Onko teillä muilla sellainen tilanne että liika itsenäisyys, erakkomaisuus tai esimerkiksi yksinäisyys kampeaa kohti sinkkuutta?
Luen joskus palstaa huvittuneena kun täällä kerrotaan millaiset miehet eivät naisia kiinnosta. En varmasti ole mikään mallitapaus miehestä joka kiinnotaa monia naisia, mutta jatkuvasti näen pareja joissa mies on monella tapaa "huonompi" kuin minä. Tämä siis arvioituna niillä kriteereillä mitä täällä esitellään.
Monet nössömmät, lyhyemmät, sosiaalisesti kömpelömmät, lihavammat, pehmeämmät, nörtimmät pyörivät käsi kädessa naisen kanssa, kun taas minä esimerkiksi kuljen yksin.
Sen lisäksi etten ole mikään malliehdokas poikaystäväksi niin olen tietyllä tapaa erakkoluonne ja minulla on outo kaipaus vapauteen sekä itsenäisyyteen. Tämä johtaa aivan varmasti myös sosiaaliseissa tilanteissa siihen etten osaa olla yksi joukosta sillä tavoin että nainen kokisi minut kiinnostavaksi.
Olen kuitenkin seurallinen ja varmaan keskimäärin suomalaista enemmän harrastan smalltalkia lähes kaikkien ihmisten kanssa.
Onko muilla samankaltaisia huomioita itsestä että itsenäisyys eri tavoin elämässä on kuitenkin se suurin este ehkä löytää se parisuhde ja se tekee jopa henkilöstä tietyllä tavalla "oudon"?
Voisin toki syyllistää naisia etten ole niin suosittu kuin monet miehet ja etten niin helposti löytäisi itseäni miellyttävää kumppania, mutta täytyy todeta että olen päätymässä siihen että yksinkertaisesti ei ehkä kaltaistani ole luotu parisuhteeseen.
Sen verran monta epäonnistumista on takana ja viimeisin oli sen kaltainen mahdottomuus jo alun alkaen että se herätti tajuamaan mikä tässä kiikastaa.
Tämä ei ollut sitten mikään "ihana olla sinkku! Ilman naisia on ihana elää!" tai toisaalta "vittu kun kaikki ovat pettäviä horoja! nyyh" teksti vaan yksinkertainen toteamus.
Koen välillä toisaalta syviäkin pettymyksen hetkiä kun tajuan olevani yksin sinkkuna ehkä loppuikäni ja myös siksi että vaikka löytäisin kumppanin niin hänen kanssaan saattaisin kokea samoin sekä myös kaipuuta vapauteen.
Ehkä osa meistä on mieluummin yksin ja etsii jotain "sielun kumppania" (vihaan koko termiä) joka ymmärtäisi samankaltaista ihmistä, mutta jota vain yksinkertaisesti ei ole olemassa meille?
Luen joskus palstaa huvittuneena kun täällä kerrotaan millaiset miehet eivät naisia kiinnosta. En varmasti ole mikään mallitapaus miehestä joka kiinnotaa monia naisia, mutta jatkuvasti näen pareja joissa mies on monella tapaa "huonompi" kuin minä. Tämä siis arvioituna niillä kriteereillä mitä täällä esitellään.
Monet nössömmät, lyhyemmät, sosiaalisesti kömpelömmät, lihavammat, pehmeämmät, nörtimmät pyörivät käsi kädessa naisen kanssa, kun taas minä esimerkiksi kuljen yksin.
Sen lisäksi etten ole mikään malliehdokas poikaystäväksi niin olen tietyllä tapaa erakkoluonne ja minulla on outo kaipaus vapauteen sekä itsenäisyyteen. Tämä johtaa aivan varmasti myös sosiaaliseissa tilanteissa siihen etten osaa olla yksi joukosta sillä tavoin että nainen kokisi minut kiinnostavaksi.
Olen kuitenkin seurallinen ja varmaan keskimäärin suomalaista enemmän harrastan smalltalkia lähes kaikkien ihmisten kanssa.
Onko muilla samankaltaisia huomioita itsestä että itsenäisyys eri tavoin elämässä on kuitenkin se suurin este ehkä löytää se parisuhde ja se tekee jopa henkilöstä tietyllä tavalla "oudon"?
Voisin toki syyllistää naisia etten ole niin suosittu kuin monet miehet ja etten niin helposti löytäisi itseäni miellyttävää kumppania, mutta täytyy todeta että olen päätymässä siihen että yksinkertaisesti ei ehkä kaltaistani ole luotu parisuhteeseen.
Sen verran monta epäonnistumista on takana ja viimeisin oli sen kaltainen mahdottomuus jo alun alkaen että se herätti tajuamaan mikä tässä kiikastaa.
Tämä ei ollut sitten mikään "ihana olla sinkku! Ilman naisia on ihana elää!" tai toisaalta "vittu kun kaikki ovat pettäviä horoja! nyyh" teksti vaan yksinkertainen toteamus.
Koen välillä toisaalta syviäkin pettymyksen hetkiä kun tajuan olevani yksin sinkkuna ehkä loppuikäni ja myös siksi että vaikka löytäisin kumppanin niin hänen kanssaan saattaisin kokea samoin sekä myös kaipuuta vapauteen.
Ehkä osa meistä on mieluummin yksin ja etsii jotain "sielun kumppania" (vihaan koko termiä) joka ymmärtäisi samankaltaista ihmistä, mutta jota vain yksinkertaisesti ei ole olemassa meille?
Vastaukset 54
Vanhimmat
Kerrankin aloite jonka olisin voinut itse tehdä. Minulla on myös täydellinen erakko lunne. Esimerkiksi ajattelin että tänä viikonloppuna lähden varmasti ihmisten ilmoille jotta jotain voisi tapahtua. Nyt kun aika olisi en todellakaan haluaisi lähteä. Tiedän aika lailla lopputuloksen ja haluaisin vain viettää helppoa elämää kotna.
En tiedä olenko minä puolestani ihan täydellinen erakkoluonne, mutta sopivaa seuraa on aika vaikea löytää mm. baariin.
En nauti myöskään baarissa olosta ihan huvikseen ellei seura ole sopivaa sekä tunnelma samoin.
