Miten tää on niin vaikeeta, eroajatukset ja unelmat omasta asunnosta on pyörineet päässä jo ties kuinka kauan. Nyt kun olen vihdoin saanut nostettua kissaa pöydälle, ja puhuttua ajatuksistani avokkaalleni, rupeen hannaamaan.
Ja kun olen tätä asiaa hälle vuodattanut, ja monta kyyneltä siinä sivussa, haluan kuitenkin jakaa sen surun ja tuskan hänen kanssaan, hänen sylissään, on se sylikin taas tuntunut niin houkuttelevan lämpimältä. Kenen muun kanssa jakaisin tätä epätietoisuutta, onhan hän kuitenkin paras ja lähes ainoa ystäväni kaikesta huolimatta?
Samalla mietin... eihän se osaa laittaa edes ruokaa, kuoliskohan se nälkään? Kuka sitten sen paidat ja housut silittäisi, kun ei se itse edes ymmärrä et niitä pitäis joskus silittää? Riutuuko se yksinäisyyteen tässä isossa asunnossa? Kulkiskohan se ihan kummallisissa vaatteissa, kun ei kukaan olisi sanomassa ettei ton värisiä sukkia voi laittaa noitten vaatteitten kanssa?
Kuulostankohan ihan mammalta, joka on laittamassa poikaansa kouluun?! Vai vaan ihmiseltä, joka ei osaa / uskalla päästää irti?! Yhdessä on kasvettu niin monin tavoin, niin monta vuotta. Hän tuli kuvioihin melkein samantien kun olin ensi kertaa perustamassa omaa kotiani, olin silloin vielä nuori ja niin kokematon. Melkein ensimmäisen vastaantulijan otin loisekseni, syntyihän siitä rakkauskin. Ajan mittaan muutimme yhteiseen kotiin. Siellä jo rupesi "seinät kyllästyttämään", ja ajattelin että täytyy siis vaihtaa seiniä, jos hienot puitteet ympärillä toisivat onnen. Hetken ne tuntui uudet hienot seinät ihanilta, mutta taas on tullut seinä vastaan. Ei auttanut tilavammat puitteet, kun tuntuu siltä, että tarvitsisin aina vaan lisää tilaa ympärilleni. Tilaa hengittää, kokea asioita...
Jäikö sittenkin se ihana kurja sinkkuus elämättä? Täytyisikö minun saada kokea se tullakseni onnelliseksi?
Ja kun olen tätä asiaa hälle vuodattanut, ja monta kyyneltä siinä sivussa, haluan kuitenkin jakaa sen surun ja tuskan hänen kanssaan, hänen sylissään, on se sylikin taas tuntunut niin houkuttelevan lämpimältä. Kenen muun kanssa jakaisin tätä epätietoisuutta, onhan hän kuitenkin paras ja lähes ainoa ystäväni kaikesta huolimatta?
Samalla mietin... eihän se osaa laittaa edes ruokaa, kuoliskohan se nälkään? Kuka sitten sen paidat ja housut silittäisi, kun ei se itse edes ymmärrä et niitä pitäis joskus silittää? Riutuuko se yksinäisyyteen tässä isossa asunnossa? Kulkiskohan se ihan kummallisissa vaatteissa, kun ei kukaan olisi sanomassa ettei ton värisiä sukkia voi laittaa noitten vaatteitten kanssa?
Kuulostankohan ihan mammalta, joka on laittamassa poikaansa kouluun?! Vai vaan ihmiseltä, joka ei osaa / uskalla päästää irti?! Yhdessä on kasvettu niin monin tavoin, niin monta vuotta. Hän tuli kuvioihin melkein samantien kun olin ensi kertaa perustamassa omaa kotiani, olin silloin vielä nuori ja niin kokematon. Melkein ensimmäisen vastaantulijan otin loisekseni, syntyihän siitä rakkauskin. Ajan mittaan muutimme yhteiseen kotiin. Siellä jo rupesi "seinät kyllästyttämään", ja ajattelin että täytyy siis vaihtaa seiniä, jos hienot puitteet ympärillä toisivat onnen. Hetken ne tuntui uudet hienot seinät ihanilta, mutta taas on tullut seinä vastaan. Ei auttanut tilavammat puitteet, kun tuntuu siltä, että tarvitsisin aina vaan lisää tilaa ympärilleni. Tilaa hengittää, kokea asioita...
