Sain kenkää pitkästä liitosta kun mies löysi toisen ja uutuudenhuuma oli tärkeämpää kuin ilmeisesti kaverirakkaudeksi nääkähtänyt parisuhde. Kauheammin se että olen mt-syistä eläkkeellä ei ollut em. liittoa haitannut, paitsi tietysti mies aina välillä inahti että mene töihin että saataisiin lisää rahaa, mutta mitenkäs sinne mennään jos muisti ei pelaa ja keskittymiskyky on niin ja näin koska kroonistunut masennus on pilannut aivot tässä mielessä... Parisuhdetta masennuksen en niinkään katso pilanneen. En ollut enkä ole sitä tyyppiä joka jää vain makoilemaan aloilleen eikä hoida kotihommia. Voi tosin olla että ahdistus jota myös sairastan tekee sen että olen sen verran energinen että kotijutut on aina tullut hoidettua, mutta työelämään henkiset resurssini eivät sitten riittäneet ja ratkaisu oli eläke.
Kun tässä jossain vaiheessa, jos onni suo, kuitenkin saattaa alkaa joku pidempi suhde, niin mietityttää että missä määrin tai kuinka tiuhaan tahtiin noita mt-puolen juttuja voi tai kannattaa latoa pöytään toisen osapuolen ihmeteltäväksi. Parille ihmiselle olen toisinaan maininnut epämääräisesti etten ole töissä, eikä asia ole sen kummemmin miehiä kiinnostanut. Eivät ole kysyneet että miksi en ole, eikä välillä kiinnosta edes että millä alalla joskus olen ollut töissä. Ehkä tämä asia kuitenkin naisena on helpompi kuin miehenä jotka heti muuttuvat "luusereiksi" jos eivät ole työelämässä?
Suurempi ongelma kuin työssä olemattomuus kohdallani saattaa ehkä olla sosiaalisten kuvioiden totaalinen puute. Kurjan elämäni varrella en ole hankkinut kavereita, ja ehkäpä normaalimpi, terveempi mies saattaa pitää sitä omituisena ettei minulla ole ihmisiä joista "juoruta" aikani kuluksi hänelle? Seison täysin oman itseni varassa ja jos aion olla toisen silmissä kiinnostava, minun on oltava sitä omasta takaa ja omana itsenäni, en pysty tarjoilemaan mitään kiinnostavaa tuttavapiiriä ja hulvatonta ja energistä elämänmenoa jossa hypätään kissanristiäisistä toiseen! Tämä asia rassaa minua, koska en tiedä kuinka moni mies on tällaiseen erakkonaiseen valmis tutustumaan tosimielessä. Tietty jos mies on samanlainen itse niin sitten, mutta yleensä miehet tapaavat muuttua hyvinkin epäsosiaalisiksi ja puhumattomiksi jos heidän elämänsä on niin suppeaa kuin se on itselläni, enkä jaksa mököttäviä miehiä.
Onko ketään vastaavassa tilanteessa olevaa tai ollutta? Onko mt-tausta muuttunut niin vaikeaksi asiaksi ettei suhteesta tule mitään, vai onko teidät hyväksytty erikoisena mutta silti rakkaana ihmisenä?
Kun tässä jossain vaiheessa, jos onni suo, kuitenkin saattaa alkaa joku pidempi suhde, niin mietityttää että missä määrin tai kuinka tiuhaan tahtiin noita mt-puolen juttuja voi tai kannattaa latoa pöytään toisen osapuolen ihmeteltäväksi. Parille ihmiselle olen toisinaan maininnut epämääräisesti etten ole töissä, eikä asia ole sen kummemmin miehiä kiinnostanut. Eivät ole kysyneet että miksi en ole, eikä välillä kiinnosta edes että millä alalla joskus olen ollut töissä. Ehkä tämä asia kuitenkin naisena on helpompi kuin miehenä jotka heti muuttuvat "luusereiksi" jos eivät ole työelämässä?
