Tämän palstan mielipiteitä lukiessani aloin miettimään, onko mitään järkeä perustaa parisuhde ja myöhemmin perhe. Sääntönä näyttää olevan se, että kun kaikki mahdollinen on parisuhteessa saavutettu - ura, oma asunto, auto, lomanviettopaikka, lapset, jne., osoittautuu kaikki em. asioitten eteen tehdyt ponnistelut turhiksi. Ja mikä vielä raukkamaisempaa, niin ennen eroa otetaan rinnakkaissuhde, koska se olemassa oleva parisuhde on ikään kuin väljähtänyt; siinä ei ole enää mitään viehätystä. Tai kumppani ei ole fyysisesti seksiin inspiroiva.
Onko ihminen todella rakennettu niin, että hän ponnistelee yhteisiä unelmia jonkun kanssa vain tuhotakseen ne sitten? Miksi on niin mahdotonta olla uskollinen puolisolle? Miksi fyysinen intohimo ajaa kaiken edelle, jopa terveyden?
Useimpien kirjoitusten mielipide uskottomuudesta on ollut se, että olemassa olevassa parisuhteessa täytyy olla jotain vialla, koska petetään; ja että petettyjen täytyy katsoa peiliin. Onko mahdollista se, että vika olisikin pettäjässä itesessään? Josko pettäjä onkin epävarma itsestään? Ehkä irtosuhteet ja rinnakkaissuhteet sopivasti pönkittävät heikkoa egoa? Nostaa varmasti itsetuntoa, jos viehättää jotakuta. Mutta eikö todellista vahvuutta ole päin vastoin juuri houkutuksista kieltäytyminen - vähän niin kuin dietillä suklaasta luopuminen?
Toisten naisten ja - miesten ajatusmaailma ihmetyttää myös. Miksi todellakin olla toiselle vain korvike tai hetken huvi epämääräisin ajoin? Vai onko nämä kakkossuhteiden henkilöt myös itsetunnoltaan niin heikkoja, etteivät uskalla vaatia ja odottaa itselleen suurempaa arvostusta?
Niin, ja sitten kun se kuuluisa käry käy - enemmin tai myöhemmin se tulee ilmi, sillä koskaan asia, johon liittyy kaksi ihmistä, ei ole oikea salaisuus! - niin miksi tehdään taas valtavasti töitä, ettei sittenkään menetetä sitä ykkös-suhdetta? Ensin kielletään koko asia - "ystävinä vaan" oli monessa tekstissä kommentti - ja sitten alkaa se selittely: kun meillä vaikeaa, seksiä harvoin, arki rassaa jne.
Kyllä jokainen uskoton on tehnyt valtavasti töitä yrittäessään peitellä rinnakkaissuhteen olemassa oloa; olisipa se sama energia määrä uhrattu siihen olemassa olevaan parisuhteeseen ja perheeseen. Ja kyllä on parisuhteesta tai kumppanista helppo löytää syitä uskottomuudelle, mutta eikö voisi samalla tapaa luetella syitä siihen, miksi ei halua pettää puolisoaan?
Minä en halua olla koskaan se toinen nainen; välitän ihmisten tunteista liikaa ja omasta mielestäni minulla on täydet mahdollisuudet löytää mukava sinkkumieskin. Petetyille toivon voimia hyväksyä asiat, joita ei voi muttaa ja rohkeutta isoihin ratkaisuihin. Pettäjille toivon voimia edes rehellisyyteen tai asioiden uudelleen arviointiin.
Onko ihminen todella rakennettu niin, että hän ponnistelee yhteisiä unelmia jonkun kanssa vain tuhotakseen ne sitten? Miksi on niin mahdotonta olla uskollinen puolisolle? Miksi fyysinen intohimo ajaa kaiken edelle, jopa terveyden?
Useimpien kirjoitusten mielipide uskottomuudesta on ollut se, että olemassa olevassa parisuhteessa täytyy olla jotain vialla, koska petetään; ja että petettyjen täytyy katsoa peiliin. Onko mahdollista se, että vika olisikin pettäjässä itesessään? Josko pettäjä onkin epävarma itsestään? Ehkä irtosuhteet ja rinnakkaissuhteet sopivasti pönkittävät heikkoa egoa? Nostaa varmasti itsetuntoa, jos viehättää jotakuta. Mutta eikö todellista vahvuutta ole päin vastoin juuri houkutuksista kieltäytyminen - vähän niin kuin dietillä suklaasta luopuminen?
Toisten naisten ja - miesten ajatusmaailma ihmetyttää myös. Miksi todellakin olla toiselle vain korvike tai hetken huvi epämääräisin ajoin? Vai onko nämä kakkossuhteiden henkilöt myös itsetunnoltaan niin heikkoja, etteivät uskalla vaatia ja odottaa itselleen suurempaa arvostusta?
Niin, ja sitten kun se kuuluisa käry käy - enemmin tai myöhemmin se tulee ilmi, sillä koskaan asia, johon liittyy kaksi ihmistä, ei ole oikea salaisuus! - niin miksi tehdään taas valtavasti töitä, ettei sittenkään menetetä sitä ykkös-suhdetta? Ensin kielletään koko asia - "ystävinä vaan" oli monessa tekstissä kommentti - ja sitten alkaa se selittely: kun meillä vaikeaa, seksiä harvoin, arki rassaa jne.
Kyllä jokainen uskoton on tehnyt valtavasti töitä yrittäessään peitellä rinnakkaissuhteen olemassa oloa; olisipa se sama energia määrä uhrattu siihen olemassa olevaan parisuhteeseen ja perheeseen. Ja kyllä on parisuhteesta tai kumppanista helppo löytää syitä uskottomuudelle, mutta eikö voisi samalla tapaa luetella syitä siihen, miksi ei halua pettää puolisoaan?
Minä en halua olla koskaan se toinen nainen; välitän ihmisten tunteista liikaa ja omasta mielestäni minulla on täydet mahdollisuudet löytää mukava sinkkumieskin. Petetyille toivon voimia hyväksyä asiat, joita ei voi muttaa ja rohkeutta isoihin ratkaisuihin. Pettäjille toivon voimia edes rehellisyyteen tai asioiden uudelleen arviointiin.
Vastaukset 28
Vanhimmat
...todella hyvästä kirjoituksestasi.
itse olen petetty osapuoli,joka aluksi syyttelin itseäni,minussa vika kun en osannut miestäni onnelliseksi tehdä.Mutta nyt ymmärrän,että uskottomuus on oma valinta,ei toinen siihen aja.