Enkä nauti suurista seurueista vaan pienistä porukoista, olen parhiammillani jonkun kanssa kahdestaan.
Huomaan joidenkin ihmisten seurassa olevan varsin yksinäinen ja kaipaavani joskus jotain muuta.
Uskon että kohdallani se liittyy siihen että esimerkiksi naisen pitäisi oikeasti ymmärtää minua eikä vain olla joku nätti nainen joka nyt vain sattuu pitämään miehestä joka satun olemaan minä.
Erakkoluonteita on erilaisia, mutta huomaan että kuinka tämä altistaa sille että lopulta sitä huomaa olevansa aika yksin myös siinä parisuhdeasiassa.
Hyvä kirjoitus. Tunnistin itseni siitä aika pitkälti. Olen kanssa lapsesta asti tykännyt tehdä asioita yksin, mitä taas ns."muut ihmiset" vastaavasti aina kaverin kanssa tai porukassa. Siitä on jäänyt vanhemmitenkin sellainen, ettei ole mikään ongelma tehdä jotain tai mennä jonnekin yksikseen, se on tavallaan se normitila, seura on aina poikkeus.
Joo, uskon että monia muita samanlaisia.
Voi olla tuskallistakin tehdä tiliä asiasta. Joillekin tuottaa myös ongelmia että on jollakin tavalla "epänormaali".
Tunnen voimakasta myötätuntoa kuitenkin täysin yksinäisiä ihmisiä kohtaan koska en itse kuitenkaan ole sellainen ja osaan olla yksin, turhankin hyvin.
Olen miettinyt että ehkä paras kumppanivaihtoehto olisi sitten jos sattuisi kohdalle toinen erakkoluonne myös joka ymmärtää toista, mutta olen huomannut että monilla on sitten sen lisäksi ne omat ongelmansa ja jo alun alkane nimenomaan toisesta sukupuolesta erakkoluonteen löytäminen on vaikeaa.
Olen joskus miettinyt että miten minuakaan kukaan lopulta uskaltaisi lähestyä ja tietyllä tavalla miettinyt että varmaan vaikutan ulospäin oman tieni kulkijalta joka entisestään luo vähemmän kiinnostavan vaikutelman.
Tämä varmasti vaikuttaa muidenkin sinkkuuteen, eri asia ovatko he valmiita käsittelemään asiaa. Itse yritän tulla lopulta sinuiksi asian kanssa vaikka asia on kulkenut toki vierellä jatkuvasti.
Miten tuo erakkomaisuus tulee sitten ilmi sinun kohdallasi? Nautitko kuitenkin muidenkin seurasta vai haluatko tehdä kaikki asiat yksin?
Nautin kyllä muiden ihmisten seurassa, mutta vain annoksina kerrallaan ja monissa tilanteissa huomaan tuntevani sanotaanko "ulkopuolisuutta" vaikka sinällään varmasti ulospäin olenkin seurallinen ja puhelias.
Teen mielelläni asioita yksin, mutta sitten on hetkiä jolloin kaipaisi nimenomaan kumppania joka ymmärtäisi.
Huomaan vain monien ihmisten olevan eri tavoin sosiaalisia kuin itse olen sekä kaipaavan aina jonkinlaista seuraa sekä sopeutuvan ihmisten seuraan sekä tapoihin.
Olen tavannut joitakin vastaavanlaisia naisia, mutta heitä on ollut vaikea löytää ja joko en ole nähnyt heitä sopiviksi itselleni tai sitten heidän kanssa vain ei ole tullut lopullisesti juttuun.
Ehkä olen enemmän sellainen semierakko, koska tunnen myös ihmisiä jotka ovat oikeasti erakkoja, mutta mielestäni "erakkoluonteinen" kuvaa hyvin sitä että on taipuvaisuutta toimia yksin kuin sitten ryhmässä.
Vaikea kuvata "ongelmaansa" toiselle mutta ehkä asiaa voisi kuvata niin että osaan sopeutua ihmisiin varsin hyvin small talk tasolla, mutta se ei aina tyydytä minua ja ajatus syvemmästä suhteesta pitemmällä aika välillä tuntuu hankalalta ajatukselta.
En oikein osaa kuvata kuinka tunnen että ollakseni sosiaalinen sekä varsinkin jos pyrin parisuhteeseen joudun tekemään "kauppaa" omalla itsenäisyydelläni tavalla joka tuntuu vaikealta. Täten toisella ihmisellä tulisi olla minulle erityistä arvoa ja tämä tuottaa alussa varsinkin ongelmia koska kiinnostun naisista hitaasti enkä välittömästi esimerkiksi ulkonäön perusteella.
Yritän selittää tässä omaa tilannetta että ehkä toisetkin ottavat tästä jotain onkeensa.
Onko erakkomaisuutesi sellaista, että esimerkiksi jonkun kanssa yhdessä asuminen tuottaa vaikeuksia? Entä pystyisitkö kuvittelemaan tilanteen, jossa sinulla olisi esim. vaimo ja muutama lapsi, kotona olisi melkeinpä aina joku ja joutuisit välillä tinkimään omasta itsenäisyydestäsi tai laittamaan esim. lasten edun etusijalle?
Kuulostat hyvin pitkälti samanlaiselta persoonalta kuin itsekin olen. Sosiaalisuus ei ole ongelma, jos sitä vaativiin tilanteisiin joudun. Mutta se yksinäisyyden kaipuu, se tekee minusta oudon. Kun muut lähtevät viikonloppuisin porukalla istumaan iltaa, minä jään mieluummin kotiin viltin alle.
Ehkä sitoutumisessa pelottaa vapauden menetys. Minusta on rasittavaa olla jatkuvasti toisen ihmisen seurassa. En ole silloin oma itseni. Vapaus, saa tehdä mitä haluaa, milloin haluaa tai olla tekemättä on upeaa.
En tiedä, kuinka suhde toimisi samanlaisen ihmisen kanssa. Ehkä se voisi jopa toimia? Aloittamasi kirjoitus ja sen vastaukset kuitenkin osoittavat, ettemme ole persoonamme kanssa yksin. Voisiko kaksi tällaista ihmistä kuitenkaan muodostaa läheistä ihmissuhdetta vai jäisikö se etäiseksi?