Suurempi ongelma kuin työssä olemattomuus kohdallani saattaa ehkä olla sosiaalisten kuvioiden totaalinen puute. Kurjan elämäni varrella en ole hankkinut kavereita, ja ehkäpä normaalimpi, terveempi mies saattaa pitää sitä omituisena ettei minulla ole ihmisiä joista "juoruta" aikani kuluksi hänelle? Seison täysin oman itseni varassa ja jos aion olla toisen silmissä kiinnostava, minun on oltava sitä omasta takaa ja omana itsenäni, en pysty tarjoilemaan mitään kiinnostavaa tuttavapiiriä ja hulvatonta ja energistä elämänmenoa jossa hypätään kissanristiäisistä toiseen! Tämä asia rassaa minua, koska en tiedä kuinka moni mies on tällaiseen erakkonaiseen valmis tutustumaan tosimielessä. Tietty jos mies on samanlainen itse niin sitten, mutta yleensä miehet tapaavat muuttua hyvinkin epäsosiaalisiksi ja puhumattomiksi jos heidän elämänsä on niin suppeaa kuin se on itselläni, enkä jaksa mököttäviä miehiä.
Onko ketään vastaavassa tilanteessa olevaa tai ollutta? Onko mt-tausta muuttunut niin vaikeaksi asiaksi ettei suhteesta tule mitään, vai onko teidät hyväksytty erikoisena mutta silti rakkaana ihmisenä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Itsellä loppui viimeisin suhde kun yritin kovasti rakentaa elämääni, ja tämä toinen ei taas oikein tehnyt yhtään mitään, ilman minua siis. Jouduin kannattelemaan koko huushollia ja kaikkia tekemisiä, lopulta suihkuun menosta kävelyille, siis omat on helppo hoitaa, mutta piti lopult apaasata niinkin pitkälle, ettei mitään saanut aikaiseksi ilman minua, elämä oli jotenkin tyhjää tälle toiselle.
En kuitenkaan häntä siitä edelleenkään syytä, ei aina ole helppoa, mutten vain jaksanut.
En usko, että kukaan (tapailun arvoinen) mies koommin välittää siitä, mitä toinen on, jos sillä ei ole vaikutusta elämään muuten. Jos hoidat omat asiasi, ja yrität parannella itseäsi parhaasi mukaan, niin sellaisessa on varmasti jopa monelle ihan mukavaa olla utkena ja mukana. Sanoin tälle omallenikin aina, että kunhan hän tekee aina parhaansa ei millään muulla ole väliä. Mutta hän aina luovutti ennen kuin kunnoolla edes yritti, ja lopulta erkanimme niin paljon, etten varmaan olisi enää edes huomannut jos hän olisi elämästään kiinni saanut. Olin jo isähahmo, eikä siitä enää palattu.
Itse olen aina pelännyt, että miten minuun suhtaudutaan, ja useaan suhteeseen olen itse sanonut ei, koska en usko näisen ymmärtävän mihin on ryhtymässä. Itsellä siis myös ollut aina vaikeaa elämää, ja tästä "normaalista" maailmasta on hiukan vaikea saada aina kiinni. Mutta parhaat ystävät löytyy samankaltaisista, ja miksei sitten vaikka suhteetkin siinä samalla. Ehdottaisin, että etsisit ystäviä täältä esimerkiksi, niin saisit jotain muutakin elämää sitten suhteen ulkopuoleltakin. Ihminen kun vain tuppaa lopulta kyllästymään, jos toisessa ei ole mitään yllättävää. Enkä tarkoita tätä millään pahalla, vaan ihan sellaisia perus asioita, kun että mies tai nainen tulee kotiin, ja kumppani ei ole aina siellä, sellaisesta "yllättävästä" puhun.
Ensin oma elääm, ja sitten yhteiselämä, ja lopulta sitten hoidetaan toistemme elämiä, mutta aina pitää olla jokin suunitelma ja yhteinen tavoite, jotta mielenkiinto pysyy, ainakin näin luulisin. On väärin minusta vaatia, että joku luopuu haaveistaan minun takia, vaan mielummin etsin ihmisen, jonka haaveet ovat samat kuin minun, ja ne kannattaa iskeä heti pöytään kättelyssä. Jos haaveita tai tavoitteita ei ole, niin ne kannattaa ensin löytää, oli ne sitten kuinka kaukaa hauettuja tahansa.