Samaa olen pähkäillyt,miksi kaiken vaivan ja yhteisten ponnistuksen jälkeen toinen ottaa niin suuren riskin ja panee peliin koko yhteisen elon hetken huuman takia....turhaako on ollut kaikki?
Olo on sellanen kuin olisi pelannut jotain peliä ja sitten kesken pelin toinen muuttaakin yhtä äkkiä sääntöjä tai kuin olisi muuttunut kokonaan uusi peli.Ehdoton uskollisuus ja rehellisyys tilanteessa,että toiseen ihastuisi-niistä pidin minä kiinni yhteisestä sopimuksesta 20 vuotta.Kannattiko?Kun ne eivät toiselle enää päteneetkään?
Vielä joku aika sitten olin onnellinen ja kunnollinen,enää en ole onnellinen ja mietin,ketä tai mitä varten olen enää kunnollinenkaan.
Mutta toisaalta haluan pitää kiinni periaatteistani ihan itsekunnioitukseni vuoksi,tehköön toinen mitä lystää.Se sulkee pois koston ajatuksen ja vie kohti yritystä anteeksiantoon.Tie on pitkä mutta onhan loppuelämä aikaa.
Onnittelen sinua kun jaksat yrittää antaa vielä anteeksi miehellesi. Minä "uhrauduin" perheelleni 15 vuotta ja kun kauhukseni todellakin kauhukseni selvisi mieheni pettäminen en enää halunnut jatkaa - en pystynyt edes antaa hänen koskettaa itseäni.
Henkiset haavat olivat ilmeisesti sitä luokkaa että olen vieläkin yksin. Toki olen tutustunut miehiin mutta seksiin en ole pystynyt vaikka erosta on jo kolme vuotta. "Huvittavinta" tässä on kuitenkin se, että aikanaan päätin etten naimisissa oleviin miehiin katso enkä koske. Lupaus on pitänyt hyvin tähän kevääseen asti kunnes ystävystyin naimisissa olevaan mieheen ja nyt ovat tunteemme syventyneet. Eli näinkin voi käydä ja enää en pysty peruuttamaan - tämä on katsottava loppuun.
Jos nyt jotain voin "puolustella" on mies jo hieman iäkkäämpi ja lapset muuttaneet pois kotoa...tuomitkaa nyt sitten.
"Lapset muuttaneet pois kotoa"
Entäpä se naishenkilö jota mies kutsuu vaimokseen?
Onko hänkin muuttanut pois kotoa, seksi ei suju, kylmä, tunteet ovat kuolleet, pitkä ja vaikea sairaus, rahat ovat loppuneet...
Mitä näistä?
Kun olen asiaa miettinyt, päätin "jättää" suhteestamme vastuun miehelle. Hän tässä on naimisissa ja fiksuna miehenä, kaikesta huolimatta, toivottavasti tietää mitä on tekemässä.
Saattaa tuntua itsekkäältä koska tiedän miltä petetystä tuntuu, mutta luultavammin parisuhdeongelmia on ollut miehellä jo pidempään. Tuntuu vaan, että kaksi kauan kylmyydessä elänyttä aikuista ovat ansainneet hetken lämpöä...
Niin, oikeassa olet kirjoituksessasi.
Olen itse pettäjä ja olen sitä mieltä, että kyllä ne syyt palautuvat minuun itseeni, eivätkä parisuhteeseen. Itseään sitä on peiliin katsottava, vaikka se ei miellyttävää nähtävää olekaan. Onhan se kummallista, että haluaa tieten tahtoen loukata rakastamaansa ihmistä ja vetää pohjan pois hyvältä parisuhteelta merkityksettömien (?) ulkopuolisten suhteiden vuoksi. Kun ei sitten viime kädessä kuitenkaan halua luopua nykyisestä suhteesta.
Tällä hetkellä käydään perheasiainneuvottelukeskuksessa ja yritetään selvitellä tilannetta. Kerran ollaan vasta käyty ja huomenna on varattuna toinen aika. Ensimmäinenkin kerta tuntui jo helpottavalta ja perheneuvoja oli kyllä asiantunteva, eikä vallan tyhmiä puhunutkaan. Ehdottipa muuten erästä kirjaa "Kaikki se rakkaus mikä Sinulle kuuluu" Harville Hendrix. Kirjailija on perheneuvoja, joka on itse kokenut avioeron ja ryhtyipä sitten pohtimaan olisiko se vältettävissä. Olen tilannut kirjan, mutta en ole vielä saanut. Sen pitäisi kuitenkin olla hyvä.
Itsestä löytyy tosiaan sellaisia puolia, joiden ei haluaisi olla olevan olemassa, mutta on uskallettava kohdata ne ja saada ne hallintaansa... Useimmiten pettämisen syyt todella palautuvat pettäjään ja hänen itsetuntoonsa. Parisuhteessa tietysti voi olla mysö myötävaikuttavia tekijöitä, mutta enpä lähde todellakaan syytä toisen niskaan kaatamaan...
"Onhan se kummallista, että haluaa tieten tahtoen loukata rakastamaansa ihmistä ja vetää pohjan pois hyvältä parisuhteelta merkityksettömien (?) ulkopuolisten suhteiden vuoksi."
Absurdia.
Mitä rakkaus on? Pettämistäkö? Tuskin. Eiköhän se ole jotain muuta.
Hyvä parisuhde? Mitä se on? Jos sekin ilmenee pettämisenä, niin eihän millään ole mitään väliä.
kyl kaikkeen tarvitaan aina kaksi...syitä on monia ja joka lähtöön!tutkikaa hiukan syemmin asioita...huh huh...ihan pistää vihaks!=)
Huh.. Olipa suoraan itsesi sisältä tekstisi..
Mutta erittäin hyvältä tuntui se, että olette päättäneet tehdä uskottomuudelle ja parisuhteelle jotain ja vielä se, että ongelman uskaltaa tunnustaa olevan itsessään, on ehkä vankin pohja muutokselle.
Ja lue paljon; aiheesta ja sen vierestä!
Itse olen sitä mieltä, että ellei ihminen näe uskottomuuden olevan ongelma parisuhteellee tai että ei pysty kärynkään jälkeen myöntämään olevansa uskoton, niin muutosta ei voi tapahtua. Ongelman olemassa olo täytyy ensin myöntää itselle!
Sinulla on mahdollisuuksia vaikka mihin. Vilpittömästi onnea tulevaisuuteesi toivottaen ja onnen potkuja =)
Ajattelet todellakin niinkuin kaikkien "aikuisten" pitäisi.Itse olen eronnut 40v avioliitosta uskottomuuden vuoksi, se oli sitä alusta lopuun. Sain kokea kaiken pahan minkä ihminen toiselle voi tehdä. Henkeä ei saanut, sitäkin yritti muutaman kerran. Olen lukenut paljon uskottomuudesta, kyseessä on juuri heikko ego. Mieheni on muutenkin tunnevammainen, hän ei tajua aidosta rakkaudesta mitään. Kaikki kolahtaa lopulta omaan nilkkaan. Että sillä tavalla!
kuinka on oman itsetuntosi kanssa? 40 vuotta tunnevammaisen kanssa?!?