Parisuhdekaan ei ole mikään tae onnelliseen elämään. Toivottavasti sinulla on hyvä olla, olet sitten itsenäisesti yksin tai et.
Olen ainakin omalla kohdalla päätynyt osittain siihen että minua rasittaa ne vaatimukset ja odotukset joita toinen ihminen lataa suhteelle sekä minulle. Siis se että millainen minun tulisi sosiaalisesti olla ja toimia.
Yksinkertaisesti vapaus ja itsenäisyys voittaa silloin sen että joku toinen yrittää kontrolloida minua tai sanella mitä minun tulisi tehdä.
Se mikä minulla tekee tästä pirullisen on se että osaan olla sosiaalinen luonne myöskin sekä olen ns. hellijä tyyppijä. Kaipaan läheisyyttä jos olen naisen kanssa tekemisissä ja ajatus hieman kylmästä etäisestä suhteesta on nimenomaan se joka karmaisee.
Huomaan vain että suhde jää etäiseksi jos toinen ihminen ei kohtaa minua oikealla tasolla.
Parisuhde ei sinällään ole tae onnelliseen elämään, mutta hieman huolettaa että se voisi olla samalla kun erakkoluonteisuuteni pitää minut erillään itsenäisenä toimijana.
Ehkä kaipaan vaihtelua (mikä ei ole maailman paras syy etsiä parisuhdetta) itsenäisyyteeni ja jonkinlaista "haastetta" toisesta ihmisestä. Samalla toinen ihminen voisi tuoda merkityksiä elämään etten vain toimisi itsekkäästi.
Ajan kanssa vain tuosta itsenäisyydestä tai erakkomaisuudesta tulee niin luonnollista että se seuraa sinua joka paikkaan. Hyljit ihmisiä automaattisesti vaikka he voisivat olla niitä jotka olisivat sinulle vaihtoehtoja.
"Ajan kanssa vain tuosta itsenäisyydestä tai erakkomaisuudesta tulee niin luonnollista että se seuraa sinua joka paikkaan."
Tämä pitää minullakin täysin paikkaansa. Muistan, kun joskus nuorempana tutut kyselivät esim. lomamatkoistani, että kenen kanssa olit siellä ja se aina ihmetytti. Että se oli kyselijöille aina tärkeämpää tietää kuin vaikka viihdyinkö tai mitä tulin tehneeksi. Nykyään sellainen on tosin loppunut, kaveritkin ymmärtävät lopultakin minun matkailevan aina yksin - ihan omasta tahdostani.
Voi apua Andy! Olet miespuolinen minä. Tähän asti lukemani on yks yhteen. Varsinkin naispuoliset ystäväni ihmettelevät, miten nätti, sivistynyt ja sosiaalinen nainen voi olla sinkkuna. Mulla tosin on ollu 3 parisuhdetta. Kaikki ovat ajan kanssa muuttuneet sitten viikonlopputapaamisiksi minun toiveestani. Avoliitossa asuin hetken parikymppisenä ja tuntui, että tukehdun, vaikka silloinen poikaystäväni osasi antaa tilaa.
En harrasta yhden illan juttuja (no, on niitä pari) ja kuitenkin toivoisin löytäväni tämän "sielunkumppanin" (joo, on se ärsyttävä sana). Kaipaan hellyyttä, olen keskivertonaista seksuaalisempi (tämä on huomattu esim. näissä parisuhteissa, kun minä haluan useammin). Silti ajatus siitä, että asuu miehen kanssa, ei tunnu luontevalta. En siedä, että komennellaan enkä itsekään halua pomotella. Ihanteellista on, kun saa itse päättää, milloin saa seuraa keltäkin. Kuitenkin olen yksiavioinen enkä ole koskaan pettänyt. Olen joskus ehdottanut poikaystävilleni, että "mitäs jos muutettaisiin lähemmäksi toisiamme ja asutaan vain omissa kämpissämme..." Ei suhteet ovat sitten loppuneet, kun miehet haluavat "normaalin" suhteen eli sellaisen, joka tähtää avoliiton kautta avioliittoon.
Olen sosiaalinen, avoin ja puhelias seurassa. Innostun uusista ihmisistä ja minun on helppo ja nopea tutustua heihin. Osan viikosta haluan kuitenkin olla ihan rauhassa. En jaksa sitä, että koko ajan joku on vieressä tai muuten minulle tulee juuri se ulkopuolinen olo. Vaivun omiin mietteisiin. Tuntuu kuin tasapainoni horjuu, jos olen viikon yhteen menoon seurassa enkä pääse omiin oloihini rentoutumaan ja palautumaan. Tämän huomaa silloin, kun olen ollut huippusosiaalisessa duunissa: vapaa-ajalla olen sitten ollut vetäytyvämpi. Vaikka olen extrovertti ja empaattinen, niin en jaksa keskittyä liian pitkää aikaa yhteen putkeen toisiin ihmisiin.
Eli tämä extrovertti-erakko -yhdistelmä on herättänyt ihmetystä ja jopa närää läheisissäni. Joudun usein selittelemään, että "hei, ei tämä johdu susta, vaan musta..."
Mutta ehkä joku toinen voi jakaa kokemuksiaan asiasta enemmänkin ettei mene vain minun oman tilanteen mainostamiseksi?
Ja joku voisi varmaan myös kertoa miten suhtautuu erakkomaiseen persoonaan parisuhdetta ajatellen jos ei itse ole sellainen?
Pitääkö kumppanin, miehen tai naisen olla sosiaalinen sekä pyrkiä seuraan aina kuin vain mahdollista vai onko jopa hyväksi että toinen on itsenäinen omien teiden kulkijat jopa erakko?
Jooh. Olen varmaan jossain määrin erakkoluonteinen itsekin. Vaikka opiskelenkin alaa, jossa ollaan koko ajan tekemisissä ja vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. En kuitenkaan ole ihminen joka esim. facebook statuksissaan jaksaisi kertoa päivittäin kaikki kuulumiset, muistaa kaikkien puolituttujenkin synttärit ja haalia kavereiksi puolimaailmaa. En oikeastaan jaksa kovin aktiivisesti pitää yhteyttä puolituttuihin, joita tulee harvoin, jos koskaan nähtyä. Facebookissakin juttelen lähinnä sukulaisten ja lähimpien ystävien kanssa. Haluan pitää joitakin asioita vain itseni tiedossa, enkä jaksa jakaa niitä facebookissa kaikkien kanssa. Mieluummin sitten vaikka höpöttelen asiat kahdenkesken jonkun ystävän kanssa, jos haluan avautua.
