Out of the blue
Jos kurkotti parvekkeelta, saattoi nähdä välimeren. Yleensä tyydyin polttelemaan vain savukkeeni, kaiteeseen nojaillen, ja katsellen kadun liikettä. Iltaisin siinä oli kylmä, päivisin sietämättömän kuuma. Illalla olin poikkeuksetta muualla.
Pienessä huoneistossa, jossa oli yhden huoneen lisäksi vain kylpyhuone keittiösyvennys, oli minun valtakuntani. Rahaa teippiin ei ollut, joten sanomalehdet lattialla liikuskelivat askelten mukana.
Usein vain istuin uutisten päällä; lueskelin vanhoja uutisia yhä uudelleen ja uudelleen. Ja vaikka maali olisi tahrinut osittain tekstin, niin silti muistin mitä mustan läiskän alla luki, mitä kuva esitti ja mihin mikäkin asia liittyi.
Kaupunki ympärilläni oli Valencia. Maalaustelineessä oli tauluni, joka oli saanut täysin sattumalta alkunsa, kun olin piirtänyt aamiaisella servettiin silmän; oikeastaan pelkän iiriksen ikkunan heijastuksella. Käden liike oli ollut sattumanvarainen. Sen jälkeen en ole saanut sielulleni rauhaa.
Vanhempani ovat lähettäneet minulle kitsaasti rahaa. En viitsi tehdä työtä. Katson, että nuoruuteen kuuluu tietynlainen irtonaisuus, jonkinlainen vapaus. Vastuuttomana en ole koskaan pitänyt itseäni. Onhan siitä olemassa satoja esimerkkejä. Ehkä vanhempani hallitsevat elämääni vähällä rahamäärällä. Liika on aina ollut minulle liikaa.
Maalausteline on yksinkertainen, ohuista ja kapeista laudoista itseni kyhäämä tuki. Kangas kiilakehyksineen on suuri. Olin etsinyt mahdollisimman syvää tummaa monta päivää. Nyt sitä tummaa on joka puolella: lattialla, ovenkahvoissa, ovissa, hanoissa ja vaatteissani. Viinilasi on kuin osa tarvikematrikkelia: huulien ja sormenpäiden abstraktio, kuin rakkaus itse.
Kankaalta minua tuijottavat synkät kasvot. Ne ovat tuijottaneet minua yhtä pitkään kuin olen itsekin niitä tuijottanut. Vaikka ne viikkojen aikana ovat jatkuvasti muuttuneet, niin silti niissä on ollut alusta asti jotain muuttumatonta. Minä olen herännyt niiden katseeseen, ja olen niiden katseeseen nukahtanut. Joskus, kun pelot jysähtävät tajuntaan, ja pirstovat unen, niin nuo kasvot ovat huoneessa valmiina haukkaamaan minusta osan.
Alussa hän oli ollut nuori. Minä muistan sen. Alussa hän oli ollut hyvä, ja hänessä oli hohtanut ihmeellinen eteerisyys, kaukaisuus.
Alussa hän oli hyvä.
Hänen ääriviivansa ja katseensa ilme olivat kuin ohimenevä keskustelu tutun ihmisen kanssa. Hän oli peilannut itseään. Kaikki mikä oli tullut, oli tullut hänen sisintään. Muistan kauneuden, ja sen, miten kauneus vähitellen muuttui vastenmielisyydeksi.
Epäilen saavuttaneeni lakipisteen. Nyt, jos kosken tauluun, se särkyy lopullisesti.
Ohitse ajaa kovaääninen mopedi. Korvia raastava ääni kimpoilee talosta toiseen ja saa viinilasin helisemään kädessäni. Haisen tärpätille. Haisen todellisuudelle, jonka joku kehtasi vangita kankaalle, antaakseen sen sitten kituen kuivua kasaan. Yhä ihmettelen, että häntä ei ole olemassakaan. Hän on mieleni tuote. Käteni ovat olleet hänen elämänsä jumalia.
Hän on kuin rakastuneen rakkaus. Rakastuneen rakkaus on tyhjä. Rakastunut tyhjenee ja katoaa kimpuksi mielettömyyttä, kun hänen rakkautensa kohde poistuu huoneesta. Rakkaudessa ei siten ole mitään mieltä, jos sen luhistuneisuudessa asustaa vain odotus.
Jos kurkotti parvekkeelta, saattoi nähdä välimeren. Yleensä tyydyin polttelemaan vain savukkeeni, kaiteeseen nojaillen, ja katsellen kadun liikettä. Iltaisin siinä oli kylmä, päivisin sietämättömän kuuma. Illalla olin poikkeuksetta muualla.
Pienessä huoneistossa, jossa oli yhden huoneen lisäksi vain kylpyhuone keittiösyvennys, oli minun valtakuntani. Rahaa teippiin ei ollut, joten sanomalehdet lattialla liikuskelivat askelten mukana.
Usein vain istuin uutisten päällä; lueskelin vanhoja uutisia yhä uudelleen ja uudelleen. Ja vaikka maali olisi tahrinut osittain tekstin, niin silti muistin mitä mustan läiskän alla luki, mitä kuva esitti ja mihin mikäkin asia liittyi.
Kaupunki ympärilläni oli Valencia. Maalaustelineessä oli tauluni, joka oli saanut täysin sattumalta alkunsa, kun olin piirtänyt aamiaisella servettiin silmän; oikeastaan pelkän iiriksen ikkunan heijastuksella. Käden liike oli ollut sattumanvarainen. Sen jälkeen en ole saanut sielulleni rauhaa.