Kaikki ratkaisut ja valinnat lähtevät yksilöstään itsestään; ketään ei voi pakottaa toimimaan vastoin tahtoaan.
Toivottavasti sinulla elämä hymyilee jälleen =)
Olipa todella hyvä ja osuva kirjoitus! Harvoin saa lukea noin totuudenmukaista tekstiä! Olen karvaasti joutunut kokemaan tekstisi sisällön omassa elämässäni.
Vaikka en kaikkia siinä esitettyjä mielipiteitä allekirjoitakaan. On kuitenkin hienoa vaihteeksi lukea hyvin perusteltuja mielipiteitä parin rivin vakiokommenttien sijaan.
Tuo on totta, että usein parisuhteen kriisit näyttävät ajoittuvan siihen tilanteeseen, kun on ensin kovasti tehty töitä kaiken aineellisen saavuttamiseksi. Olisiko asia niin, että usein se ponnistelu kaiken ulkoisen hyvän saavuttamiseksi vie kaiken energian, ja parisuhteen hoitaminen jää toissijaiseksi asiaksi ikävin seurauksin?
Ehkä arki todellakin tappaa sen fyysisen intohimon, jota on kumppaniaan kohtaan tuntenut ja se taas luo otollista maaperää tunteiden ja intohimojen kohdistumiselle jonnekin muualle kuin siihen omaan kumppaniin?
Minun mielestäni nykyihmisen kulutus- ja statuksenhankkimisvimma, joka ajoittuu juuri uran luomiseen ja perheiden perustamisen aikoihin on aika tuhoisaa myös parisuhteille. Ehkä olen väärässä, mutta olenpahan vain tarkkaillut ihmisiä työelämässä ja vaikkapa liikenteessä. Viidakkomeininki on vallalla. Ja yksiavioisuus ei ole kovin korkeassa kurssissa viidakossa.
Olen eri mieltä siitä, että uskottomuuden syy voisi aina olla pelkästään siinä pettävässä osapuolessa. Kyllä syytä saa aina etsiä sekä pettäjästä, että hänen parisuhteestaan ja kumppanistaan. Syyllisyyden aste varmaan vaihtelee tapauskohtaisesti ja jokainen tapaushan on aina erilainen.
Hyvä kysymys kyllä on se, miksei sitä pettämiseen käytettyä energiaa todellakaan laiteta oman parisuhteen hoitamiseen. Mutta ehkä siihenkin on syynä tämä "individualismin" aikakausi, jota elämme.
syyllisyyskysymys on mielenkiintoinen....itse ajattelen,että minä en ota syyllisyyttä siitä,että mieheni petti minua.Se oli hänen oma valintansa.Siitä olen vastuussa,miten meidän suhteemme toimii ja siitä haluan kantaa vastuuni.Mutta mitä teen kun mies sanoo,että tää juttu oli monen tekijän summa mutta mitään muuta ei suostu kertomaan.Minussa on ollut kuulemma vikaa ja samoin meidän parisuhteessamme mutta mitä ne ovat,sitä hän ei suostu kertomaan.
Miten voin yrittää muuttaa ja parantaa suhdettamme jos en tiedä,mitä tai mitkä ovat niitä asioita,jotka vaatisivat muutosta?
Minä olin tosissani oloomme tyytyväinen vaikkakin elämme elämän tiukinta aikaa,uusi koti ja 4 pientä lasta,työttömyyttä ym.Kaikista niistä on selvitty mutta nyt kun elämä alkoi kirkastua kun kumpikin saimme uudet työt,rahahuolet helpottivat ja itse ajattelin,että suhteemme on vakaalla kumppanuuden asteella niin tapahtuu tällaista.
Pallo totta vie hukassa!
Haluan yrittää mutta en tiedä,kuinka käy.Kauanko on tarpeeksi,riittävästi jotta voi nähdä,onnistuuko.Pitäiskö puolen vuoden päästä jo olla asiat kunnossa vai kipristelläänkö vuosia....no,ei parane mennä kuin päivän matka kerrallaan.
Mihinkään lasten takia roikutaan yhdessä-meininkiin en haluaisi ajautua.Ja vaikka näyttelemisestä tykkäänkin,en halua missään kulisseissa elämääni elää.
Mies ihmettelee,kuinka voin vieläkin,2kk tapahtumien jälkeen,olla näin allapäin.Olenko normaali?mielestäni olen mutta en ole siitäkään ihan varma joka hetki.Onhan olo helpottanut paljonkin mutta kyllä joskus ahdistus iskee kun esim näen sen toisen naisen tai muuten asiat palautuu mieleen.Kun katson miestäni,tuntuu välillä kuin katsoisin aivan vierasta ihmistä.Ja hän oli se kaikkein lähin ja rakkain ihminen,johon luotin enemmän kuin itseenikään.
Mutta annetaan ajan kulua ja katsotaan miten käy.
Osuit varmasti nappiin. Tämä kulutus- ja statushankkimisvimma vaikuttaa myös parisuhteisiin ja myöskin perheisiin. Stressi, joka aiheutuu siitä, halutaan myös laukaista erilaisilla nautinnoilla, elämyksillä, irtosuhteilla. Ei oikein osata pysähtyä ja nauttia jostain pienestä asiasta, siitä oleellisesta.
Toinen asia, mikä voi vaikuttaa on se, että etsii jotain elämäänsä, eikä tiedä oikein mitä se on.
Joku voi hakea sitä sivusuhteista, intohimosta, nautinnon etsimisestä,elämyksistä, viinasta, huumeista yms loputon luettelo. Kunnes joku päivä huomaa, ettei se puuttuva osa löydy niistä. Ja pysähtyy ja huomaa..
Minä etsin itseäni sekä henkistä hyvinvointiä, en tiennyt oikein mitä etsin. Miten sen nyt sanoisin. Sitä puuttuvaa palasta. Tai ainakin jotakin sinnesuuntaan. En löydä sanoja kertoa. Mutta..
Siinä vaiheessa elämää etsin. Kävin läpi vaihtoehtoiset asiat/ hoidot, huu haat, erilaiset uskomus/uskontokunnat. Matkustin kotimaassa, myöhemmin euroopassa ja sitten eri puolilla maapalloa. Ja etsin jotain puuttuvaa palasta.