Itse en ainakaan mitenkään negatiivisesti suhtaudu erakkomaiseen persoonaan. Ja uskon kyllä että suhdekin voisi ihan hyvin sellaisen kanssa toimia. Jos ei nyt ihan 24/7 halua olla yksin.
"Pitääkö kumppanin, miehen tai naisen olla sosiaalinen sekä pyrkiä seuraan aina kuin vain mahdollista vai onko jopa hyväksi että toinen on itsenäinen omien teiden kulkijat jopa erakko?"
Mielestäni ei tarvitse. Itsekin nautin välillä yksinolosta. On ihan hyväkin miettiä asioita välillä yksikseen, selvitellä päätä, ja osata rauhoittua. Nykyään tuntuu, että ongelma on pikemminkin se että ihmiset eivät osaa olla yksin. Tai eivät halua tarkemmin jäädä miettimään omaa elämää. Vaan hiljaisuus täytetään musiikilla ja päivät kaikenlaisella aktiviteetilla ettei koskaan tarvitsisi pysähtyä miettimään omaa elämäänsä.
Jos erakoksi heittäydyt niin yksin jäät, nimimerkillä kokemusta on. Pariutuminen tuntuu kuuluvan ihmisen laumakäyttäytymiseen ja parikin etsitään laumassa ja lauman ehdoilla. Yllättäen eläimet löytävät laumassa helpommin ruokaa ja kumppanin, miksei siis ihminenkin. Kyllähän lauman yhteisen kaavan noudattaminen tuo myös turvaa. Taisi Naisasialooseri menettää yhden stalkattavan naisen kaverin varoituksesta XD.
Yksilöksi kasvaminen henkisesti ja omien mielipiteiden ja periaatteiden muodostaminen aivan yksin on raskas tie ja se tuskin tulee koskaan kiehtomaan suurta enemmistöä. Heille riittää kulutushenkinen ipod-yksilöllisyys. Kunhan vermeet ovat muodin mukaiset ja kännykkä uudempi kuin kaverilla, he saavat riittävästi yksilöllisyyttä erottuakseen lauman sisällä. Sen sijaan he aito yksilöllisyys, mikä voisi erottaa yksilön laumasta, on useimmille liian pelottavaa ja omituista.
Olen itsekin ollut erakkoluonteinen ihan pikkupojasta alkaen, koulukiusatuksi joutuminen vain vahvisti haluani elellä omissa oloissani. Naiset on jääneet täysin tuntemattomaksi elämänmuodoksi.
Vasta nyt kun ikää on pitkästi yli 30v on alkanut välillä elämä tuntua yksinäiseltä mutta minultahan puuttuu niin paljon sosiaalista kokemusta jne. että on myöhäistä enää yrittää aloitella tutustua ennestään tuntemattomaan elämänmuotoon nimeltä naiset.
Muutenkaan ei ole kavereita, nuorempana olin paljon työttömänä, pääsin sitten töihin ja siellä olen vasta alkanut hieman "sosiaalistua" kun silloin työttömänä olin äärimmäisessä yksinäisyydessä. Ehkäpä työkavereille juttelun myötä on juurikin alkanut tuntua yksineläminen yksinäiseltä.
Tuohan siinä on tuskastuttavaa kun on tottunut tähän yksinäisyyteen, sitten jos altistaa itseään sosialisoinneille tai peräti naisille "liikaa" niin se alkaa raapimaan rintamuksissa miten yksin olenkaan. Siksi olenkin vältellyt kaikkia yhteisiä saunailtoja ja naisten kanssa jutusteluja ettei tulisi sellaisia vastenmielisiä ja masentavia olotiloja kun ei ole naista eikä kavereita. Yksin kun on eikä tiedä "paremmasta" niin olo on ihan siedettävä.
Sentään työpaikalla ei ole tarvinut enää kuunnella homovitsejä tai paritusjuttuja koska varmaankin on mennyt muilla kaaliin etten ole ihan mikään normaali tapaus.
Heh, sieltä se virallisesti tuli: nörttiys on huono asia. No niin.
Periaatteessa kertomuksesi kuulostaa tutulta. Vaikka mässäilen täällä mielelläni sosiaalisella toistaitoisuudella, mutta kyllä kai minulta lopulta ihmisten kanssa juttuun tulen. Ongelmallisempaa on juurikin oma introverttiys, eli se, että jaksan ihmisten seuraa jonkun aikaa, ja sitten minun on vetäydyttävä kotini rauhaan ikään kuin lataamaan akkuja. Väsymys on lähes fyysistä.
Toinen juttu on se, etten viihdy isommissa joukoissa. Illanvietto kahden tai kolmen kaverin kanssa on hyvää ajanvietettä, mutat sitten jos joku tuttava järjestää vaikkapa tupaantuliaiset isommalle joukolle, niin jään juhlaväestä jotenkin sivuun, ja useammin kuin kerran olen jotenkin vaan viettänyt suuren osan illasta yksin, pystymättä saamaan muihin kontaktia, ja olen sitten vähin äänin lähtenyt aina pois.
Kolmantena: yhden kerran olin suhteessa, jota olisi voinut melkein kutsua seurusteluksi. En tiedä, mistä seuraava lopulta johtui (saattoi olla, etten sitten ollutkaan niin ihastunut kuin halusin, kun kerrankin oli mahdollisuus onneen), mutta hyvin pian aloin tuntemaan jotain, mitä voisi luonnehtia kaipuuksi vapauteen. En siis olisi ollenkaan varma, että pystyisin todella asumaan kenenkään kanssa. Ehkä, jos nainen on oikea, en tiedä. Siitä olen kuitenkin melko varma, että jos en parisuhteessakaan saisi olla välillä yksin, en varmaan kestäisi. En tarkoita tuolla nyt sitten mitään että pitäisi välillä olla asumuserossa, mutta että molemmilla olisi myös niitä omia harrastuksia ja menoja, joihin ei toisen olisi väkisin tultava mukaan.