Onko sinulla jotain, mitä toivoisit suhteen ulkopuolelta, jokin matkakohde tai jokin ostos, joka voisi motivoida yrittämään ja uskaltamaan työkokeiluakin lopulta?
Matkat sun muut tyssähtävät rahan puutteeseen, joten sitä kautta elämään ei saa sisältöä, ellei sitten löydy sellaista kumppania joka tykkää käydä minun kanssani jossain omalla autollaan. Minulla kun ei ole edes ajokorttia. Työkokeiluun minulla ei ole erityisemmin hinkua koska nimenomaan töissä tapahtui asioita joiden vuoksi masennus paheni pahenemistaan niin että lopulta päädyin eläkkeelle (työpaikkakiusaamista). Mikäli keskittymiskyky ja muisti olisivat kunnossa (tämä vaihtelee) niin mieluiten tekisin etätyötä kotona. Tällaista en kuitenkaan saane koska kuulema pitää olla ensin vuosikausia jossakin yrityksessä töissä että sitten saa luottamuksen osoituksena tehdä duunia kotonakin. Kovin kummalliselta tuo kyllä kuulostaa minun korvissani etten pääse lainkaan hyödyntämään sitä että minulla on esim. tietokone ja aikoinaan vähän opiskelinkin sen hyödyntämistä, mutta kun ei niin ei.
Suuri(n?) ongelma ihmisten seurassa tapaa olla että en koe missään kuuluvani joukkoon. Olen muutaman kerran ollut paikallisen mielenterveysyhdistyksen tapaamisissa, ja kaikki muut olivat minua vanhempia ja en koe mitään yhteistä ihmisten kanssa jotka ovat jo varttuneempia. Tämä sama juttu oli jo työelämässäkin aikoinaan. Lisäksi ihminen joka ei ole saanut lapsuudessa niin paljon kavereita että osa niistä olisi säilynyt aikuisuuteen asti on aika huono solmimaan kaveruussuhteita mihinkään suuntaan kun kaikilla on ne omat kuvionsa jo valmiina. Eksänikin on tavallaan syypää ettei mitään tuttuja tullut, sillä hän katsoi hyväksi että umpioiduimme suhteeseemme, hän ei edes ikinä tuonut kavereitaan kotiimme vaikken sitä mitenkään kieltänyt ja hän tiesi että pystyn tarvittaessa tulemaan ihmisten kanssa toimeen. Viimeistä eksää edeltänyt eksä sensijaan kärsi minuakin enemmän mt-ongelmista ja paheni vuosi vuodelta niin että lopulta (valitettavasti) jätin hänet koska en kestänyt katsella kun hän veti itsensä tokkuraan mömmöjen väärinkäytöllä. Eikä sekään huvittanut että ei olisi saanut käydä enää missään missä oli ihmisiä, joita hän pelkäsi.
Aikuisuudessa saamani kaverit ovat kaikki olleet miehiä joihin olen tutustunut kumppania hakiessa, ja eiväthän tällaiset tuttavuudet kauaa säily, päättyvät aina kun mies löytää sen mieleisensä naisen. Eksänikin kovasti julisti kaveruuttaan siinä vaiheessa kun minut hylkäsi, ja olikin tiiviisti aina kanssani tekemisissä aina kun jonkun naisen kanssa meni pieleen. Sitten hän muutti pois ja on nyt taas kerran onnellinen jonkun kanssa, eli se siitäkin tuttavuudesta yli vuosikymmenen yhteisen elämän jälkeen.
Tämä nyt kuulosti kaikinpuolin negatiiviselta, pääasia on että ystäviä on pirun vaikea hommata tai pitää. Luulen että kumppaninkin löytää ja pitää helpommin kuin ystävät.