Kun en sitä jostain löytänyt, lähdin pois ja etsin sitä toisesta asiasta. En voinut sitoutua, koska en vielä ollut löytänyt sitä, mitä etsin.
Ystävätkin aina jäivät, koska he eivät olleet valmiita jatkamaan matkaa eteenpäin, koska jäivät kiinni niihin kyseisiin asioihin.
Vihdoin palaset loksahtivat paikoilleen. Löysin sen, mitä etsin,vaikken sitä heti tiennytkään tai ymmärtänytkään. Sain sydämeeni rauhan ja rakkauden. Pysähdyin. Ei tarvinnut etsiä enään. Olin löytänyt Jeesuksen elämääni ja uskon. Se puuttuva palanen. Koin olevani sellaisenaan heikkona ja puutteellisena riittävä, hyväksytty ja rakastettu. Kukaan ihminen ei voi sitä täydellistä hyväksyntää ja rakkautta antaa toisilleen. Niin heikkoja ja vajaita me olemme.
Sitähän me pohjimmiltamme elämässämme ja suhteissamme haemme, kokemusta siitä että olemme hyväksyttyjä ja rakastettuja. Sitä ilman emme tule toimeen. Lapsena ja nuorena vanhempamme yrittävät parhaansa mukaan sitä antaa, vanhempana ystävät ja kumppanimme. Jos se jostain syystä loppuu, haemme uuden suhteen, josta voimme sitä löytää.
olet. Kyllä tuollaisesta asiasta toipumiseen kuluu paljon pitempi aika kuin pari kuukautta. Nähtävästi miehesi yrittää vähättelemällä luikerrella tilanteesta selville vesille. En lähtisi mukaan siihen leikkiin. Ole oma itsesi ja kuuntele vain omia tuntemuksiasi.
Varmasti hänellä on hyvin syyllinen olo, ja ehkä sen takia kieltäytyy selittämästä asiaa tarkemmin. Mutta nyt hän on kyllä sellaisessa tilanteessa, että se pitäisi puida hyvinkin yksityiskohtaisesti. Kuulostaa aika epäreilulta sanoa, että toisessa on vikaa, ja sitten jättää kertomatta että mitä vikaa.
Ette pysty jatkamaan yhdessä, jos ette selvitä asioita. Tai pystytte kyllä, mutta se tapahtuu sitten sinun kustannuksellasi, enkä oikein näe syytä, miksi sinun pitäisi sellaiseen suostua. Se voisi tuhota sinut henkisesti.
Mun miehen mielipide on, että jos on kanttia pettää, pitää myös olla kanttia ottaa vastuu tekemisistään. Se kuuluu pelin henkeen. Ei häntä kuitenkaan kukaan raiskannut, vapaaehtoisesti hän on asialla ollut.
Kirjoituksessani pyrin mahdollisimman pitkälle välttämään asioiden rationalisoimista ja faktojen esittämistä. Siksi siinä niin tavaton määrä kysymysmerkkejä.
Kanssasi olen samaa mieltä siitä, että traaginen ihmisyyden parodoksi on siinä, että omaisuudella ja arvoilla todellakin mitataan "ihmisyyttäsi". Ehkä kaiken saavuttaminen ajaa etsimään vielä jotain lisää..? En tiedä.
Se, kun sanoin pettämisen syyn olevan ensisijaisesti pettäjässä, perustuu siihen, että ihminen tekee itse valinnan onko uskollinen vai ei. Siihen ei voi ketään pakottaa. Ja jos uskaltaa luetella suhteessa olevat syyt pettämiselle, niin eikö samalla uskaltaisi niitä alkaa selvittämään? Tai jos on kertakaikkisen huono suhde, niin eikö ero olisi kaikille - myös niille kolmansille - osapuolille oikeudenmukainen ratkaisu?
Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Ja toivottavasti uskallat vielä parisuhteeseen; olethan aika nuori =) , mutta hienoja ajatuksia täynnä!
Itse olen miettinyt kuinka kauan on normaalia olla välillä allapäin...Lisäksi eheytymistä ei helpota ollenkaan se että pettäjä kihlattuni ei "tiedä" miksi petti minua, toi työkaverinsa yhteiseen kotiimme neljältä yöllä sammuen lattialle ja tietäen varsin hyvin että olin kotona. Olimme 3,5 vuotta kihloissa ja asuimme yhtä pitkään yhdessä kaikki oli hyvin, läheisyyttä, luottamusta, seksiäkin oli tosin ei viimeiseen kuukauteen. Nyt tiedän senkin miksei viimeiseen kuukauteen seksiä ollut. Mies oli käynyt töiden jälkeen tämän naisen luona "pussailemassa", kun itse olin töissä. En ikinä olisi voinut uskoa miehestäni tätä, en kuuna päivänä. Vielä viimeisiin päiviin asti molemmat luulivat että olisimme loppu elämän yhdessä. en tiedä vieläkään mitä oikeasti tapahtui ja miksi. Jos saisin selityksen minun olisi helpompi päästä yli, olen ponnistellut suunnattomasti jotta en murtuisi. Vähintään kerran päivässä huomaan jääneeni ajatuksiini ja miettimään syitä tai mahdollisia selityksiä. En halua roikkua miehessä, enkä piinata tätä. Yritän päästä yli tästä näin mutta en tiedä onko se mahdollista näin, toivon että on. Olen 26 vuotias ja mieheni myös eli olemme aikuistuneet yhdessä. En tiedä onko se hyvä vai huono asia mutta olen nähnyt tuon uuden naisen, enkä ymmärrä miestäni yhtään. Kyseinen nainen oli yhteisen ystävämme deittinä, kunnes mieheni sitten päätti kihloissa olevana kerätä "saaliin". Tämä kaikki tapahtui kaksi viikkoa ennen joulua, muutin yhteisestä asunostamme alle kuukaudessa. Kaiken lisäksi olin niin hermona ja stressaantunut mieheni alkaneesta villistä elästä mikä tarkoitti sitä että hän joi itsensä känniin joka viikonloppu ja painui naisen luokse joka asui samalla kadulla, ja ajoi kännissä autoa. Tämä kaikki siis kahden viikon sisällä, hän ei voinut odotaa edes paria viikkoa että häivyn maisemista vaikka oli luvannut ollanäkemättä naista kunnes saan asunnon itselleni, mielestäni uuden asunnon hankkiminen kuukaudessa helsingistä