Täälläkin on yksi erakkoluonne.
Mielestäni omalla kohdallani erakkous on syy numero yksi (iki)sinkkuuteen. En ole koskaan kokenut olevani osa "porukkaa", vaan olen lapsesta asti viihtynyt yksin. Ulkopuolisille tämä ei ole mikään salaisuus, mistä parhaiten kertonee nolla lähestymistä naisten taholta koko elämän aikana. Ei sillä, enpä ole itsekään uskaltanut lähestyä ketään. Ei kavereitakaan ole oikeastaan yhtään, joitain tuttuja kyllä. Olen todella laiska pitämään yhteyttä ihmisiin, ei puhettakaan, että esim. soittaisin jollekulle tai laittaisin netin kautta viestiä muuten kuin työasioissa.
Vaikka yksinäisyys on minulle tavallaan "normaali" olotila, on se myöskin pidemmän päälle henkisesti raskasta. Elämä tuntuu tyhjältä ja sisällöttömältä ja tunnen itseni hylätyksi.
Täältä kun lukee ihmisten juttuja deittailusta, baareilusta, seksistä, seurustelusta jne. , sehän kuulostaa niin mukavalta. Alkaa itselläkin tehdä mieli lähteä mukaan. Sitten kun oikeasti lähtee "kylille", ei tule mieleenkään puhua kenellekään ja tahtoo vain mahdollisimman nopeasti takaisin kotiin! Helposti tulee tässä koneen äärellä ajateltua, että enhän mä ole niin tylsä tyyppi, en ehkä niin rumakaan, lähtisin nyt vaan pyörimään toisten ihmisten kanssa, kai mäkin voisin löytää "jonkun"? Vasta kun lähtee kämpiltään ulkomaailmaan, tajuaa, kuinka ulkona oikeasti on tavallisten ihmisten elämästä. Parisuhde ei todellakaan ole mahdollista minulle!
Minäkin olen tavalhan erakkoluonne. Tai no koiran tultua, on menemiset jääny vähemmälle, koska koen tärkeämmäksi kouluttaa koirani kunnolla ennemmin kuin lähteä ulos baanalle. Mutta joskus haluttaa lähteä baarhin ihan vaan tanssimhan, juoda minulla ei ole tarvetta mutta joskus kaipaa tuuletusta kouluttamisesta ja koulusta nyt muutenkin.
Se vain pakkaa olemhan niin, että kun minä haluan lähteä, ei kaverit halua lähteä, mutta minun pitäisi olla aina valmis kun kaverit lähtee. Ja yksin ei aina uskalla lähteä, korkeintaan yhelle muttei koskhan tanssimhan.
Olenkin sitä mieltä, että se mies tulee vastaan, jos on tullakseen. Oma kulta olisi kyl kiva, mutta osaan mie olla yksinkin vallan hyvin. Jos on tarkoitettu olemaan yksin niin sitten ollaan, keskityn sitten vain tuleviin töihin ja lemmikkeihini.
Up! Niimpä, meitä ihmisiä on monenlaisia!
No erakkoluonteiseksi tulee niin että seurustelee muutaman naisen kanssa ja huomaa ettei heidän kanssa tule toimeen, eli ei ole mitään muuta yhteistä kuin seksi.
En ole oikeasti koskaan seurustellut mukavan naisen kanssa. Kaikki ovat olleet kiukuttelijoita, kiristäjiä, aina sai olla riitelemässä tai mustasukkaisuus juttuja, mitään ei oli saanut tehdä ja koko ajan olisi pitänyt tehdä jotain muuta mitä nainen haluaa.
En oikeasti tajua että mitä tuolla toisella sukupuolella liikkuu päänsä sisällä, sillä niin käsittämättömiä juttuja on tullut vastaan.
Eli kyllä se yksinolo ja sinkkuus ja erakoituminen alkaa siinä vaiheessa kiinnostamaan kun huomaat ettei se seurustelu toimi.
Niin ja viimeistään se ratkaisee asian erakoitumisen puolesta jos edes seksi ei toimi.
Tai että ufo lentää viuuuuu
sinkkuna kokee "yhden illan partnerista" yleensä vain tämän hyvät piirteet,miksi "alkaa olemaan" kun toisesta tulee ajanmyötä negatiiviset piirteet esiin,samoin kuin itsestäänkin,ja eronhetki vain lähenee..
Kuulostaa niin tutulta että komppaan tätä, mutta sillä erotuksella että jaksan vielä yrittää. Jos löytyisikin se sopuisa ja leppoisa nainen, jonka kanssa ei tarvitsisi koko ajan riidellä ja pitää jotain draamaa yllä mitä ihmeellisimmistä asioista. Olen huomannut että ikä tasoittaa monella naisella luonnetta, elämä ilmeisesti opettaa ettei tyhjänkiukuttelijan kanssa moni jaksa olla kovin pitkään.
Minusta tekee erakon se, että ihmisille tuottaa suuria vaikeuksia hyväksyä erikoinen ulkonäköni ja sisäinen itsevarmuuteni kun liikun kaupungilla.
Joka ikinen pultsari alkaa huudella nähdessään ja aika moni teini ryhtyy esittämään teineille tyypillisiä sirkusjuttuja tehdäkseen vaikutuksen. Kun istun puiston penkillä, mummoilla ja papoilla on taipumus huomautella tai kritisoida tai olevinaan vittuilla. Rattaissa työnnettävät pikkulapset osoittelevat sormella ja vanhemmat kauhistelevat huuli pyöreänä.
Olen itse hyväsynyt itseni, enkä ala muita miellyttääkseni taipumaan mutkille. Olisi kiva jos saisin halutessani istua edes hetken rauhassa julkisella paikalla, mutta ei. Jopa metsässä liikkuessa on mahdollisten ohikulkijoiden pakko tulla selittämään tai kommentoimaan. Menisivät ohi ja olisivat edes metsässä hiljaa, kun ei mitään oikeaa asiaa ole kuitenkaan.
Oletko siis about tällainen: http://www.hairstyles123.com/hairstylepics/goth/goth_hairstyle_14.jpg
No en ole, ei miehet yleensä tuolta kuvan naiselta näytä. Mut ei ne kyllä näytä minultakaan.
