Olen epätoivon vallassa. Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa 10 vuotta, mutta nyt tuntuu, etten jaksa enää elää hänen kanssaan. Toisaalta toivoisin asioiden paranevan, koska lapsemme kärsivät tästä kaikesta. Mieheni on alkoholisti, minkä tajusin vasta odottaessa ensimmäistä lastamme. Mieheni ei voinut jättää juhlintaa, vaan kaljaa oli saatava, myös arki-iltoina. Tietenkään en silloinkaan vielä suhtautunut asiaan vakavasti, vaan kiukuttelin ainaisesta tissuttelusta. Kunnes vuosien päästä kaikki ajoitui siihen pisteeseen, että mies jäi rattijuoppoudesta kiinni. Siihen juopottelut loppuivat.
Huomasin, että myös minun hermoni oli aika hyvin kulutettu loppuun. Mieheni masentui ja tuntui, että hän ei jaksa enää mitään. Hänellä puhkesi ihmispelko, ja hän olisi vain halunnut maata kotona. Hain miehelleni apua ja sainkin aa-lääkärille ajan, jossa kävimme molemmat. Tätä ennen olin yksin käynyt mielenterveysneuvolassa, koska olin todella ahdistunut.
Mieheni ei ottanut vastuuta mistään, vaan kaikki tuli minun hoidettavakseni. Meillä asui myös miehen edellisestä avioliitosta olevat murrosikäiset lapset muutaman vuoden. Mies ei saanut heihin mitään otetta eikä yhteisillä palavereilla ollut mitään tulosta. Murkut tekivät niin kuin tahtoivat: joivat ja olivat milloin missäkin viikonloput, tulivat aamuyöstä kotiin, jos tulivat. Miehestä se oli normaalia, kun minua yhteisten sääntöjen puute ahdisti. Murkut eivät tehneet mitään taloustöitä, saati uskoneet isäänsä yhtään, minua nyt viimeksi. Minä taas en uskaltanut kunnolla puuttua tilanteeseen, koska koin olevani aina väärässä tai uskoin miestäni, että hän hoitaa kaiken kuntoon. Jos sain jotain sanottua, komentti oli, että et sinä ole minun äiti. Ovi kiinni ja huoneeseen. Ymmärsin, että lapsilla oli myös epavarma olo, ja entisiä traumoja taustalla.
Puhumattomuus oli meillä silloin sääntö. Olisin halunnut avointa keskustelua, mutta yksinpuhelut eivät tuottaneet tulosta. Mieheni kertoi pelkäävänsä omia lapsiaan. Täysi-ikäisinä he muuttivat omilleen. Nyt mieheni mielestä asia on korjaantunut ja ongelmat tältä osin poistuneet, mutta eivät minun mielestäni. Tuntuu, että kaikki se pahaolo, mitä minulle on sisuksiin kertynyt, purkautuu nyt totaalisesti. Mieheni on saanut nyt sopivan lääkityksen ja voi kohtalaisen hyvin. Minä vain olen tyystin loppu ja hyvinkin aggressiivinen. Harkitsen jopa eroa. Meillä on kuitenkin kolme lasta, jotka kärsisivät eniten erosta. Tietenkin he kärsivät myös ainaisesta riitelystä. Olen yrittänyt puhua, mutta mieheni vetäytyy tilanteesta.
Minua ärsyttävät myös mieheni öiset “seikkailut” netissä. Tiedän, että hän harrastaa pornon katselua ja mitä lie. Se on kuulemma hänen omaa aikaansa. Loukkaa, että aikaa löytyy näiden kuvien katselulle, muttei keskustelulle, jolla voitaisiin saada tämä suhde kasaan. Seksielämämme on kuollutta, koska en halua miestäni enää lähelle. Koska hän ei kykene antanmaan minulle henkistä tukea, minä en kykene fyysiseen suhteeseen mieheni kanssa. Mitä voin tehdä?
Huomasin, että myös minun hermoni oli aika hyvin kulutettu loppuun. Mieheni masentui ja tuntui, että hän ei jaksa enää mitään. Hänellä puhkesi ihmispelko, ja hän olisi vain halunnut maata kotona. Hain miehelleni apua ja sainkin aa-lääkärille ajan, jossa kävimme molemmat. Tätä ennen olin yksin käynyt mielenterveysneuvolassa, koska olin todella ahdistunut.