on aika hyvä saavutus. Kaiken tämän päälle jouduin toimintakyvyttömäksi koska selkääni iski niin paha noidannuoli etten pysynyt pystyssä, lääkäri sanoi sen johtuneen todella kovasta hermosto rasituksesta. Noh mieheni toi minulle ruokaa ja kaukosäätimiä aina kun ehti ja söi kanssani ja painui tämän toisen naisen luokse sen jälkeen???En ymmärrä tätä toista naista ollenkaan, kuukauden sisällä jolloin muutin tämä nainen oli vuokra asunnossamme kun menin hakemaan tavaroita(tällä naisella on omistusyksiö samalla kadulla)mieheni meni paniikkiin ja alkoi raivoaan minulle vaikka maksoin vielä päällekkäistä vuokraa ja sanoin tullessani että en ole nostamassa mitään kohtausta , vaikka olisi varmasti pitänyt. Mieheni exäni siis kokkasi keittiösä ja tämä turvonnut hylje makasi ostamallani sohvalla kun menin hänen luokseen ja kysyin onko hänelle minulle mitään sanottvaa. Ei kuulemma ollut. Kysyin ovatko hänen vanhempansa opettaneet sellaista sanaa kuin anteeksi. Tämä nainen sanoi että no anteeks ja virnisteli minulle, mitään en irti hänestäkään saanut ja väi päälle vain ärsytys, mennessäni sanoin että toivotaan ettei sulle käy samalla tavalla kolmen vuoden päästä. Tosin ihmettelen suuresti jos tuo suhde kestää alkuhuuman jälkeen ollenkaan. Ai mutta joo! mieheni sanoi kaksi asiaa jotka ajoivat hänet pettämään ja vaihtamaan minut rumempaan, tyhmempään, lihavampaan ja suttuiseen viisi vuotta nuorempaan varastossa työskentelevään pubiruusuun. Heillä on kuulemma yhteistä se että tuo nainen tykkää juoda. Häntä on kuulemma vaivannut se etten minä juo kännejä, mieheni molemmat vanhemmat ovat alkoholisteja joista toinen kuoli alkoholismiin. Oma isänikin olialkoholisti, siksi itse en juo. Ja siksi olen yrittänyt opettaa exällenikin kohtuullista juomista. Toinen syy oli että oli kuulemma niin arkista. Itse yritin torjua tuota arkea ja ihmettelinmiksei exäni yrittänyt, hänellähän olikin muita bisneksiä, siksi. Kaikista kauheinta on, että ikävöin häntä päivittäin, vaikken ole sitä kenellekkään kertonut. _ja olen kauhuissani siitä että lakkaankokoskaan ikävöimästä, en tiedä miten pääsisin irti....
ja juttusi oli kyllä todella kauniisti ajateltu.Mutta niinkuin sanottu helpompi sanoa kuin toteuttaa.Niinkuin niin moni muu hirveä asia tässä maailmassa.Ja ihminen ei todellakaan ole niitä hienovaraisempia tämän planeetan päällä.Ihminen on ihmiselle susi.Iät ajat ihmiset ovat pettäneet toisiaan.Ja uskottomuutta on ollut siitä lähtien kun ihminenkin.Se ei ole mikään tämän päivän ilmiö.Sukulaiset jopa keskenään jos muuta ei ole ollut lähettyvillä.Haluaisin uskoa että ihminen on niinkuin joutsenet,yksiavioisia,mutta kun eivät ole.Toisissa maissa on moniavioisuus kulttuuri.Miten heihin pitäisi suhtautua?Eikö miehelle yksi vaimo riittäisi?Heitä ei tuomita siitä,vaan se on miehen ylpeys.Itse en kyllä allekirjoita sitä.Kasvanut tähän kulttuuriin.Olen sitä mieltä että uskottomuus on aina seuraus jostain.Ja edellämainitut asiat jota uskottomuuden syyksi mielestäsi laitetaan on täyttä faktaa.Ihminen on heikko toisinaan.Minä myönnän itsestäni sen,uskoton kun olen ollut.Ei kenenkään parisuhdetta voi tuomita.Kukaan muu kuin se joka elää siinä,ei voi tietää kaikkia taustoja.Yhdyn siihen että ihmiset käyttäisivät voimiansa siihen parisuhdeselvittelyyn eikä hae sitä aidan toiselta puolelta.Mutta kun elämässä ei kaikki mene kaavojen mukaan.Ja olen sitä mieltä että ihminen joka hakee ulkopuolisista suhteista hetken lohtua,heillä ei ole asiat omassa parisuhteessa kohdallaan.Mutta siihen löytyy niin monta erinäistä syytä miksi he eivät irtaudu suhteistaan,siitä tulis niin paksu romaani etten välitä syitä alkaa eritteleen.En missään nimessä ole sitä mieltä että puolustan uskottomuutta,päinvastoin.Mutta asioita pitäisi osata katsoa laajemmasta näkökulmasta.
Olen myös sitä mieltä että harva mies on koskaan ollut ajattelematta toista naista.Eri asia sitten käytännössä tapahtuuko sitä koskaan.Niitä tosi arvostan kovasti!Me olemme seksuaalisia olentoja.Ja meitä vie eteenpäin sukupuolinen kanssakäyminen.Jos sitä viettiä ei olisi,ei syntyis elämää.Enkä usko että ihminen on luotu rakastamaan vain yhtä ja ainoata ihmistä.Kasvuiästä me ihmiset ihastumme eri ihmisiin matkanvarrella.
Kirjoitit myöskin hienosti ja ymmärtäen. Ja niinkuin kirjoitit "helpompi sanoa kuin toteuttaa", kuten niin monessa asiassa tässä maailmassa.
On myös kulttuureja, joissa on totuttu puhumaan ja ratkaisemaan ongelmat, silloin kuin ne ilmenevät. Jolloin myöskin eroja on vähemmän. Jostain syystä ongelmien ratkaisua ei ole omaksuttu tässä kulttuurissa. Monesti kärpäsistä tulee valitettavasti härkäsiä, ongelmat kasautuvat ja kasvavat. Onhan se helppoa mennä puhumaan ja valittamaan ongelmiaan kavereille tai naisystävälleen. Mutta auttaako se parisuhdetta. Tässä mielestäni jo mennään metsään. Ainoa ja oikea ihminen ongelmien selvittelyyn on kumppani.
Ja ethän voi tietää, neuvovan ihmisen vaikuttimia, miksi joku neuvoo kuten neuvoo. Viime kädessä olet itse vastuussa ratkaisuistasi.
