Osaatko samaistua tilanteeseeni, osaatko neuvoa, mitä kannattaisi tehdä:
-olen pitkäaikaisessa parisuhteessa masentuneen miehen kanssa.
Masennusta lääkitään, mutta terapiaan ei ole halukas menemään.
Ilmeisesti pelkää sielunsa mustien aukkojen parantuvan, ja siten menettävän sairaan statuksensa, johon vetoaa kun pitäisi olla kumppani, isä, aikuinen. Isänsä on opettanut että marttyyrimainen mykkäkoulu on jalo tapa selvitä ongelmista. Tätä mieheni sitten toteuttaa parisuhdeterapeutin yrittäessä neuvoa toisin. Pariterapiasta ei saa mitään, koska hän odottaa, että terapeutti ottaa kantaa jotenkin hänen oikeassa olemisensa puolesta. Oikeastaan koko suhteessa on paljolti kyse siitä.
Siinä sitä ollaan yhtä hyvin pariterapeutti kuin minäkin ymmällämme, mitä tolle nyt sanoisi.
Tunnen suurta yksinäisyyttä tässä suhteessa.
Masennuslääkkeet tekevät hänestä naismaisen mutta ärtyneen, ja väsyneen mutta ahdistuneen. Lääkäri on arvioinut lääkityksen olevan pysyvää, koska on itsetuhoinen ollut.
Kaipaan takaisin sitä miestä, joka oli normaali itsensä.
Viikonloput kuluvat riidellessä pikkuasioista, ja sanat saavat toisen merkityksen hänen mielessään kuin mitä valtaväestö saman asian ymmärtäisi.
Osaatko neuvoa, miten lähestyä häntä , miten käyttäytyä siten, ietten aiheuta lisää riitaa ja ärtymystä.
Itseään kohtaan on melkoisen sokea- oma käytös on mielestään moitteetonta. Narsistisia piirteitä on löydettävissä, muttei siinä määrin, että voisi oikein diagnostisoida, piirteitä on narsismista kylläkin.
Tämä elämä on lyhyt tuhlattavaksi toisen mörökölliyteen, tahtoisin saada normaalin mieheni takaisin.
Mitä tekisin, erota en vielä ainakaan aio.
-olen pitkäaikaisessa parisuhteessa masentuneen miehen kanssa.
Masennusta lääkitään, mutta terapiaan ei ole halukas menemään.
Ilmeisesti pelkää sielunsa mustien aukkojen parantuvan, ja siten menettävän sairaan statuksensa, johon vetoaa kun pitäisi olla kumppani, isä, aikuinen. Isänsä on opettanut että marttyyrimainen mykkäkoulu on jalo tapa selvitä ongelmista. Tätä mieheni sitten toteuttaa parisuhdeterapeutin yrittäessä neuvoa toisin. Pariterapiasta ei saa mitään, koska hän odottaa, että terapeutti ottaa kantaa jotenkin hänen oikeassa olemisensa puolesta. Oikeastaan koko suhteessa on paljolti kyse siitä.
Siinä sitä ollaan yhtä hyvin pariterapeutti kuin minäkin ymmällämme, mitä tolle nyt sanoisi.
Tunnen suurta yksinäisyyttä tässä suhteessa.
Masennuslääkkeet tekevät hänestä naismaisen mutta ärtyneen, ja väsyneen mutta ahdistuneen. Lääkäri on arvioinut lääkityksen olevan pysyvää, koska on itsetuhoinen ollut.
Kaipaan takaisin sitä miestä, joka oli normaali itsensä.
Viikonloput kuluvat riidellessä pikkuasioista, ja sanat saavat toisen merkityksen hänen mielessään kuin mitä valtaväestö saman asian ymmärtäisi.
Osaatko neuvoa, miten lähestyä häntä , miten käyttäytyä siten, ietten aiheuta lisää riitaa ja ärtymystä.
Itseään kohtaan on melkoisen sokea- oma käytös on mielestään moitteetonta. Narsistisia piirteitä on löydettävissä, muttei siinä määrin, että voisi oikein diagnostisoida, piirteitä on narsismista kylläkin.
Tämä elämä on lyhyt tuhlattavaksi toisen mörökölliyteen, tahtoisin saada normaalin mieheni takaisin.
Mitä tekisin, erota en vielä ainakaan aio.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Niin, oliko miehesi siis ennen tätä masennusta aivan hyvä aviomies? Ovatko narsisitiset piirteet tulleet masennuksen myötä esille? Kauanko ehditte olla yhdessä ennen masennusta, millaista se aika oli?
Kumppanin henkinen sairastuminen sekoittaa pakkaa monella tavalla. Muistatkohan varmasti enää, minkälaista elämä oli ennen tätä tilannetta? Ehkä muistat sen liiankin ruusuisena ja palautat mieleen kumppanistasi ihannekuvan, kun pohdit sitä, minkälainen hän olisi "omana itsenään".
