Hei.
Vanhempani erosivat yli 20 vuoden avioliiton jälkeen noin kaksi vuotta sitten.
Tuntuu, ettei näiden kahden vuoden aikana mikään ole selvinnyt tai mikään tilanne parantunut, aina saa edelleen surra ja itkeä, niin äiti kuin minäkin (olen vanhempi tytär, lisäksi perheeseemme kuuluu nuorempi tytär).
He erosivat kaksi vuotta sitten, kun isäni ilmoitti eräänä iltana, ettei enää rakastanut äitiä. Mitään tarkempaa syytä isä ei ikinä antanut - hän vain sanoi, ettei enää rakastanut äitiäni. He eivät juuri koskaan riidelleet, olivat sopuisia ja tuntuivat onnellisilta. Elivät rauhallista elämää. Äiti rakasti isää. Kunnes isäni siis haki yllättäen eroa. Äiti murtui palasiksi.
Saimme sitten tietysti siinä eron tohinassa tietää, miten isä oli pettänyt äitiä loppuavioliiton aikana useamman vieraan naisen kanssa. Se paskiainen. Isä ei itse ikinä tietysti myöntänyt, mutta todisteet (pitävät sellaiset) kertoivat omaa tarinaansa.
Eron jälkeen isästä ei ole paljoa kuullut - hän muutti toiseen kaupunkiin ja alkoi elämään "uutta nuoruuttaan". Hankki uuden työn, uuden talon, uuden naisen. Muutti heti yhteen uuden, nuoremman naisen kanssa. Matkustelee nykyään paljon. Ostelee hienoja uusia asioita. "Fiilistelee" uutta upeaa elämäänsä.
Nyt kaksi vuotta myöhemmin, en enää tunne isääni. Jos ikinä häntä edes tunsin. Emme halaa, kun tapaamme. Tapamme kaiken lisäksi tosi harvoin - noin 2-3 kuukauden välein. Puhuminen on aina tosi kiusallista. Tapaamiset lyhyitä kahvihetkiä. Olemme vieraantuneet. Hän ei tiedä elämästäni mitään enkä minä kauheasti hänen. En ole koskaan antanut hänelle anteeksi että hän petti äitiä ja jätti meidät. Enkä sitä, että hän ei ole ikinä pyytänyt anteeksi tekosiaan. Ei koskaan.
Isää ei kiinnosta minun tai pikkusiskoni elämä. Minusta hänen ei enää tarvitse maksaa elatusmaksuja, mutta pikkusiskostani pitäisi - niitä kuitenkaan harvoin kuuluu ja jos kuuluu, niin aina myöhässä. Sellaista se on ollut jo yli vuoden, mutta äiti ei jaksa enää tapella/viedä asiaa pidemmälle (oikeuteen tms), koska hän on väsynyt ja jokseenkin masentunut. Hyvä kun jaksaa töissä käydä edelleen. Ero jätti häneen ikuiset haavat, jotka eivät tunnu parantuvan. Hän on katkera kaikesta, kuten minäkin.
Isä ei ole yhteydessä, ei useinkaan tahdo nähdä, ei soita... Ei välitä, miten tyttäret voivat.
Olen itse jo 21-vuotias. Olen silti usein hukassa tunteideni kanssa. Tunnen riittämättömyyttä, koska oma isänikin minut hylkäsi. Minun on vaikeaa luottaa miehiin. Se näkyy mm. tämän hetkisessä parisuhteessani.. Minulla on huono omatunto enkä osaa luottaa poikaystävääni. Pelkään myös jatkuvasti hänen jättävän minut - kuten isänikin jätti äitini, minut ja siskoni.
Itken välillä iltaisin sitä, miten oma isä ei tahdo minua nähdä. Olemme kuitenkin samaa verta. Miten kaikki muu menee meidän edellemme?
Välillä kaipaan isääni, välillä tahtoisin tappaa hänet. Tunteet vaihtelevat ääripäästä ääripäähän. Välillä vain tahtoisin, että isä tulisi halaamaan ja kertomaan, että kaikki on hyvin. Mutta kun kaikki ei ole hyvin. Isä petti, valehteli ja jätti meidät. Eikä edes kaipaa meitä enää.
Kaiken lisäksi, häntä syytetään tällä hetkellä velallisen törkeästä epärehellisyydestä. Oikeudenkäynti ajankohtainen juuri nyt. Hän töppäsi yrityksensä kanssa oikein kunnolla, ei maksanut veroja, nosti liikaa palkkaa ja kierteli ja kaarteli yrityksensä rahoitusasioiden kanssa niin kauan, kunnes tuli konkka. Sekin vielä tähän päälle.. Hienoa. Ehdollista sieltä kai tulee?