On tietenkin ideaalia ajatella tai toivoa uskollisuutta parisuhteessa, mutta pakko on elää toivossa, että sellaisen ihmisen kohtaisi, joka myös sitä toivoo. Itse sitä toivoisin ja puolestani haluaisin siihen panostaa. Vaikka olemme sukupuolisia olentoja, uskon ettemme ole eläimiä, jotka toimivat pelkästään viettiensä perusteella. Enkä usko, että meitä vie eteenpäin pelkästään sukupuolinen kanssakäyminen, vaikka se toki vaikuttaa meihin vahvasti. Rakastaminen ja rakastelu on hieman eri asia. Kun rakastaa toista ihmistä, ei halua haavoittaa, satuttaa häntä esim olemalla uskoton. Ihminen on varmasti luotu rakastamaan monia ihmisiä, lapset, vanhemmat, ystävät, kumppani yms. Näin nopeasti ajateltuna rakastelu, uskottomuus tuntuu aika itsekkäältä, mutta ymmärrän....miksi!
Helppo on myöskin näin kommentoida, mutta kun se omalle kohdalle sattuu, niin ei voi koskaan tietää, vaikka itsekukin siihen joskus syyllistyisi. Joten en halua tuomita puolin jos toisin.
Se on kyllä jännä huomata, miten jokainen asia on tapauskohtainen, pystytään kyllä yleistämään, mutta ei sitten kuitenkaan väärinkäsitysten välttämiseksi. Ainakaan minä.
Itse aloitin seurustelemaan nykyisessä suhteessani juuri täytettyäni 18. Lähdin suhteeseen tavoitteena n. parin kuukauden yhdessäolo ja tässä sitä ollaan edelleen, kahdeksan vuotta takana. Kasvoin rakastamaan miestäni, enkä enää osaa kuvitella elämääni ilman häntä. Suhteessamme on aina ollut hyvä ja turvallinen olla, arvostan miestäni todella paljon, hänen tapaansa huomioida ja tukea minua joka tilanteessa. Hän on mielettömän mukava ihminen ja upea isä lapsellemme.
Olen aina ollut periaatteiden nainen ja vastustanut kiven kovaa pettämistä ja kaikkea siihen liityvää ..kunnes ihastuin toiseen mieheen ja itse syyllistyin pettämiseen; olemme suudelleet ja viettäneet aikaa yhdessä.
En millään tavalla voi syyttää tapahtuneesta ketään muuta kuin itseäni ja mietin itsekin edelleen miksi niin kävi, eihän MINUN koskaan pitänyt alentua moiseen. Silti, samalla kuin olen pahoillani mieheni puolesta, en kadu toisen miehen kanssa viettämääni aikaa, hän on edelleen mielessäni.
Olen siis yhtäkkiä itse yksi niistä pettäjistä, joita niin kovaan ääneen ennen tuomitsin.
Silti, valinta oli minun ja yksin minun. Sänkyyn asti emme ole päätyneet ja sekin valinta on ollut minusta kiinni. Niin oudolta kuin se tässä kohtaa varmasti kuulostaakin, arvostan miestäni kuitenkin niin paljon, etten voisi häntä loppuunastimenemisellä pettää.
Tässä sitä sitten ihmetellään niitä syitä, jotka minut tilanteeseen veivät, enkä saata kuin todeta, että varmaankin se on se kuuluisa arki. On naurettavaa huomata itsestään kypsymättömyys suhteeseen, jossa kaikki olisi niinkuin jokainen haaveilee. Asiat ovat muka liian hyvin.
Tuomitsen itseni ja ihmettelen miten saatoin pettää sitä ihmistä, josta kuitenkin todellisuudessa välitän ja joka tekee niin suunnattomasti eteeni.
Ei ole selityksiä teoilleni. On vain itsekkyys ja ilmeisesti jokin henkinen puute. Kiva sitten uskotella itselleen että on olemassa 100%:n luottamus ja ihmisiä, jotka eivät petä, koska luulin itsekin olevani yksi heistä.
Toteampa tässä kohtaa vain, että elämää ei voi elää kuin sillä periaatteella että kaikki on mahdollista. Pelko on se joka estää elämästä täysillä, eihän meistä kukaan tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Luottamus on myös valinta, niinkuin pettäminenkin, mutta se joka on luottamuksensa antanut ja oman osuutensa siitä pitänyt, tietää itsekin ettei olisi enempää voinut tehdä. Ihmiset tekevät virheitä, mutta oli suhde sitten kuin hyvä tai huono tahansa, kysymys on valintojen tekemisestä. Jokainen on vastuussa omista teoistaan ja niiden seuraamuksista.
Kumpa minäkin heräisin näkemään sen mitä olen kohta menettämässä, enkä tuntisi mitään sitä toista miestä kohtaan. Kumpa elämä olisikin niin helppoa!
Täytyy kyllä kunnioittaa ojob kirjoitustasi, sillä sinä ainakin osittain tajuat mitä olet tekemässä. Tämä oli muuten ensimmäinen kirjoitus pettämisestä, joka ei luettaessa heti saanut niskavillojani pystyyn, saavutus sekin.
Niin, elämä ei ole mitenkään ennaltamäärättyä ja kaikkea tapahtuu. Ja todellakin omista valinnoista on kiinni miten haluaa elämänsä elää ja miten kohdella toisia.
Kuulostaa siltä, että miehesi on sinulle liian itsestäänselvyys, luulet ehkä, että hän on vierelläsi vaikka tekisit mitä, koska on tähänkin asti tukenut sinua. Siihen ei kylläkään kannata luottaa.
Mieti miltä sinusta tuntuisi jos hän tekisi selkäsi takana samoin kuin nyt sinä hänelle? Tuntuisiko missään? Jos ei, niin sitten kannattaisi miettiä yhdessäolon järkevyyttä, väkisin ei kannata jatkaa edes lapsen takia.
Pitkässä suhteessa tulee yleensä väistämättä kausia jolloin ruoho aidan toisella puolella alkaa kiinnostaa. Silloin erottuvat jyvät akanoista siinä, kuka sinne aidan toiselle puolelle lähtee ja kuka yrittää parantaa omaa suhdettaan jos tietää jonkun olevan vialla.
Mielenkiintoista kirjoituksessasi on se, että et kadu toisen miehen kanssa oloasi, mutta toisaalta syyllistät itseäsi ereittäin suuresti pettämisestä. Syyllistätkö itseäsi siis omien periaatteidesi pettämisestä, vai siitä että vehkeilit miehesi selän takana hänen tietämättään? Onko pelissä siis rakkaus vai oma mielenrauha?
Mutta periaatteideni vastaisesti toivon teille paljon kaikkea hyvää jatkossa, toivottavasti osaat päättää mitä elämältä haluat etkä satuta miestäsi ainakaan tuon suuremmin.
Hyvää alkavaa kesää!