Kaikenlaisia outolintuja voisin kyllä ajatella hyvinkin elämääni kerääväni siinä mielessä että kun en ole koskaan tuntenut itseäni kauhean tavalliseksi tai normaaliksi (poislukien ulkonäkö), niin mikäs siinä... Netissä olenkin kirjoitellut mitä mielenkiintoisimpien ihmisten kanssa, mutta kun kaikki asuvat hajallaan ympäri Suomen niin ei sitä niin vain sitten tapailla livenä.
En ole takertujatyyppiä, enkä erityisen halukas edes muuttamaan yhteen kenenkään kanssa. Tiedä sitten että jos suhteessa ei olla jatkuvasti yhdessä että saako siihen sillä tavalla potkua niin etten vaikuta kauhean tylsältä kun minulle ei jatkuvalla syötöllä "satu ja tapahdu" sen vuoksi että olisi mittavat sosiaaliset kuviot. Ja voihan toki olla ettei miehille sillä ole niin väliäkään, jotkut miehet varsinkin tuntuvat suorastaan ärtyvän jos kumppani kälättää kokoajan tuttavien ja ystävättäriensä edesottamuksista.
No, jostain elämäsi korjaaminen täytyy aloittaa, oli se sitten ystävistä tai omista ajatuksista ja ajatusmalleista.
Jos kauan on jumissa elämässään niin on lopulta hankalampaa enää yksin päästä takaisin sille oikealle raiteelle joka joskus mahdollisesti hukkui.. Ei mahdotonta, mutta jokseenkin hankalampaa, ja enemmän töitä vaativaa.
Ihminen tuppaa löytämään ystäviä jos henkilökohtaisesti on kyky olla itsesuojeleva, mutta rehellisen avoin. Tai näin luulisin. Tajuaa pitää kaukana mahdolliset haittatapaukset järjellä, ja ottaa elämäänsä niitä mukavia, ja pää asia varmaankin on se kyky olla yksin ja pelkäämättä, että toinen jättää, tai toinen pilaa elämän lähtemällä. Eikä kuutntele syyllistystä ja sen sellaista. Joku kohtuu vahva konstituutio voisi olla sana jota haen.
Unelmalla tarkoitin sellaista haavetta, jota ajattelemalla tulee hyvä olo lähes aina. Ei sen tarvitse välttämättä olla edes niinkään todelinen, mutta on joku syvin halu jonka tunnistaa. Ja jos se on todellinen ja tavoiteltava haave, sen parempi tietysti.
Jos avoimeksi aletaan, niin itsellä voisi olla se, että olisin hetken ajan jotenkin koskematon, ja että minua ei ovitaisi häätää kodistani tai rahani eivät voisi loppua. AIka pinnallista, haavelien tietysti muustakin ja ihan realistisista asioista, mutta joku halu jota toteuttaa antaa hyvän syyn alkaa rakentaa elämää uudelleen sen jälkeen kun se on ollut kovin rikki.
Tiedän monia ihmisiä jotka haluavat kaikennäköisiä sankareit aelämäänsä, ja sellaisia ei vain pahemmin ole, mutta moni myöskin haluaa tavallisia ihmisiä kuten he, elämäänsä. On asioita joita kannattaa miettiä itsessään, että jos kuuntelisin itseäni, jaksaisinko? :) Ja meillä kaikilla on pahoja tapoja, mutta ne on hyvä tietää, että niitä voi sen jälkeen alkaa muuttaa. Itse itselleen jotain voi. Itseään ei sinänsä käy kovinkaan helposti muuttaminen, mutta tapojen muutokset on mahdollisia jos niihin sitoutuu parhaansa mukaan.
En tiedä puhunko nyt ihan asian vierestä, mutta toivottavasti näistä ajatuksista voisi olla jotain hyötyä. Tiedän miltä tuntuu olla yksin, ja yksinäinen, ja jotenkin tietää ettei se ole omaa vikaa tai tahallista. Mutta siellä yksinäisyydessä ollessani ymmärsin, että minä olen silti se jonka on itsensä rakennettava ja saatava se mitä minä haluan, ja silloin minä halusin vain olla onnellinen tai enemmänkin ei tuntea pahaa oloa. Ja siitä se lähtee. Mikä olisi paremmin nyt, jos saisin päättää, tai että, jos tämä tapahtuisi, niin sen jälkeen voisin tuntea olevani edes hieman onnellisempi tai onnellinen, ja lkaa poistamaan näitä vikoja matkalta, oli ne sitten omia aiheuttamia, tai jonkun toisen tekemiä.
