauppaa. Yleensä se osapuoli joka eroa harkitsee ,tekee sitä mielessään pitkään, miettii kenties vaihtoehtoja.
Ei ehkä halua asiasta mitään puhua jos ei ole varma mitä tekee.
Sitten kun toinen osapuoli on päättänyt että haluaa erota, hän on käytännössä tehnyt ns. surutyötä jo kauan.
Siksi hän on valmiimpi aloittamaan uutta elämää aiemmin kuin sinä.
valitettavasti nämä asiat eivät ole niin yksinkertaisia että jättäjä on paha, jätetty hyvä.
Olen itse eronnut ja tuntenut äärimmäistä ahdistusta ja tuskaa eroa miettiessäni ja sen toteuttaessani. Olin pahoillani etten voinut elää exäni kanssa ja minuun sattui myös hänen kärsimyksensä. Tavallaan jättäjä monesti saa surra molempien puolesta ja joutuu lähes rikollisen asemaan.
Se on suuri vääryys, kukaan ei voi tuomita ketään eron takia.
Vai pitäisikö elää loppuelämänsä helvetillisessä suhteessa vain sen takia ettei toiselle tulisi paha mieli.....
Hienoja kirjoituksia, joita kannattaa ajatella todella ajauksella,..
Itellä meni näin että olimme yhdessä tasan 3 vuotta, sitten erosimme (olimme yrittäneet pari kertaa ja nyt viiminen yritys) yhteisestä päätöksestä (olen siis mies/itse en ainakaan halunnut johtaa harhaan) koska emme halunneet samaa tulevaisuudelta (en ollut varma lapsista, olimme kuitenkin kihloissa) joten ajattelimme järkevästi! nojoo...
Sovimme että mietitään kummatkin mitä halutaan ja pysymme ystävinä (niitä olimme oikeastaan suhteen lopussa enää, ainoastaan seksi toimi AINA mutta se ei riitä loppupeleissä). Muutin pois hiljalleen parissa viikossa kämpän löydyttyä.
>Eksä meni 2 viikkoa eron jälkeen treffeille näin kertoi minulle ja vain koska niin paljon kyseinen mies painosti. Uskoin häntä kun sanoi. Sanoin vain että "nojoo kannattaa nyt mennä vaan hiljaa eteenpäin eikä täysillä, ja miettiä."
>Myöhemmin kuulin yhteiseltä ystävältä että oli pannut jotain toista tyyppiä kaupunki illan päätteeksi 1kk muutostani... Näimme siis kerran livenä tänä aikana ja tuntui että tein kaikki soittelutkin yksipuolisesti, kertoi että oli tosi kiva nähdä jne. (ja pari viikkoa menikin etten soitellu ollenkaan/halusin antaa olla rauhassa/mietintä-aikaa).]
-Tuo erossa olo/asuminen oli kyllä selventänyt asioita todella paljon minulle itselleen ja kaikki tuntui selvältä ja kirkkaalta! Samoihin aikoihin (siis nyt 1½kk myöhemmin erosta kun kuulin "panosta") olin tullut tulokseen että haluan hänet takaisin, IKUISESTI. Olin ostanut vihkisormuksen ja päätin että haluan jälkikasvua, ja halusin yllättää hänet romanttisesti jne.
-Sovittiin tapaaminen, juteltiin niitä näitä ja kerroin tuosta asioiden selvyydestä ja sitten... Kysyin onko tuossa asiassa perää minkä kuulin (paneskelu), meni hiukan punaiseksi, ite meinasin räjähtää (kyyneliin>>>pettymys)... sanoi että nojoo se oli joku tuttu ja ne oli päissään (ite vaan tuijotin tyhjästi), sanoin että miksei voinut käyttää sovittua aikaa siihen mitä meinattiin ja eikä hypätä suoraan 3 VUODEN SUHTEEN jälkeen täysillä sinkkuiluun/laastareihin jne.
-No sitten rauhoituin ja hymäisin, nousin pystyyn, laitoin vihkisormuksen pöydälle ja tokaisin että oon tullu siihen tulokseen että halusin sut vaimoksi... mutta en enää. Lapsetkin ois ollu kivoja oikeestaan... mutta ei näköjään sun kaa (hän alkoi itkemään, säälitti kuiteski kun hän sitä oli halunnut niin paljon ja kauan). >>>sitte halasin häntä eikä meinannu päästää irti, koitti yrittää vielä seksillä/suutelemalla saada mut jäämään mutta ei ollu enää mitään himoja tuota naista kohtaan, rakastin kylläkin vielä (iteltäkin tuli pari kyyneltä).
-Suutelin poskelle ja sanoin että toivottavasti löydät jonkun ja hyvää loppuelämää ja lähdin.
Anteeks vaan jos on vähän sekava tästä siis pari päivää, oon ottanu vähän juomaa ja lueskellu samanlaisia juttuja... MIETTEITÄ KIITOS!