Masennus ei ole kenenkään vika ja siitä ei soisi kenenkään kärsivän. Siltikään tämä ei tarkoita, että läheisenkään pitäisi tolkuttomasti ja loputtomasti tilanteesta kärsiä. Yritän sanoa sitä, että anna itsellesi lupa lakata joskus yrittämästä. Päätä vaikka aikaraja, jolloin vapautat itsesi, jos et muuten vapaudu. Pahimmassa tapauksessa olette pian masentuneita molemmat.
Ei masentunutta voi oikein lähestyä. Hänellä on kyky kääntää kaikki valkoinen mustaksi. Saatat olla ongelman ytimessä, kun toteat, ettei miehesi ehkä enä "haluakaan" parantua. Ehkäpä ei. Masennus on turvallista, se on reggressoitunut olotila, jossa mies saa luvan kanssa olla paapottava lapsi.
Mielestäni vähintä, mitä tulisi tapahtua, olisi se, että mies menee myös terapiaan. Parisuhdeterapia ei auta teitä ollenkaan, koska apua tarvitsee ensisijaisesti ja ensiksi vain mies. Lääkkeet eivät paranna ketään, lähinnä ne passivoivat ja estävät olon normalisoitumisen pitemmän päälle. Ne mustat aukot on pakko kohdata ja täyttää jollakin tai masennus tai vastaava kutsuu aina uudestaan. Vaikka olette naimisissa, aikuinen mies ei ole sinun vastuullasi. Tuskin voit omalla käytökselläsi muuttaa yhtään mitään, valitettavasti.
Ehdotan, että kysyt konsultaatiota psykologilta / psykiatrilta ja sitten kerrot miehellesi tämän, minkä tännekin kirjoitit: ettet sinäkään kauan jaksa ja juuri siksikin, ei vain itsensä takia, miehen on tosissaan haettava apua.
Olin avioliitossani lähes koko ajan masentunut, ei auttanut terapiat, lääkkeet kyllä turruttivat ja tekivät olon entistäkin kurjemmaks! Papinta oli lopulta mieheni salasuhde ja hän sanoi että se ei ainakaa oo päästään sekasi! Ja aina ja joka paikassa ex muistutti pääni viasta, ja vielä eromme jälkeenkin olen saanut kuulla että onko lääkitys kohallaan juttuja. Ei voi pahemmin toista satuttaa, ihan kuin olisin ihan huvikseni ollut masentunut! Sen olen ainakin oppinut etten kellekään ainakaan miehelle mene kertoon masennuksesta ja että se on diaknisoitu grooniseks. Tällästä sairautta ei ymmärrättä muu kuin saman kokenut, kyllä se on nykyäänki pidettävä aikalailla salassa. Tsemppiä vaan, vaikka joskus on tosi maassa!
Olemme olleet yli 25 vuotta yhdessä, ja narsistiset piirteet nousseet esiin muitten tunteita väheksyvän masentuneen oikeuden kautta.
Mies tietää kyllä, missä mennään, myös sen, ettei avio suju. Uhkailee tekevänsä itsestään lopun.
Kyky kääntää kaikki valkoisesta mustaksi. Juuri noin se on.
Lääkitys on mielestäni pahentanut tilannetta. Mikään ei tunnu miltään ja vaikuttaa että arvostelukyky on heikentynyt suhteessa omaan toimintaan.
Asiat saavat väärät mittasuhteet , lisäksi muisti on huono ja tapahtumat vääristyneet. Impulsiivisuus johtaa tivauskierteeseen, jossa aiheena on se, miten hän muka loukkasi ja missä välissä.. tässä todistustaakka jää mulle, vaikka en haluaisi edes joutua tilanteeseen, jossa olen aina altavastaajana hänen omiin hölmöilyihinsä.
Käyn omaisille tarkoitetussa vertaisryhmässä, jossa eroa on ehdotettu useamman kerran. Meitä sitkeilijöitä on siellä vähemmistö.
Mieheni oli mukava, ehkä alunperin hiukan vetäytyvän sorttinen, mutta rakastimme toisiamme lujasti.
Nyt mustat aukot ovat syöneet mielihyvän, tänäänkin olen ollut itku silmässä pikkuasian takia: hän riiteli siitä, millä mitoilla nykyisin lautoja myydään. - oli pakko kertoa että tuumaisena lautaa ei ole myyty enää vuosikymmeniin.
Näin siis mollasin ja kurmotin häntä ( ! ) kertomalla totuuden.
Riidat liittyvät yleensä siihen, onko hän oikeassa vaiko oikeammassa.
Minua ei kiinnosta kilpailu vaan olen kumppania ja vakavasti otettavaa miestä vailla.
Nämä väärässä olemisen paikat kirvoittavat häneltä impulsiivisen irvausryöpyn mun suuntaani. En voi arvostaa miestä, jonka itsetunto on niin heikko, että mies kaatuu siihen, että sallisi itsensä olevan väärässä.
- jos olisin toiminut hänen mielikseen, olisin valehdellut. Joskus se tuntuukin mielekkäämmältä vaihtoehdolta.
En vain tahdo kokonaan menettää itseäni toisen masennuksen takia.