Haluat ainakin ystäviä, ja työkyvyllisyyden varmaankin myös, ja itsearvon tunteen, voisin kuvitella. yt pitää miettiä mahdollisia keinoja saavuttaa edes jotain lähes yhtä hyvää kuin nama. Mietitään yhdessä josko joku ratkaisu löytyisi elämäsi ympäriltä.
Mistähän sitä lähtisi liikkeelle.. Oletko esimerkiksi tyytyväinen itseesi, ottaen kaikki mahdottomuuden nyt huomioon. Esimerkiksi, tiedätkö mielestäsi tarpeeksi (kukaan ei tiedä kaikkea, mutta jotkut ovat tytyväisiä tietoihinsa eivätkä niinkään tarvitse uutta jatkuvasti)? Onko jotain mitä voisit kotona tehdä, esimerkiksi vaihdella järjestystä tai kutoa jotain vaikeaa, ihan mitä vaan, nämä ovat vain heittoja, tuleeko itsellesi joku projekti mieleen, jota voisit alkaa toteuttaa vähillä varoillasi?
Oliskohan niin että varsinaisesti mt- ongelmat eivät välttämättä ole se ratkaiseva tekijä vaan ne kaikki muut asiat jotka tulevat mahdollisina ns. sivuoireena?
Eli jos mt- ongelmainen vaikuttaa ihmiseltä joka ei huolehdi itsestään tai toisista, kehostaan tai kodistaan, läheisistään jne.
On liikaa keskittynyt itseensä ja ongelmiinsa tai hoitaa niitä huonosti tai sitten käyttämällä väärin erilaisia aineita tai purkaen niitä ylen syömällä tai kiukuttelemalla kanssaihmisille jne.?
Uskon aika vahvasti siihen ettei ihmisen tarvitse ihan kokonainen olla ilman toista ihmistä tai eheä, muttei jos ihmisellä ole kykyä eheyttä itseään niin siitä tulee ajan myötä riippuvaisuussuhde.
Kyseessä ei ole silloin molemminpuolinen kumppanuus vaan enemmänkin jonkin asteinen autettava-tukihenkilö-suhde.
Minulle olisi miehenä hyvin vaikea ymmärtää että hän olisi mt-ongelmista kärsiessään minun kanssani siksi koska olen terve ja toimin toisin kuin mt-ongelmaiset miehet jos kuitenkin nainen itsekin on mt-ongelmainen. Jotenkin ei menisi minun kaaliini jakeluun miksei naiselle kelpaa mt-ongelmaisen (joka voisi siis minun kohdalla olla totta joskus) seura vaan pitää olla terve sekä sosiaalinen ihminen.
Aivan kuten ujo ja hiljainen tai yksinäinen nainen joka kaipaa puheliasta, rohkeaa ja sosiaalista miestä selittäen että "onpahan yksi sitten joka puhuu" tai "kun en itse puhu niin mies voi" tai "erilaisuus kiehtoo" yms. diipadaapaa.
Sen verran on jonkin asteista kokemusta noista mt-ongelmista aika moneltakin kantilta etten ihan kovin herkästi lähtisi suhteeseen mt-ongelmaisen naisen kanssa. Ehkä sen vuoksi että kaipaan kerrankin ihan normaalia naista ja suhdetta itselleni.
Se kuitenkin vaatii voimia ja olisi kiva tuntea joskus että nainen antaa energiaa minulle eikä vain toisin päin.
MT-ongelmaisen olipa mies tai nainen kannattaa varmistua siitä että hänellä on jotain tarjottavaa sekä annettavaa tulevalle kumppanille eikä vain niin että saldo on aina miinusmerkkinen sen toisen ihmisen kohdalla kaikissa asioissa.
