Onko kenelläkään muulla samaa tilannetta ? Siis että tuntuu siltä, että ei oikein ole mitään yhteistä sisarusten ja vanhempien kanssa. (Nyt on siis kyse aikuisista ihmisistä). Mitään riitoja ei ole ollut, ja periaatteessa kaiken pitäisi olla kunnossa. Silti tässä jokin vaivaa minua.
Siis meidänhän pitäisi olla läheisiä toisillemme, mutta tuntuu siltä, että meillä ei ole juuri mitään yhteistä. Tapaan sisaruksiani harvoin, eikä meillä ole oikeastaan mitään puhuttavaa, muuta kuin jotain kuluneita arkipäiväisyyksiä ja latteuksia. Vanhempiani tapaan useammin, mutta aika pitkälti sama tilanne. Ja samoin on puhelimessa. Mitään tärkeää ja merkityksellistä ei oikeasti sanota koskaan.
Välillä tosin tuntuu siltä, että kyse on vain minusta. Että vanhempani ja sisarukseni ovat paljon enemmän samalla aaltopituudella. Että minä olen vain luonteeltani jotenkin erilainen sisaruksiini ja vanhempiini nähden. (Ja tätä en sano siinä mielessä, että pitäisin itseäni jotenkin muita parempana, vaan yksinkertaisesti tosiasiana). En ainakaan itse usko, että vanhempieni tai sisarusteni mielestä olisimme vieraantuneet toisistamme. En voi oikein kysyäkään asiasta, koska ei sitä kuitenkaan kukaan muu edes suostuisi ajattelemaan saati myöntämään..
Tai sitten minä olen outo ja näen olemattomia. Että tällainen on ihan normaalia, eikä sen pitäisi vaivata ketään, eikä sitä pitäisi edes huomata.
Siis meidänhän pitäisi olla läheisiä toisillemme, mutta tuntuu siltä, että meillä ei ole juuri mitään yhteistä. Tapaan sisaruksiani harvoin, eikä meillä ole oikeastaan mitään puhuttavaa, muuta kuin jotain kuluneita arkipäiväisyyksiä ja latteuksia. Vanhempiani tapaan useammin, mutta aika pitkälti sama tilanne. Ja samoin on puhelimessa. Mitään tärkeää ja merkityksellistä ei oikeasti sanota koskaan.
Välillä tosin tuntuu siltä, että kyse on vain minusta. Että vanhempani ja sisarukseni ovat paljon enemmän samalla aaltopituudella. Että minä olen vain luonteeltani jotenkin erilainen sisaruksiini ja vanhempiini nähden. (Ja tätä en sano siinä mielessä, että pitäisin itseäni jotenkin muita parempana, vaan yksinkertaisesti tosiasiana). En ainakaan itse usko, että vanhempieni tai sisarusteni mielestä olisimme vieraantuneet toisistamme. En voi oikein kysyäkään asiasta, koska ei sitä kuitenkaan kukaan muu edes suostuisi ajattelemaan saati myöntämään..
Tai sitten minä olen outo ja näen olemattomia. Että tällainen on ihan normaalia, eikä sen pitäisi vaivata ketään, eikä sitä pitäisi edes huomata.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sama juttu mulla, vanhemmat ei tosin elä enää. Sisarusteni kanssa en ole tekemisissä. Joskus harvoin yksi heistä soittaa minulle, muttei juurikaan kuuntele mitä sanottavaa minulla olisi.