Aijaa, tuo teinien sirkustemppuilu sai kuulostamaan jutun siltä, että olisit joku hyvännäköinen räikeästi pukeutuva nainen.
Tosiasiassa ulkonäkö, köyhyys yms. asiat eivät ole este pariutumiselle, mutta erakoituneisuus kylläkin.
Eikä siinä mitään pahaa ole, kunhan nyt pystyy itsestään huolta pitämään, jos se on haluttu olotila. Jos erakoituneisuus johtuu esim. ujoudesta tms. niin silloin asialle voi tehdä jotain.
Olen aika erakoitunut vaikka on minulla muutama kaveri ja jopa ystävä. Naisten seurassa tunnen itseni todella epävarmaksi vaikka on sitä jonkunverran tullut yritettyä siinäkin asiassa. Syynä minun osittaiseen erakoitumiseeni on sosiaalinen rajoittuneisuus. Tunnen suurta ahdistusta suuressa osassa sosiaalisia tilanteita ja mieluummin välttelen niitä kuin menen niihin.
En vain tiedä kauanko sitä jaksaa yrittää kun ei minua ilmeisesti ole luotu parisuhteeseen tai muihinkaan suhteisiin. Sellaiset tilanteet tuottaa liian paljon stressiä ja ahdistusta suhteessa niistä saatuun mahdolliseen nautintoon. Tuntuu siltä että minun olis varmaankin parempi vain suosiolla jättäytyä kokonaan suhde ja seksi asioiden ulkopuolelle ja ryhtyä kokopäivä erakoksi. En kuitenkaan vielä aio tehdä niin mutta ei se toisaalta varmaan kaukana ole.
Kaikesta huolimatta annetaan muitten nauttia siitä yhteiselosta eikä torpetoida heidän suhteita.
Yksin olo on ihanaa tai hetkittäin kurjuutta mutta tietynlainen itsensä hyväksyminen tai toisen hyväksyminen on avain seurusteluun. Sinkkuna ei tarvitse toisia arvostella vaan vastaa vain omasta olosta.
Pala kurkussa koska ajatuksena seurustelu ja itsensä pitäminen ookoona, pieniä ulkonäköseikkoja lukuunottamatta, eikä silti ole löytynyt rinnalle ketään.
Joo on se vaan kumma, sama minkälaiseen jurottajaan ja hissukkaan yms. yms. törmää ja ajattelee että siinähän samanhenkinen ihminen, niin AINA jossain vaiheessa tulee esille tämän tyttöystävä. Miten niillä kaikilla voi sellainen olla muttei minulla, prkl.
Niin tuttu tunne mutta ei minulla ainakaan ole koskaan tyttöystävää ollut. En kyllä itsekään ymmärrä miten monilla minunkaltaisillani hiljaisilla hissukoillakin on tyttöystävät. Tuntuu niin katkeralta kalkilta hyväksyä se tosiasia. Millähän keinolla nekin on saanut naisen iskettyä?
Tälläkö irtoaa,.. ennemmin tai myöhemmin.
Voihan se tosiaan olla, että yksinäisyys johtaa yksinäisyyteen..
Ei sitä muuta osaa olla.
Huvittava yhteensattuma kun en yleensä s24-palstoilla käy, mutta olen ketjun aloittaja.
Tilanne ei ole oikeastaan miksikään muuttunut parissa vuodessa.
Tuolloin kun kirjoitin aloituksen koin jonkinlaisen romahduksen sekä pettymys suhdeviritelmästä joka kariutui syveni siihen pisteeseen etten tiennyt mitä tehdä.
Olen kokeillut treffailua jne. mutta tuntuu että homma vaatii liikaa energiaa ja panostamista eikä takaisin saa oikeastaan mitään.
Sikäli naureskelen asialle että olen satavarma että ihmiset pitävät minua sosiaalisesti jopa hurmaavana ja huumorintajuisena jolla on jossain tyttöystävä piilossa.
Sellaista ei ole vain ollut pitkään aikaan.
Meidät osa on ehkä luotu vain elämään yksin. Ehkä hyvä näin.
Okei, valehtelin. En ole aloittaja.
Se menee helposti ilman naisia koko loppuelämäkin jos ei ole riittävän nuoresta lähtenyt naisten kanssa pelailemaan.
Naiset kyllä alkavat vanhennuttuaan ja rupsahdettuaan vähän huomioidakkin naisetontakin miestä jos tämä on ainakin suht. hyvän näköinen ja ehkä vielä varakaskin. Mutta se vaan alkaa olla jo siinä vaiheessa yksin jääneelle mieheele niin, että parempi olisi kun eivät sitten vanheemitenkaan(kun jo kaiken nuoruuden kauneimman aikansa ovat ihan muiden miesten kanssa pyörineet ja n.s juoksunsa juosseet)enää alkaisi kiinnostustaan osoittaa.
Mielumin yksin kuin huonossa seurassa.
Kyllähän noita naisia tuossa on jonoksi asti mutta älykästä
naista ei löydy mistään ja jos vahingossa löytyy tuhoaa hän
aivosolujaan baarissa. Muutenkin alkaa talous ja ikä olemaan siinä mallissa ,etten kaipaa enää mitään salattujaelämiä. Tää on ihan hyvä näin
tavallaan.
Käyn huorissa ja se on halvempaa kuin seurustelu eli kun tarve
yllättää kerran kuussa niin rahat tiskiin ja toosa on tosiasia..SELVÄNÄ! Yllättävää kyllä monista rakkauden ammattilaisista löytyy näitä älykkäitä absolutisteja, mutta he eivät edes kaiken omaisuuteni edessä halua parisuhdetta ja ymmärrän sen olen pelkkä asiakas muiden joukossa.
Prostituoidut eivät sinua huoli parisuhteeseen, koska olet ns. huono seksissä.
Huorastakin saa vaimon, jos on kunnollinen meisseli, taitoa käyttää sitä varallisuutta ja rahaa. Hutsut ei huoli köyhää miestä, mutta eivät myöskään huonoa rakastajaa.
Älyllä ei ole sinänsä näiden asioiden kanssa mitään tekemistä. Materialistit tykkää pinnallisista asioista, hutsut siinä missä sinäkin.