Harvempi ihminen jaksaa lopulta olla suhteessa kuten ketjun aloittaja itsekin tietää jos suhteessa vain toinen ottaa energiaa eikä anna mitään takaisin.
Omana itsenä oleminen mt- ongelmineen sekä noiden sivuoireiden selittäminen samalla tavoin ei riitä siihen että kumppanuus olisi tarpeeksi vahva.
(Yhteisvastaus)
Ekassa parisuhteessani jolloin olin itse vielä työelämässä ja mukamas terve tunsin kuluvani loppuun kun monelta suunnalta kiusattiin yhtäaikaa. Jätettyäni sen kaiken toisessa parisuhteessa yritin olla mahdollisimman ongelmaton ja vaivaton kumppanille joka itse tapasi saada raivokohtauksia tuon tuostakin ja uhkasi pari kertaa jopa tappaakin. Sitten kun hän lopulta rauhoittui alettuaan syödä mielialalääkettä meni muutama vuosi jonka jälkeen hän jätti minut. Kieltämättä tästä tulee vähän sellainen olo että yritin liikaa olla harmiton, hajuton ja mauton kun kiitokseksi siitä miehen piti saada uusia elämyksiä uuden naisen kanssa. Mutta en viitsisi jäädä junnaamaan tähän, koska voisihan olla että minullekin olisi luvassa jotain mielekkäämpää elämää jonkun toisen rinnalla ja silloin olisi yhdentekevää kuka jätti ja kenet.
Mielestäni on väärin että jos ihminen sanoo olevansa mt-eläkkeellä niin heti tehdään johtopäätös että hän on hullu kirvesmurhaaja tai joku erittäin rasittava reppana jota joutuu paapomaan päivästä toiseen. Asiat joissa minua on "joutunut" auttamaan ovat asioita jotka tulisivat eteen ilman mt-nimikkeitäkin, eli minulla ei ole autoa eikä ajokorttia, ja kaiketi sellaisessa tilanteessa voi toivoa että kumppani silloin tällöin kuskaa jonnekin.
Olen vähän ihmetellyt että minkä vuoksi ihmisen pitäisi olla yhtä kuin duuninsa, eli sillä töissä olemisella ja ammatilla on niin kauheasti väliä ja jos ei ole töissä kyennyt olemaan, niin sitten oletetaan että on ihan paska ihmiseksi, turha tapaus ja eipä taida oikein missään muussakaan pärjätä. Toki itselläni on niin että kaikenlaiset asiat jäävät helposti kesken, eli harrastuksissa ei tule vietyä asioita loppuun asti ja moni juttu on seissyt jo vuosia. Mutta päivittäisen elämän johon kuuluu siisteys, peseytyminen, raha- ja ruoka-asioiden hoito yms. olen kuin kuka tahansa, ehkä tunnollisempikin koska on joskus kehuttu siistiksi ja asiansa hoitavaksi ihmiseksi.
Kaikki tuo vain tuntuu niin tyhjältä ja merkityksettömältä kun ei ole kumppania jonka kanssa keskustella edes kerran pari viikossa. Ottaisin kyllä varmasti (taas) miehen jolla on itselläänkin mt-ongelmia, jos ne vain eivät ole niin raskaita että uhkaa koko oma elämäni muodostua helvetiksi niiden takia. Koska pystyn olemaan kiusaamatta miestä ylenmäärin, niin kaiketi voinen olettaa että mieskin voisi tarpeen tullen jättää minut rauhaan eikä esim. laittaa taloutta päreiksi jos hän ei itse kykene hillitsemään impulssejaan, eikä vetäisi itseään koomaan mömmöillä... (eksieni paheet).
Ystävien hankkimisessa suurin ongelma vaikuttaisi olevan se että asun vähän syrjässä, enkä halua muuttaa. Oikein pahoina päivinä luonnon läheisyys tuo iloa ja lohtua, ja viime kesänä varsinkin olisin varmaan seonnut lopullisesti jos olisi ollut pakko sietää ympäristön rumuutta ja/tai kököttää kokoajan asunnossaan voimatta liikkua luonnossa. Toisin kuin eka eksäni en pelkää olla ihmisten ilmoilla, joskin jonkinlaiset alueen äijäporukat välillä vähän harmittavatkin kun niiden ohi pitää kotiinsa paarustaa.