Kiitos kivoista sanoistasi. Kirjoituksesi oli tosi mukava ja minulle tuli hyvä mieli, mutta tosiasiassa niinkään ei saisi olla; kirjoitan petturuudestani ja joku kirjoittaa minulle jotain sellaista, mistä minun tulee hyvä mieli... Hmm.
Sehän tässä kaikessa onkin niin outoa, että ymmärrän tehneeni väärin ja silti en kadu miehen kanssa vietettyä aikaa. Ikävä kyllä sen miehen kanssa on niin mukava olla. Inhoan itseäni, koska tein hyvälle miehelleni vääryyttä hänen selkänsä takana. Tunnen syyllisyyttä siitä, että hän luottaa minuun, enkä ole sen luottamuksen arvoinen. Niinkuin sanottu, en itsekään osannut ajatella olevani pettävää tyyppiä. Eli olen pettänyt myös itseni ja periaatteeni.
Olen koittanut miettiä tätä asiaa kaikilta kanteilta, myös siltä miltä minusta tuntuisi jos asia olisi toisinpäin, mutta tosiasiassa en osaa sanoa mitä siitä ajattelisin. Ajatuksen voima ei tässä kohtaa korvaa todellista tilannetta. Tässä hetkessä se tuntuisi olevan eräänlainen helpotus, se ratkaisisi kaiken, mutta olisi myös liian helppo ulostie tästä jutusta. Fakta on se, että olen ihminen, joka voi pettää toisen luottamuksen, sitä ei mikään enää muuta. Mutta haluan ottaa siitä myös oman vastuuni. Koitan kovasti miettiä niitä syitä mitkä tähän tilanteeseen johtivat ja tulen vain siihen tulokseen että olen huono, itsekäs ihminen.
Haluaisin niin paljon puhua miehelleni asiasta, mutten halua loukata häntä. Siksi koitankin yksikseni miettiä parasta ratkaisua hänen kannaltaan. Rakastanko minä häntä niin paljon kuin hän ansaitsee tulla rakastetuksi.. en osaa sanoa. Rakastan paljon, mutta en sitten kuitenkaan ilmeisesti tarpeeksi, en tiedä. Koitan ajatella juuri sitä, että on luonnollista ihastua muihinkin jne. ja koitan keskittyä nyt enemmän meihin. Silti samalla takaraivossa häilyy tämä toinen mies.
Ihastuin kyllä vahvasti -näin ei olisi tapahtunut ellen todella välittäisi myös tästä toisesta miehestä- mutta loppupeleissä hyvä arki on elämässä tärkeintä ja se meillä on. En voi antaa itselleni anteeksi sitä, etten pysty ravistamaan tätä toista miestä mielestäni, vaikka tärkeysjärjestys on selvä.
Ennen kaikkea koitan nyt keskittää kaikki ajatukseni mieheeni ja meidän suhteeseemme. En halua luovuttaa niin helpolla, että mies vaihtoon kun uusi astuu kuvioihin. Koitan silti hakea oikeudenmukaisuutta tulevaisuudelta, tarkoituksena löytää mieheni kannalta parhain ratkaisu. Nähtäväksi jää mikä se sitten on.
Hyvää alkavaa kesää myös sinulle! =)
Koskaan ei kuulemma saisi sanoa ei koskaan.. Sinä tiedät sen lausahduksen todellisuuden henkilökohtaisesti. Ihailtavaa oli kuitenkin se, että haluat itse kantaa vastuun tekemistäsi valinnoista; myös siitä, ettette menneet sänkyyn asti.
Minäkin pyrin alunperin siihen, etten ketään tuomitse. Kävi vain kuukausien aikana tätä palstaa lukiessani, että monet kirjoitukset herättivät enemmän kysymyksiä kuin antoivat mihinkään mieltä askarruttaneeseen kysymykseen edes osittaista vastausta.
Valinta on jo ensimmäinen siinä kohdassa, kun suhteen osapuolet joko sitoutuvat uskollisuuteen tai elävät ns. vapaassa suhteessa. On mielestäni tärkeää puolisoiden ymmärtää ja tietää toisen suhtautuminen rinnakkaissuhteisiin. On myös osattava ja uskallettava olla rehellinen, jos kokee, että ei kertakaikkiaan pysty yksiavioisuuteen.
Elämässä on päivittäin tilanteita, joissa täytyy pystyä tekemään itsenäisesti valintoja ja ottamaan vastuu niiden surauksista - olipa kyseessä ylinopeus liikenteessä tai henkilökohtaisen budjetin ylittävä shoppailuiltapäivä.
Minulla on sydän ystävä, joka on ollut useaan otteeseen ns. "toinen nainen". Koskaan en ole häntä tuominnut tai "hylännyt" sen takia. Asiasta olemme keskustelleet kyllä usein. Käännyttämäänkään en ole häntä koskaan ryhtynyt, sillä minä uskon vakaasti ihmisen sisäisiin motivaatioihin muutosten kohdalla.
Sinulla vie oman aikansa oppia elämään "teon" kanssa. Ihmiset ovat uskottomuuden sattuessa omalle kohdalle tai kuullessaan puolisonsa pettäneen kovin ankaria toisilleen: vaaditaan sekä itseltä että kumppanilta anteeksiantoa ja unohdusta. Ensimmäisen kyllä jokainen tmmärtää, mutta unohtaa sellaista tuskin voi; se on kasvun paikka - muuttuneeseen minuuteen ja ja oman arvomaailman pohdintaan. Kun unohdusta ei kuitenkaan voi 100% saavuttaa, on asian tai tiedon kanssa vain opittava elämään.
Minä en missään nimessä halua koskaan tuomita pettäjiä tai niitä, jotka jättävät petetyksi tulemisen jälkeen. Minua on yhdessä parisuhteessa petetty tullen, mennen ja palatessa; en tuominnut kumppaniani, hän teki sen itse. En tuominnut itseäni, vaikka en jaksanut uskoa parempaan huomiseen.
Sen suhteen jälkeen olen vain alkanut miettimään näitä asioita; ehkä syynä myös terapeuttinen koulutukseni. Minulla ei ole yhtään teoriaa enkä halua mitään yleistyksiä. Halusin näyttää kaikille asioiden kanssa painiville, mitä kysymyksiä ja ajatuksia minulla aiheesta oli. Toivottavasti en loukannut ketään. Se ei ollut tarkoitus.
Ainakaan minua. Kirjoituksesi oli mielestäni hyvä ja siksi kirjoitinkin oman tarinani. Olen itsekin sitä pohtinut, että mille tämän jälkeen voi perustaa luottamuksellisen ja turvallisen parisuhteen, kun entinen moraalisti on se kenestä tulikin pettäjä.