Onhan oltava olemassa oikeus ajatella myöskin kuten itse haluaa.
Anteeksipyyntö, jos sellaisen joskus esittää, menettää sekin merkityksensä, koska luulee oikeasti ,että jokaiseen riitaan aina ja ehdottomasti tarvitaan kaksi. Itse koen vain olevani väärässä paikassa väärään aikaan, kuuntelemassa väärää asiaa. Sarkastisen armeliaasti esitetty anteeksipyyntö on itsessään jo hänen puoleltaan pilkkaa vakavasti otettavaa parisuhdetta ajatellen. Tätä kuulemma ei itse tajua.
Tuntuu, että muittenkin elämä pyörii täysin hänen mielialojensa mukaan ja marttyyrius ja kosto ovat hyviä aseita oman masentuneen roolin esitykseen.
Minulta vain loppuu halu seurata tätä farssia enää.
Onko muita käytännön neuvoja kuin että eroa ?
Alan olla lopussa, totta tosiaan. =(
Narsisti ei pidä itseään koskaan pahana vaan toisia. En jaksais itsekään sellaista. Ei tarvitse toisen takia elämäänsä hukata ja terveyttä.
Tuskin muuksi muuttuu !
Masentuneen kanssa seurustelu voi pahimmillaan johtaa todella traagisiin tapahtumiin. Myös puolison sairastumiseen. Avun saaminen on todella vaikeaa jopa mahdotonta jos sairastunut ei itse halua ottaa sitä vastaan.
On hirvittävän vaikeaa jättää rakastamaansa ihmistä sairauden takia. Nykyisen terveydenhoitopolitiikan vallitessa se valitettavasti on usein ainoa selviytymiskeino ja seurauksena sairaan ihmisen hidas syrjäytyminen ihmissuhteissaan ja työelämästä, joka taas johtaa vieläkin ikävämpään lopputulokseen.
Oma puoliso söi mieliala ja nukahtamislääkkeitä sekä joi viinaa. Seurauksena hirvittäviä raivokohtauksia ja väkivaltaista käytöstä. Miehenä on tilanteessa täysin altavastaajana johtuen yhteiskunnan asenteista. Kukaan ei usko tai halua kuunnella. Nyt se on loppu ja koitan itse päästä jaloilleni. Sääliksi käy seuraavaa kaveria...
Olen parisuhteessani se masentunut osapuoli ja pidän usein kamalaa mykkäkoulua. Siis yleensä aina. Minulla on todella syyllinen olo masennuksesta ja varsinkin siitä, että aiheutan toiselle pahaa oloa. Valitettavasti masennus palaa helposti takaisin, kun sen on elämässään joskus sairastanut. Parisuhteen kannalta auttoi yhteisen harrastuksen hankkiminen. Molemmat pidämme musiikkiharrastuksesta. Puheenaiheet, jotka kiinnostavat molempia, ovat tärkeitä. Muuten homma menee vain olettamis"kehään". Eli mietitään mitä toinen miettii kulloinkin ja sellainenhan EI toimi. En osaa vielä noudattaa omia neuvojani. Tuskan ja pahan olon läpi on vaikea nähdä omaa toimintaansa.
Minä myös masentuneen puoliso. Todella raastavat puoli vuotta mennyt. Minunkin puolisoni on lääkityksellä, tuntuu tosiaan, että huonompaan suuntaan vain mennyt. Lääkkeitäkin vaihdeltu. Täysin tunteeton, kylmä. Menee ja tulee kuten haluaa, hänen menonsa ei kuulemma kuulu minulle. Suren menetettyä rakkauttamme. Ennen niin mukava ja ihana, huolehtiva rakastettava puolisoni on muuttunut etäiseksi, kylmäksi, saa raivokohtauksia. Mitään ei saa kysyä. Mitään ei saa arvostella. Täytyy olla varpaillaan jatkuvasti. Tämä on todella raskasta. Hän sanoo aina kun kysyn, että haluatko erota, ei halua. Mutta minä en tätä enää jaksa. Nyt kuvioissa toinen nainen vielä kaiken lisäksi. Kuinka tunteita sinne sitten löytyy. En ymmärrä, enkä jaksa enää.
En olisi halunnut menettää rakastani näin. Olen voimaton.
Kusessa oot - kokemuksesta voin sanoa, koska oma muija juo ja sen jälkeen nukkuu; lupaa sitten olla juomatta ja kun muuttuu kivaksi, alkaa taas juoda. Eikä sitäkään oikein voisi jättää...
Jos kirjoittaisit sille kirjeen tai näyttäisit tekstisi (siis tämän( ja ihmettelisit. miten joillakin on vaikeaa..?
et voi auttaa toista kaikki lähtee itsestä!Seiso omilla jaloillasi, käy ulkona hoida oma elämäsi takaisin äläkä takerru tai hyysää kiitos tai muuten menen hautaan saakka tällatavoin.
Elämän tanssi on vaikein :( juo vanhaan kaipuuseensa?eihän koskaan kerro jos vain ruikutat...
http://www.youtube.com/watch?v=WvDcNiUj-lk