Luonto on se mikä siis tuottaa minulle iloa ja olen säästää kitkuttanut kesää varten että pystyisin kulkemaan bussilla vähän laajemmalti. Mutta en tiedä auttaako tämä kumppanin etsimisessä sillä en haluaisi lähteä kiertämään baareja ja ravintoloita, ja kuin Tuhkimo ikään minun olisi sieltä kuitenkin tultava aika aikaisin kotia jos aion ehtiä viimeiseen bussiin. Olemattomilla varoilla kun taksi ei ole mikään todellinen vaihtoehto.
Paljolti on siis tullut etsittyä ihmisiä netin kautta, mutta siinä on tullut pettymys toisen perään. En edes ehdi päästä siihen pisteeseen että kertoisiko eläkkeestä vai ei, kun toinen osapuoli on jo häipynyt. Enkä voi valitettavasti väittää ettäkö olisin jäänyt perään kaipailemaan muuta kuin yhden ainoan kohdalla ja häntäkin lähinnä kaverimielessä. Eli toisilleen sopivat ja toisia ymmärtävät persoonat eivät ole kertaakaan kohdanneet.
Ei ehkä kannata käyttää termiä mt-ongelma. Ainakin minulle tulee heti mieleen joku psykopaattimurhaaja tai täysin vainoharhainen hörhö tai imbesilli. Masennus on helpommin oikein ymmärrettävä termi, sikäli kun se on ainoa ongelmasi.
Sairastuin masennukseen joku 5 vuotta sitten, mutta olen viime aikoina alkanut nopeasti parantumaan (jo siinä määrin, että olen melkein kokonaan lopettanut lääkityksen). Olen avoimesti kertonut masennuksestani niin perheelleni, ystävilleni kuin kahdelle miehellekin, joiden kanssa olen masennukseni aikana seurustellut.
Uusille ihmisille kerron jonkin aikaa tunnettuamme, enkä kaikille kerro ollenkaan. Tämä riippuu pitkälti siihen, uskonko toisen osapuolen ymmärtävän tilanteeni, missä määrin henkilön olisi hyvä tietää asiasta ja luotanko kyseiseen henkilöön. Kerron asiasta yleensä kasvotusten, kun saamme olla kahdestaan, eikä ole häiriötekijöitä. Kun kerron uudelle henkilölle masennuksestani, kerron samalla myös sen, mitä termi tarkoittaa mun kohdalla. Ihmisillä ei ole yleensä selkeää kuvaa siitä, mitä masennus tarkoittaa, jolloin epätietoisuuskin tekee asiasta pelottavamman ja tilanteesta kiusallisemman. Jotkut ihmiset tietävät kyllä masennuksesta, mutta he eivät välttämättä tiedä siitä, miten erilailla ihmisissä masennus voi ilmentyä. Mulla esimerkiksi masennus ei ole koskaan ilmennyt itsetuhoisena käytöksenä, eikä juuri koskaan sen aikana ole edes halunnut satuttaa itseäni (tai muitakaan). Mulla suurin haaste on ollut se, että olen normaalia alakuloisempi ja itkuisempi, en saa asioita aikaiseksi, enkä voi aina pitää lupauksistani kiinni (siksi en mielelläni lupauksia teekään), siis esimerkiksi huonoina päivinä en pääse sängystä ylös tai ainakaan kodistani ulos. Lääkityksen kanssa pystyin elämään melkein normaalia elämää ainakin ulkopuolisen silmin, vaikka olen kyllä ollut kahteen otteeseen masennuksen takia kuukauden sairaslomalla. Tähän tyyliin kuvailen omaa sairauttani, kun kerron siitä uusille ihmisille. Olen rehellinen ja annan konkreettisia esimerkkejä.