Huomaan, että en olekaan ainut erakkoluonteinen tässä maailmassa:)
En toki lukenut kun palasen tästä ketjun alkupäästä, mutta ehkäpä riittävästi?!
Mietippä ja mietin juuri sitä, että miksikö ihminen sitten on tällainen, erakkomaista elävää sorttia?
Tuolla jossain lukaisin, että laumaeläin jne. Jos sinä tahoot olla laumaeläin, paino viimeisellä aksentilla-eläin- niin minä en sitä ole.
Olen yksi ihminen, ihmiskunnan noin 7 miljardista IHMISESTÄ!
Elämän ns tyylini ja tapani poikkeaa tästä ns normaalista juuri siinä, että viihdyn toden totta itseni kanssa, enkä kaipaa ihmistä rinnalleni. Toisaalta kaipaan ja toisaalta en.
Mihinkä sitä toista sitten kaipaisi?
Mies kaipaa naista ja nainen miestä. Molemmat vähän samaan asiaan, eri vermeillä.
Mutta yksi näkökulma on joka on ainakin minulle tärkeä:
On parempi olla yksin, kun että pilaisi toisen elämän omalla 'tyylillään'.
Erakkosinkkunaisena luin osan tästä vanhasta ketjusta ja osasta tunnistin itseäni. Olen sosiaalinen erakko, joka suurimman osan ajasta nauttii yksinolemisesta kotona vapaalla. Työ on täynnä ihmisiä ja vapaalla en sosiaalisia kontakteja tai verkostoja kaipaa. Yleensä.
Sitten on niitä hetkiä, kun kaipaa kipeästi läheisyyttä omaan kumppaniin. Kun haluaisi vaan olla vierekkäin sohvalla ja miehen kainalossa ja tuntea miehen lämmön ja läheisyyden. Niinä hetkinä suru tunkee puseroon, rakkaudennälkä on niin kova. Sitä nälkää ei tyydytä kuitenkaan kuka tahansa kaksilahkeinen. Uskon, että erakkomies tai vähintään osa-aikaerakko voisi ymmärtää tarpeeni olla paljon myös itsekseni. Parisuhteessa niin monen asia tulee osua kohdilleen, että tuntuu mahdottomalta löytää mies, joka niiden lisäksi voisi ymmärtää erakkouteni.
Pikkuhiljaa onkin tullut pakotetuksi alkaa hyväksymään sitä faktaa, että sellaista miestä ei ole olemassakaan. Tai jos jossain sellainen mies on, niin minä en häntä tule löytämään.
Surullistahan se on, mutta noiden kipeiden hetkien lisäksi on onneksi myös toisenlaisia hetkiä. Niitä, joita viettää ilomielin yksin ja nauttii itsenäisyydestään ja sen mukanaan tuomasta vapaudesta. Kun voi tehdä mietä mielii milloin mielii ja elää täysin itsekkäästi. Vapautta on, ihanaa vapautta mut on siinä aina se toinenkin puoli, vastuu.
Erakkous on synnynäinen piirre eikä sitä halua/voi muuttaa. Ja miksi pitäisikään, ei kaikkien tarvitse olla samaan muottiin valettuja kissanristiäisissä juoksijoita. Mut outona muut varmasti erakkoa pitää, ainakin mielessään. Erakko on liian erilainen, kun pärjää ja jopa viihtyykin yksin toisten haikaillessa koko ajan seuraa ympärilleen. Liika erilaisuus karkottaa muita kauemmas.
.. Ei ole "vain" yhden tyyppistä "ErakkoLuonnetta".. Se voi johtua mm. esim. IntroVerttiydestä, Herkkyydestä, Älykkyydestä jne., sekä niiden Sekoituksestakin.. ;P
.. Uskoisin, että ainakin TodMonet miehet ymmärtävät ErakkoLuonnetta.. Paitsi ehkä jotkut SuperEkstrot ja/tai hieman "tyhmät&yksinkertaiset" Jantterit.. ;P
Täällä myös yksi erakkonainen.
Mielenkiintoista on se, että jo teini-ikäisenä tiesin etten tule menemään naimisiin. Se oli aivan mahdoton ajatus, epämiellyttävä.
Kuitenkin alle kaksikymppisenä olin aina rakastunut johonkuhun nuoreenmieheen. Mutta ajatus edelleen naimisiinmenosta kulloisenkin nuorukaisen kanssa oli epämiellyttävä ja mahdoton.
Sama jatkui aikuisiällä. Seurustelin, asuinkin miehen kanssa lyhyitä aikoja samassa taloudessa.
Nämä kokemukset varmistivat sen ajatuksen että minua ei ole luotu avioliittoon. Tuskin ketään on?
Parisuhde solmitaan lapsia varten koska lapsi tarvitsee isän, äidin, kodin.
Minun mielestäni onnellinen, pysyvä parisuhde on vain pelkkä fantasia. Se on haavekuva.
Siinä haaveillaan toisesta ihmisestä, ihmisestä joka poistaa yksinäisyyden, antaa lämpöä, kuuntelee surut ja murheet -- kyse on siis jakamisesta.
Muistan kuinka eräs tuttavani sanoi haaveilevansa parisuhteesta jossa se toinen osapuoli olisi ''samanlainen kuin minä itse''.
Hyvän parisuhteen ehdoton edellytys kuitenkin on itsenäisyys, oma, ja sen toisen itsenäisyys.
Itse en ole kokenut että miehet joiden kanssa olen seurustellut, olisivat kunnioittaneet minun itsenäisyyttäni, ja mies jonka kanssa seurustelin pisimpään, ei kyennyt omaan itsenäisyyteen.
Itse ajattelen niin, että tuo käsite ''itsenäisyys'' on sitä, että tuntee itsensä kokonaiseksi ihan omana itsenään. Monet nimittäin tuntevat itsensä vajavaisiksi, puolikkaiksi, kun ovat yksin. Siksi heillä täytyy aina olla ''joku''.
Minä ajattelen että silloin kun minulla on miesystävä, hän on vaan ''lisämauste'' elämässäni, ei mikään minun itseni jatke jonka läsnäolo tekee minut täydelliseksi, kokonaiseksi.