Vanhempani ovat lähettäneet minulle kitsaasti rahaa. En viitsi tehdä työtä. Katson, että nuoruuteen kuuluu tietynlainen irtonaisuus, jonkinlainen vapaus. Vastuuttomana en ole koskaan pitänyt itseäni. Onhan siitä olemassa satoja esimerkkejä. Ehkä vanhempani hallitsevat elämääni vähällä rahamäärällä. Liika on aina ollut minulle liikaa.
Maalausteline on yksinkertainen, ohuista ja kapeista laudoista itseni kyhäämä tuki. Kangas kiilakehyksineen on suuri. Olin etsinyt mahdollisimman syvää tummaa monta päivää. Nyt sitä tummaa on joka puolella: lattialla, ovenkahvoissa, ovissa, hanoissa ja vaatteissani. Viinilasi on kuin osa tarvikematrikkelia: huulien ja sormenpäiden abstraktio, kuin rakkaus itse.
Kankaalta minua tuijottavat synkät kasvot. Ne ovat tuijottaneet minua yhtä pitkään kuin olen itsekin niitä tuijottanut. Vaikka ne viikkojen aikana ovat jatkuvasti muuttuneet, niin silti niissä on ollut alusta asti jotain muuttumatonta. Minä olen herännyt niiden katseeseen, ja olen niiden katseeseen nukahtanut. Joskus, kun pelot jysähtävät tajuntaan, ja pirstovat unen, niin nuo kasvot ovat huoneessa valmiina haukkaamaan minusta osan.
Alussa hän oli ollut nuori. Minä muistan sen. Alussa hän oli ollut hyvä, ja hänessä oli hohtanut ihmeellinen eteerisyys, kaukaisuus.
Alussa hän oli hyvä.
Hänen ääriviivansa ja katseensa ilme olivat kuin ohimenevä keskustelu tutun ihmisen kanssa. Hän oli peilannut itseään. Kaikki mikä oli tullut, oli tullut hänen sisintään. Muistan kauneuden, ja sen, miten kauneus vähitellen muuttui vastenmielisyydeksi.
Epäilen saavuttaneeni lakipisteen. Nyt, jos kosken tauluun, se särkyy lopullisesti.
Ohitse ajaa kovaääninen mopedi. Korvia raastava ääni kimpoilee talosta toiseen ja saa viinilasin helisemään kädessäni. Haisen tärpätille. Haisen todellisuudelle, jonka joku kehtasi vangita kankaalle, antaakseen sen sitten kituen kuivua kasaan. Yhä ihmettelen, että häntä ei ole olemassakaan. Hän on mieleni tuote. Käteni ovat olleet hänen elämänsä jumalia.
Hän on kuin rakastuneen rakkaus. Rakastuneen rakkaus on tyhjä. Rakastunut tyhjenee ja katoaa kimpuksi mielettömyyttä, kun hänen rakkautensa kohde poistuu huoneesta. Rakkaudessa ei siten ole mitään mieltä, jos sen luhistuneisuudessa asustaa vain odotus.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hän oli kutsunut katsomaan niitä, ja minä olin uskaltanut mennä, koska tila oli yleinen. Pidin niitä kaikkia mielenkiintoisina, ja olisin voinut uppoutua ajoiksi tarkastelemaan niitä, jollei minua olisi häirinnyt hänen varjonsa, joka tuntui kuin kaareutuvan selkäni takaa ylleni sumentavaksi hahmoksi.
Tunteen häiritsemänä halusin vapauttaa itselleni lisää tilaa keskustellen niistä, vaikka halusin vain malttamattomasti syventyä niiden aiheuttamaan liikehdintään mielessäni. Joka kerta, kun yritin tavoittaa hänen katseensa, hänen vartalonsa kiertyi kuin yhteisen akselin kääntämänä sivulleni, niin että puhuimme aina lopulta katsellen omaan eteemme.
En voinut olla ihmettelemättä hänen jännittyneisyyttä ja tahtoaan pakottaa minua siihen, mikä tuntui olevan paljon tarkoituksellisempaa kuin itse työt, joiden oli täytynyt olla tärkeitä hänelle. Tunsin hänen sivulla olevan vartalonsa lämmön yhtäaikaa työntävänä, kuin tahdottoman pakkoni taipua sitä kohden, jotta olisin saattanut lukea häntä tarkemmin.
Poistuin näennäisen rauhallisesti, mutta lopulta lähes paeten ulos raittiiseen ilmaan. Olin helpottunut kasvojani vastaan puhaltavasta viileästä tuulesta, sekä ympärillä kiirehtivistä ihmisistä, jotka hälvensivät ristiriitaista tarvetta selvittää enemmän häntä, kuin hänen töitään. Oliko kyseessä ystävyyden ele kuten alunperin ajattelin, ja miksi annoin asian ylipäätään vaivata minua.
Vuosia myöhemmin, kun tarkastelin seinälleni aseteltua kokoelmaa kootakseni jotakin uutta, olin varma, ettei hän sittenkään ollut luopunut niistä yhdestäkään, vaikka oli myynnyt ne kaikki. Niitä olisi pitänyt olla seitsemän, mutta luultavasti kaksi oli kadoksissa. Muistin kellariin nurkkaan sijoitetun vanhan käsintehdyn matka-arkun, ja olisin halunnut tarkistaa olisinko voinut laittaa ne sinne. Oliko muka sittenkin entinen asetelma saatava ensin ehjäksi.