Muutamalle potentiaaliselle kumppanillekin olen tästä kertonut. Kukaan ei ole pelästynyt sairauttani, vaan on osannut suhtautua siihen luontevasti. Sulla tilanne on mahdollisesti monimutkaisempi, koska olet masennuksen takia eläkkeellä. Suhteen alussa tämä ei välttämättä hirveästi paina, mutta yhteen muuttovaiheessa saattaa alkaa painamaan enemmän.
(Kahteen edelliseen)
Eipä tosiaan kannata käyttää mitään mt-ongelmaisuustermiä. Varsinkin kun itse en koe tässä olevan mitään ongelmaa, se että en ole töissä "rangaistaan" sillä että tulot ovat pienet, mutta käytännössä se sitten onkin se ainoa konkreettisempi ongelma. En esim. ole siinä jamassa etten pääsisi ovesta ulos, toisin kuin eka eksäni joka meni lopulta siihen kuntoon että hän ei uskaltanut enää ihmisten ilmoilla päiväsaikaan liikkua.
Minulla on pääasiassa masennus ja ahdistus; ja ehkä se kumminkin on se ahdistuspuoli mikä varsinaisesti eläkkeelle vei. Elämä oli aikoinaan aika raskasta kun useampi eri juttu painoi yhtäaikaa päälle, ja toisaalta kun luonteeni on sellainen etten oikein osaa pitää puoliani, niin jos työmaalla tulee vastaan huonoja ihmissuhteita niin se on se viimeinen pisara mitä en enää jaksa. Tulihan siellä aikoinaan tultua tosiaan mm. saman sukupuolen edustajan lähentelemäksi ja kahden pomon kiusaamaksi, joten tuntuu että jäi ikuinen allergia varsinkin naisväkeä kohtaan. Naisvaltainen ala kun oli ja siitä tuskin pääsisin jatkossakaan eroon kun ei tunnu siltä että keski-ikäisenä jaksaisi enää uudelleenkouluttautuakaan. Kun lisäksi on niitä vuosikausien aukkoja työhistoriassa, niin vaikka mitkä paperit hommaisi niin töihin EI oteta kuitenkaan.
Parisuhteessa pystyn mielestäni olemaan mikäli toinen osapuoli ei itse ole siinä jamassa että on väkivaltainen henkisesti tai fyysisesti, loukkaava eikä osoita rakkautta yms. Mutta kukapa tervekään tuollaisia juttuja jaksaisi.
Eka eksäni oli siis sairaampi kuin minä ja toka eksäni otti sen ihan ok kun kerroin hänelle tavatessamme mitä kaikkea mt-historiaan siinä vaiheessa kuului. Itse hän sittemmin osoittautui yhtä sairaaksi kuin minä, mutta on kuitenkin onnistunut sinnittelemään työelämässä koska omaa ilmeisesti huomattavasti enemmän energiaa kuin minä, ja uskaltaa myös pitää puolensa konfliktitilanteissa (tosin hänkin joutui hetkeksi sairauslomalle juurikin työpaikan tulehtuneiden ihmissuhteiden vuoksi!)
Inhottaa kyllä olla mikään masennus- ja ahdistusmannekiini, enkä jaksaisi niistä asioista enää jauhaa kellekään. Mutta jossain vaiheessa, jos kehittyy pitkä suhde, on kuitenkin pakko käydä läpi eläkejuttu koska en voi ikuisesti esittää työtöntäkään. (Enkä aiokaan, olen ajatellut uusille tuttavuuksille sanoa jatkossakin vain epämääräisesti että "en ole töissä".)
Voihan se tietty olla että muillakin on kaikenlaisia luurankoja kaapissa joita ei ihan heti kiskota esiin ihmeteltäväksi. Olen monta kertaa tehnyt sen erehdyksen että avaudun välittömästi kaikesta. Tämän vuoksi sain mm. viime kesänä yhden miehen silmilleni, haukkui minut että olen valehdellut itseni eläkkeelle (ilmeisesti koska en heilunut kirveen kanssa olin hänen mielestään liian terve...)