Olenkohan minä jotenkin normaalia herkempi ihminen, kun suhteista yli pääseminen vie minulta aina todella paljon aikaa. Olen eronnut kolme kertaa useiden vuosien suhteista. Vaikka olen itse aina ollut se lähtevä osapuoli, on eroaminen aina koskenut todella syvästi. Minun on vaikeaa päästää irti menneestä, vaikka hyvät syyt eroihin on aina ollut. Jotenkin sitä on niin kiintynyt toiseen, että irti päästäminen tuntuu ylipääsemättömän vaikealta.
Nyt olen jälleen samassa tilanteessa. Eroa on tehty viiden vuoden suhteesta jo melkein vuoden ajan, eli välillä vietetty aikaa yhdessä, välillä otettu etäisyyttä. Nyt on sitten pakko tunnustaa, ettei suhteella tulavaisuutta ole.
Miten te muut, vellotteko te vuosikausia eroissanne? Edellisestä suhteestani olin mielestäni täysin toipunut vasta parin vuoden päästä. Voi miten osaisinkaan kovettaa itseni.. Nyt tuntuu siltä, että uuteen parisuhteeseen en hevillä lähde. En kestä enää sitä tuskaa, jota tuntee silloin, kun joutuu satuttamaan toista ihmistä jättämällä.
Nyt olen jälleen samassa tilanteessa. Eroa on tehty viiden vuoden suhteesta jo melkein vuoden ajan, eli välillä vietetty aikaa yhdessä, välillä otettu etäisyyttä. Nyt on sitten pakko tunnustaa, ettei suhteella tulavaisuutta ole.
Miten te muut, vellotteko te vuosikausia eroissanne? Edellisestä suhteestani olin mielestäni täysin toipunut vasta parin vuoden päästä. Voi miten osaisinkaan kovettaa itseni.. Nyt tuntuu siltä, että uuteen parisuhteeseen en hevillä lähde. En kestä enää sitä tuskaa, jota tuntee silloin, kun joutuu satuttamaan toista ihmistä jättämällä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
itsellä sama homma =) mä voin vatvoa eroa vuosikausia. Sitä vaan haluaa uskoa että asiat menee parhain päin, eikä siinäkään mitään vikaa toisaalta ole. Joskus voi mennäkkin. Ihmiset luovuttaa liian helpolla ja sullakin varmaan osasyynä pitkään eroprosessiin se, ettet halua jäädä myöhemmin miettimään että päättyikö suhde esim oikeista syistä. Kannattaa kääntää kaikki kivet jos tunteita toista kohtaan on. Itselläni vastaava tilanne meneillään jälleen. Yhdessä tämän miehen kanssa kuljettu 4 v ja niistä 2 v olen tehnyt jonkinsortin eroprosessia, mutta se aina tyssää kun saan uuden toivon pilkahduksen. Aika näyttää miten käy =)
Joskus miettii, että onko se vatvominen jotenkin elämän ja ajan tuhlaamista. Ehkä se kuitenkin vain on juuri sitä ELÄMÄÄ, joka ei aina ole helppoa. Elämä ei mene oppikirjan mukaan. Tuon kun oppisin itsekin hyväksymään, olisi paljon helmpompaa. Eroamiset, suremiset, epävarmuus. Kaikki nämä ovat kuitenkin vain elämää, jota ei saisi ottaa niin vakavasti. Kaikista kokemuksista toivottavasti oppii jotain.
Vuosi siitä kun ex- vaimon kanssa erottiin. Kohta vuoden verran asuttu erillään. 2 yhteistä lasta ja en ole päässyt irti. Ja tiedän että tähän menee vielä useampaa vuotta.
Ei erossa jätä taakseen vain toista ihmistä. Siinä jää myös omat toiveet ja unelmat joita on suhteeseen joskus ladannut. Vaikka tiedostamatta. Erotessa jättää siis jälkeensä paljon muutakin kuin ihmisen.
Ei minusta ole ollenkaan huono asia, että eroaminen ei käy käden käänteessä. Omista virheistä ja eroon johtaneista syistä on hyvä oppia jotain, sillä miten muuten ihminen kasvaa ja kehittyy paremmaksi.Pikaisesti eron jälkeen jaloilleen singahtavat ihmiset ovat mielestäni jotenkin outoja. Ikäänkuin kaikki elämässä olisi kertakäyttöistä. Ota-ja-jätä. Mikroaterioita. Oikeasta ateriasta kun seuraa jälkien siivousta. Minä ajattelen niin, että paljon panostaminen tässä ajassa on hieno ominaisuus. ja paljon panostetaessa myös sen jättäminen tuntuu.Rajansa tietty, jos vuosia menee loputtomassa piehtaroinnissa, mutta pitkän suhteen/avioliiton jälkeen muutama vuosi on ihan normaalia. Eikä se tarkoita, että täytyisi koko ajan olla paha olo. Kasvaminen ei vain tapahdu yhdessä yössä.
Koskettava kertomus asiasta, joka on hyvinkin tuttu. Muistan, että avioerosta toipuminen vei kolme vuotta, vaikka sinä aikana yritin tapailla muitakin ihmisiä ja naisia. Olen rakastanut elämäni aikana samalla tavalla: uppoutuen ja uskollisesti, eikä suhteen katsaiseminen ole itselle/liene kenellekään helppoa. Kannustan pitäytymään ihmisenä, joka on empaattinen ja tunneherkkä - siten maailma on lopulta kauniimpi. Surua tarvitaan, että pystyy erottamaan ilon hetket ja nauttimaan niistä.
Itsensä ja tunteensa kovettanut ihminen muuttuu muiden välineellistäjäksi, joita olen myös tavannut. Ilta- ja päivälukemiseksi voisi sopia Fisher, Bruce: Jälleenrakennus-kun parisuhde päättyy...sen avulla voi tunnistaa tilanteita ja tunnetiloja, joita voi tarakstella/harjoitella ja hieman ulkopuolisemminkin pohdiskella. Rakkaus on kuitenkin elämän suola - ja kaikilla suhtella on useita vaihtoehtoja. Tsemppiä! Bluesbraker