Kirjoituksellani halusin antaa näkökulmaa siitä, että pettäminen voi sattua kenen tahansa kohdalle, mutta jos petetyksi tulemisen pelossa ei halua parisuhteeseen, menettää vielä enemmän. Seurustelun mieheni kanssa aloittaessani, en ikimaailmassa olisi kuvitellut tekeväni hänelle näin.
Omalla kohdallani en myöskään millään tavalla usko rakkauteni miestäni kohtaan loppuneen, eli en pettänyt sen takia, ettenkö "oikeasti rakastaisi" miestäni. Mielestäni petetyksi tuleminen ja pettäminen ei välttämättä ole riippuvainen rakkauden määrästä suhteessa, vaan esim. minun tapauksessani uskon että kysymyksessä on arjen rikkauden ymmärtämisen köyhyys ja oma naiviuteni.
Ja vaikka tuomitsenkin itseni ihmettelen itsekkyyttäni, en silti pidä itseäni aivan kamalana ihmisenä, tekoni tuntuivat parisuhteestani erillisiltä. Kun vietin miehen kanssa aikaa, olin onnellinen. Sinä hetkenä annoin itseni olla taas pitkästä aikaa korviani myöten ihastunut ja ehkä ihastumiseni jollain tapaa teki minut sokeaksi tosiasioille.
Mutta niinkuin totesit, tässä seistään ehdottomasti kasvun paikalla. Tehtyjä en enää tekemättömiksi saa, niistä täytyy ottaa opikseen, vaikka olenkin itse vielä hiukan hukassa tunteideni kanssa.
Hyvää kesän alkua myös sinulle alkuperäinen!
Minä oli aina ehdoton "ei tarvi pettää kun kerran
ja se on siinä".Kun sitten ex-mieheni pitkän ja hyvän avioliiton jälkeen ilmoitti,että hänellä on toinen,hämmästyin omaa reaktiotani.Ei se ollut niin tärkeää,että hän oli maannut toisen kanssa
sen annoin anteeksi.Mieheni tuli takaisin ,mutta
lähti loppujen lopuksi kuitenkin.Suurin loukkaus oli,että hän halusi elää sen toisen kanssa.Ei seksi merkinnyt mitään siinä vaan se henkinen
jättäminen. Opin jotain hyvin tärkeää,se on elämässä tärkeintä ,että olet se ykkönen toiselle
ja se kumppani.Pettämisestä,siis seksistä,olisi
liittomme kyllä toipunut,mutta henkisen kumppanuuden menetys oli se vaikein pala.
Onneni löytyi loppujen lopuksi muualta,mutta haluan kaikille sanoa,että älkää olko niin jyrkkiä
eihän se pettäminen mitään hienoa tai ihailtavaa
ole,mutta on niitä tärkeämpiäkin asioita kuin seksi.Harva meistä on kuitenkaan neitsyt ollut
itsekään.
Yli kymmenen vuotta sitten keskustelin lähes vieraiden ihmisten kanssa henkisestä ja fyysisestä pettämisestä. Kun minua ei kukaan tuntunut ymmärtävän, kerroin tällaisen tarinan:
Pari, jolla yhteisiä vuosia riittävästi takana ja ehkä myös lapsia. Puoliso tulee reissusta kotiin ja huonoa omatuntoa potien kertoo pettäneensä. Jossain kiukun ja raivon keskeltä kuuluu mitä todennäköisimmin petetyn kysymys: MIKSI?!
Mutta..
Sama alku, mutta ei käydä reissussa, mutta kerrotaan vihdoin kumppanille, että ollaankin rakastuttu toiseen.
Enää ei voi kysyä MIKSI. Enää ei voi yrittää muuttaa tai korjata mitään.
Ymmärrän täydellisesti mitä tarkoitit ja olen tuosta samaa mieltä. Ja tiedän yhden naisen, joka miehensä rinnakkaissuhteen paljastumisen jälkeen puolen vuoden jälkeen oivalsi, että hän oli edelleen se ykkönen! Hänen ei tarvinnut lähteä. Pahalta on tuntunut katsoa vierestä naisen kipuilua, kun muistot tulvahtelevat joskus mieleen - onneksi yhä pitenevin välein. Ja nostan hattua tälle sisu-naiselle, joka kärsi yli vuoden tämän toisen naisen häiriköinnistä. Sellaisen luonteen minäkin haluaisin ja suuren ja ymmärtäväisen sydämen =)
alkuperäisen kirjoittajan teksti on herättänyt mielenkiintoisen keskustelun,on kuulunut niin petettyjen kuin pettäjänkin ääntä.Pitkästä aikaa mielenkiintoista juttua,josta nóusee esille se tärkeä pointti,joka pätee uskottomuuteen kuten moneen muuhunkin-asiat ei totta vie ole musta-valkoisia!
on niin helppoa olla ehdoton kun asiat ei ole omakohtaisia.Minäkin tuomitsin uskottomuuden tyyliin "kerrasta poikki"
mutta kun se sattuu omalle kohdalle,en voi toimia näin.Vaakakupeissa on miehen muutaman kuukauden suhde vastaan meidän yhteiset 20 vuotta ja yhteinen koti ja perhe.
Oma loukattu ylpeys ja pettymys ym vaatisivat häipymään itse tai heittämään miehen ulos mutta....emme ole tässä vain kaksin,vastuu lapsistakin on suuri.Ja muutenkin,haluan uskoa,ettei kaikkea voi selittää huonolla suhteella tai minun osuudellani.Ehkä iällä ym omilla kriiseillä tms on nyös osuutta asioihin.
Haluan nähdä kriisin uutena mahdollisuutena,niin vaikeaa kuin se onkin.Mutta onkos jossain väitetykään,että elämä olisi tai sen pitäisi olla aina niin helppoa?Tietysti miettii,kauanko ja paljonko pitää kestää sietää ja kärsiä,jotta voi nähdä,kannattiko.Niin,vaikeita kysymyksiä totta vie.
mutta tässä on varmaan se tahdon paikka,kysyttiinhän meiltä papinkin edessä,tahdommeko...ei sitä,jaksammeko,tuntuuko siltä.En minä omin voimin ikinä edes halua antaa anteeksi,minun on rukoiltava pientä tahdon murua anteeksiantoon.Ehkä sen saan ja siitä kasvaa jonain päivänä vilpitön tahto anteeksiantoon.
erehtyväisiä olemme koko ihmiskunta,minäkin.Yksi lankeaa yhdessä asiassa,toinen toisessa.Tämä auttaa minua näkemään miehenikin ,vaikka rikkonut onkin ja paljon,vain ihmisenä,ei sen enemtää tai vähempää.Kuten en minäkään.
voimia meille kaikille,petetyille ja pettäjille.