Mieheni ei ottanut vastuuta mistään, vaan kaikki tuli minun hoidettavakseni. Meillä asui myös miehen edellisestä avioliitosta olevat murrosikäiset lapset muutaman vuoden. Mies ei saanut heihin mitään otetta eikä yhteisillä palavereilla ollut mitään tulosta. Murkut tekivät niin kuin tahtoivat: joivat ja olivat milloin missäkin viikonloput, tulivat aamuyöstä kotiin, jos tulivat. Miehestä se oli normaalia, kun minua yhteisten sääntöjen puute ahdisti. Murkut eivät tehneet mitään taloustöitä, saati uskoneet isäänsä yhtään, minua nyt viimeksi. Minä taas en uskaltanut kunnolla puuttua tilanteeseen, koska koin olevani aina väärässä tai uskoin miestäni, että hän hoitaa kaiken kuntoon. Jos sain jotain sanottua, komentti oli, että et sinä ole minun äiti. Ovi kiinni ja huoneeseen. Ymmärsin, että lapsilla oli myös epavarma olo, ja entisiä traumoja taustalla.
Puhumattomuus oli meillä silloin sääntö. Olisin halunnut avointa keskustelua, mutta yksinpuhelut eivät tuottaneet tulosta. Mieheni kertoi pelkäävänsä omia lapsiaan. Täysi-ikäisinä he muuttivat omilleen. Nyt mieheni mielestä asia on korjaantunut ja ongelmat tältä osin poistuneet, mutta eivät minun mielestäni. Tuntuu, että kaikki se pahaolo, mitä minulle on sisuksiin kertynyt, purkautuu nyt totaalisesti. Mieheni on saanut nyt sopivan lääkityksen ja voi kohtalaisen hyvin. Minä vain olen tyystin loppu ja hyvinkin aggressiivinen. Harkitsen jopa eroa. Meillä on kuitenkin kolme lasta, jotka kärsisivät eniten erosta. Tietenkin he kärsivät myös ainaisesta riitelystä. Olen yrittänyt puhua, mutta mieheni vetäytyy tilanteesta.
Minua ärsyttävät myös mieheni öiset “seikkailut” netissä. Tiedän, että hän harrastaa pornon katselua ja mitä lie. Se on kuulemma hänen omaa aikaansa. Loukkaa, että aikaa löytyy näiden kuvien katselulle, muttei keskustelulle, jolla voitaisiin saada tämä suhde kasaan. Seksielämämme on kuollutta, koska en halua miestäni enää lähelle. Koska hän ei kykene antanmaan minulle henkistä tukea, minä en kykene fyysiseen suhteeseen mieheni kanssa. Mitä voin tehdä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuule. Ei tuossa taida tosiaankaan olla muuta enää tehtävissä kuin ero. Kaikkea olet kokeillut mitä kokeilla voi ja kärsinyt. Suhteesta pitäisi aina saada jotain itsellekin, se ei saisi olla vain vaiva ja riesa. Jos jää antajan osaan ei ole mikään ihme, että uupuu ja tulee vihaiseksi.
Mutta. Erotessasikaan tuskin pääset enää pahastaolostasi eroon, niin pitkään sitä on kestänyt. Tarvitset keskusteluapua ja lääkitystä.
Toivoisin voivani kannustaa sinua jotenkin. Itse elän myös aviosuhteessa, missä kaikki ei ole kohdallaan. En kaipaa läheisyyttä, ja elämä on minulle helppoa. Jos mieheni on kännissä, käsken hänen pysymään omalla puolella taloa. Onneksi väkivaltaa ei ole. Omalla puolella taloamme teen lapsille ruokaa joka päivä ja kaikki on aina tip top.
On ihme, että olet kestänyt aikaisemmin, mutta nyt kun vaikeimmat vuodet on ohi, olet itse rauniona.
Voin vain neuvoa sinua ajattelemaan omaa etuasi. En usko, että lapsenne kärsivät millään lailla, jos päätätte erota. Voitte erota hyvässä sovussa ja vaikka hankkia sen jälkeen vierekkäiset asunnot.