Mutta voin elää ilman miesystävääkin, sillä olen kokonainen omana itsenäni.
.. Sä sekotat nyt Termejä.. Ei ErakkoLuonne on ole YhtäKuin BonoBoLuonne.. ;D
.. Mut joo.. Siinä olet kyllä oikeassa, että BonoBoLuonteisia on Kyllä Hurrrrrrrjan Paljon.. ;P
Moi vaan.
No nyt tärppäsi..Täällä olis nyt sitten sitä aitoa ja oikeaa erakkoa tarjolla.
Tekstisi oli hyvin mielenkiintoinen ja sitä lukiessa tajusin, että en ole ainoa laatuaan.
Eikun tutustumaan ja kirjoittelemaan. Minut löytää treffipalstalta ja miksei myöskin sähköpostin välityksellä, jos sellaisen antaa.
Itseni koen erakoksi, mutten koe sitä pahana, välillä tottakai haluaisin seuraakin, mut en viitsi muita vaivata niin tyydyn tilanteeseeni. Liikun paljon pyörällä pääasiassa yksin, joskus joku kiinnostunut lähtee mukaan, harvemmin. Itseni olen näin asemoinut, nuorempana liikuin isossakin porukassa, jäin sen verta sivuosaan siellä, kun en ollut suuna päänä tilanteissa. Vanhemmalla iällä totesin, kun aina näissä kohtaamisissa jäi paha maku suuhun, et ei ole mun juttu.
Elän valitsemallani tiellä, ehkä joskus sopivassa tilanteessa kohtaan mielitiettyni? Jos näin käy toivon sen tapahtuvan sporttisissa merkeissä, koska olen liikkuva kaveri. Jollei osu kohdalle, pärjään kyllä itseksenikin. Aina asunut yksin, en koskaan ole jakanut kotia toisen kanssa, en tiedä olisiko minusta edes siihen? Ehkä, mut paljon pitäisi tapahtua myönteisiä asioita, et näin kävisi?
Aloittaja kuvaili piirteitä miehestä joista voin ottaa itselleni aika monta, minussa on lisäksi ominaisuuksia jotka eivät ole ihmussuhteiden syntymiselle myönteisiä. Laiskuus, vetäydyn jos syntyy kilpailuasetelma, mukavuuden halu,, kokemuksosta syntynyt pyrkimys vältttää pettymyksiä.
Ikäntyminen helpottanut yksinelämisen tuskaa, tuskin minusta olisikaan seurustelemaan, siinä yksi syy lisää osaan selittää asian itselleni että oikeastaan se on minulle ehkä parempi ettei ole naista ja varsinkin naisille teen suuren palveluksen kun en ole heille häiriöksi tai taakaksi.
Onko siitä jotain haittaa? Eiköhän jokainen saa elää niinkuin haluaa.
Tunnistin taas itseäni, täälläkin ollaan laiskoja, vetäydytään kun näkyy kilpailuasetelmaa ja ollaan mukavuudenhaluisia. Erakkoudun välillä ihan tietoisesti ja välttelen ihmismassoja. Suuret ihmisjoukot saavat minut kavahtamaan, mieluummin liikun väljillä vesillä tai luonnossa.
Vaikka on näin erakko ja karttaa tietynlaisia sosiaalisia tilanteita, osaa toisinaan olla myös se seurueen puheliain, niin outoa kuin se onkin. Kyse onkin omasta valinnasta, missä milloin ja kenelle haluaa puhua. Mut suurimman osan ajasta ei keskipisteenä ole vaan seurueen laitamilla ja paremminkin itsekseen. On rauhoittavaa olla yksin vaikka luonnossa kuten metsässä, mieli ja ajatukset tasaantuvat ja kaikki turha putoaa mielestä pois.
Itsekseen liikkuva erakko kykenee silti ihastumaan ja rakastumaan. Tavatonta, miten voimakkaasti noitakin tunteita tuntee. Ja yhtä vahvasti voi pudota tunteen harjalta maanrajaan todellisuuden palatessa kuvioihin, kun huomaa kaiken olleen enemmän unelmaa. Ei toisen ihmisen kaipuu erakkouteen lopu, vaikka sitä yrittää painaa pois ajatuksistaan ja sydämestään. Ihmisellä on kaipuu toisen lähelle, myöntääpä sitä itselleen eli ei. Jostain pienestäkin rakosesta toivo aina pinkaisee ylös, vaikka sitä yrittäisi taltuttaa oikein urakalla.
Niin.
Elämä on kuin tuoli. 4 jalkaa.
1, On tietysti 1, eli rakkaus. Se petti minulla, raskaita muistoja vaan.
2. Jokaisen tietysti pitää pitää huolta itsestään. Eli Minäpä minä.
3. Työ. Sekin meni pieleen, en päässyt sille alalle mikä oli minulle selkeä tavoite.
4.Talous. Kehitetty jo aikoja sitten ja tieto laitettu kirjoihin ja nettiinkin sekä oppilaitoksiin. Siitä vaan sekin tieto&taito talteen.
Minulle ainut paikka missä viihdyn on "sisämeri". Minusta piti tulla merimies, joten se vesistön tuoma "vapaus" on se paikka missä viihdyn.
Nämä maalliset asiat unohtuvat kun pääsee mantereelta pois!!!
Todella hieno tunne!
Pieni, hieman varustettu vene on se todellinen olotila.
Lisäksi opiskelu, ihan itsenäisesti avaa uusia näkemyksiä.
Toivon kaikille hyvää yksinäisyyden keskelläkin.
Näillä eväillä olen koittanut pärjätä.
Tv: Yksin seilaava "Merimies".
Vanhempani ovat molemmat intriverttejä, mutta ovat silti eläneet jo noin 35 vuotta yhdessä. Me lapset olemme yllättävää kyllä introverttejä. Itse olen ollut kerran parisuhteessa ja minulla on lapsi. Kumppani oli kyllä todella dominoivaluonteinen ekstrovertti. Olen nyt sinkku. Sisarukseni ei ole koskaan seurustellut. Minulla on aina riittänyt juostaan mystisestä syystä riittänyt ihailijoita aivan lapsuudesta lähtien. Ehkä se johtuu ulkonäöstä ja luonteesta.