Jäikö sittenkin se ihana kurja sinkkuus elämättä? Täytyisikö minun saada kokea se tullakseni onnelliseksi?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Itselläni on tai on ollut samanlainen ongelma.Erosin 17 vuotiaana ensimmäisestä lyhyestä suhteesta.Olin n.3kk sinkkuna ja asuin vanhempieni luona.Ajatus oman asunnon hankkimisesta houkutteli.Sitten tapasin nykyisen avomieheni ja pikkuhiljaa siirtelin tavaroitani hänen luokseen ja pian huomasin asuvani hänen luonaan.Noin 3 vuotta meni aivan hyvin,mutta sitten alkoi ajatus kummittelemaan päässäni että en ole koskaan asunut yksin omassa kodissa,en koskaan ole tullut toimeen omillani.Ja sitä halusin kokeilla.Avomieheni kanssa keskusteltiin asiasta ja hyväksyi sen ja ymmärsi minua.Katselin jo asuntoja ja laskin miten tulisin toimeen omillani.Koko ajan rakastin miestäni mutta tämä ajatus vaan kummitteli mielessäni.Elin ehkä silloin jonkinlaista "omaa kriisiäni"
Omaan asuntoon muuttamisesta ei sitten tullut mitään.Ajattelin että olen hölmö jos lähden pois meidän yhteisestä kodista vaan sen takia että haluan itsenäistyä! Minun mieheni olisi kyllä pärjännyt itsekseen,sillä hän siivoaa,pesee pyykkiä ja tekee ruokaa.Mutta.....
Ihan vähän aikaa sitten puhuimme mieheni kanssa tästä asiasta ja mainitsi jälleen hän ymmärsi minun tilanteeni silloin.Mutta tässä sitä edelleen asutaan yhdessä jo kohta kuudetta vuotta ja kaikki on hyvin.Itselläni on muutama ystävä jotka asuvat yksin sinkkuna.Välillä sanon että voi kun minäkin saisin joskus asua tuolla tavalla yksikseni,niin he vastaavat kauhuissaan että oletko hullu?!?
Vaikka ajatus yksin asumisesta on houkutellut,niin olen loppujen lopuksi sellainen ihminen joka ei kauaa viihdy yksinään.Ja minun tapauksessani yksin asuminen oli kallis kokeilu.
Mutta ymmärrän täysin miltä sinusta tuntuu!
Itsenäistyin varhain. Olin asunut hetken omillani ennenkuin tapasin ensimmäiseni. Hänen kanssaan muutin puolen vuoden seurustelun jälkeen yksiin.
Elettiin yhdeksän vuotta yhdessä. Rakastin häntä. Silti olin enemmänkin äiti kuin rakastaja. Omat tarpeeni jäi toiselle sijalle aina. Hän oppi kyllä peruskodinhoitoa, ei ollut ennakkoluuloinen. Silti hiukan avuton tuntui niin. Ei oikein tehnyt ellei patistanut tekemään.
Opisklin ja olin töissä välillä. Tunne-elämä kuoli lopulta. Hän oli rakas, paras ja ainoa ystäväni. Kuin lapsi kuin veli. Mutta ei kuten puoliso, kumppani, rakas. Oli pakko lähteä ennenkuin nainen minussa kuolisi kokonaan.
Pitkään mietin ja syyttelin itseäni. Koitin tuntea. Hän on kuitenkin hyvä mies, ei sellaista saa jättää saoin itselleni. Ja silti oli pakko. Puhuin ja tuska oli kova. Pyysi yrittämään ja yritettiin. Meni puoli vuotta ja vuosi. Ei muuttunut. Edelleen olin yksin yhdessä. Saatiin jo katkeria riitoja ja sotkuja aikaan.
Sitten lähdin. Koitin pelastaa ystävyyden rippeet. Siitä on kolme vuotta ja ollaan ystäviä edelleen. OLen löytänyt uuden elämän. Hänellä on toisinaan hankalampaa. Silti on pärjännyt paremmin kuin joskus pelkäsin. Kasvanut ihmisenä vaikka onkin surullinen ja katkerara ollessaan yksin.
Rakastamista on niin monelaista. Ei se ole sääliä jos välittää toisesta. Mutta jos se ei ole sellaista rakkautta mitä kokee kaipaavansa niin ei sitä pidä mennä siksi väittämään. Välittäminen, ystävyyskin on arvokasta. Ja se elää paremmin jos turhat illuusiot poistetaan. Annetaan toisellekin mahdollisuus muuhun siinä missä itsellekin.
Se on vaikeata. Se on yksinäistä. Kun olet tottunut luottamana ja jakamaan on sinkkuus muutakin kuin sitä paljon puhuttua vapautta. Se on toisenlainen vankila jossa oletkin yksin. Ja kaikki jotka vastaan kävelee ei olekaan niin luotettavia kuin mihin olet tottunut. Paljon se antaakin. Opettaa itsestä ja toisista.
Minusta lähteminen oli pakollinen, surullinen mutta oikea ratkaisu. Jokainen miettiköön omasta puolestaan. Raskasta se on ja syyllisyyttä jaetaan mielellään sille joka lähtee. Silti se on molemmille parempi kuin olla valheellinen sydämelleen.
Koita jaksaa.