Meidän huolehtiva, rehellinen isämme. Helvetti.
Olisiko täällä sielunkumppaneita? Ihmisiä, joilla olisi samankaltainen tilanne? Ollut tai on nyt? Miten olette selvinneet? Miten elämä on jatkunut?
Olisi kiva kuulla ajatuksia.
Vanhempani erosivat yli 20 vuoden avioliiton jälkeen noin kaksi vuotta sitten.
Tuntuu, ettei näiden kahden vuoden aikana mikään ole selvinnyt tai mikään tilanne parantunut, aina saa edelleen surra ja itkeä, niin äiti kuin minäkin (olen vanhempi tytär, lisäksi perheeseemme kuuluu nuorempi tytär).
He erosivat kaksi vuotta sitten, kun isäni ilmoitti eräänä iltana, ettei enää rakastanut äitiä. Mitään tarkempaa syytä isä ei ikinä antanut - hän vain sanoi, ettei enää rakastanut äitiäni. He eivät juuri koskaan riidelleet, olivat sopuisia ja tuntuivat onnellisilta. Elivät rauhallista elämää. Äiti rakasti isää. Kunnes isäni siis haki yllättäen eroa. Äiti murtui palasiksi.
Saimme sitten tietysti siinä eron tohinassa tietää, miten isä oli pettänyt äitiä loppuavioliiton aikana useamman vieraan naisen kanssa. Se paskiainen. Isä ei itse ikinä tietysti myöntänyt, mutta todisteet (pitävät sellaiset) kertoivat omaa tarinaansa.
Eron jälkeen isästä ei ole paljoa kuullut - hän muutti toiseen kaupunkiin ja alkoi elämään "uutta nuoruuttaan". Hankki uuden työn, uuden talon, uuden naisen. Muutti heti yhteen uuden, nuoremman naisen kanssa. Matkustelee nykyään paljon. Ostelee hienoja uusia asioita. "Fiilistelee" uutta upeaa elämäänsä.
Nyt kaksi vuotta myöhemmin, en enää tunne isääni. Jos ikinä häntä edes tunsin. Emme halaa, kun tapaamme. Tapamme kaiken lisäksi tosi harvoin - noin 2-3 kuukauden välein. Puhuminen on aina tosi kiusallista. Tapaamiset lyhyitä kahvihetkiä. Olemme vieraantuneet. Hän ei tiedä elämästäni mitään enkä minä kauheasti hänen. En ole koskaan antanut hänelle anteeksi että hän petti äitiä ja jätti meidät. Enkä sitä, että hän ei ole ikinä pyytänyt anteeksi tekosiaan. Ei koskaan.
Isää ei kiinnosta minun tai pikkusiskoni elämä. Minusta hänen ei enää tarvitse maksaa elatusmaksuja, mutta pikkusiskostani pitäisi - niitä kuitenkaan harvoin kuuluu ja jos kuuluu, niin aina myöhässä. Sellaista se on ollut jo yli vuoden, mutta äiti ei jaksa enää tapella/viedä asiaa pidemmälle (oikeuteen tms), koska hän on väsynyt ja jokseenkin masentunut. Hyvä kun jaksaa töissä käydä edelleen. Ero jätti häneen ikuiset haavat, jotka eivät tunnu parantuvan. Hän on katkera kaikesta, kuten minäkin.
Isä ei ole yhteydessä, ei useinkaan tahdo nähdä, ei soita... Ei välitä, miten tyttäret voivat.
Olen itse jo 21-vuotias. Olen silti usein hukassa tunteideni kanssa. Tunnen riittämättömyyttä, koska oma isänikin minut hylkäsi. Minun on vaikeaa luottaa miehiin. Se näkyy mm. tämän hetkisessä parisuhteessani.. Minulla on huono omatunto enkä osaa luottaa poikaystävääni. Pelkään myös jatkuvasti hänen jättävän minut - kuten isänikin jätti äitini, minut ja siskoni.
Itken välillä iltaisin sitä, miten oma isä ei tahdo minua nähdä. Olemme kuitenkin samaa verta. Miten kaikki muu menee meidän edellemme?
Välillä kaipaan isääni, välillä tahtoisin tappaa hänet. Tunteet vaihtelevat ääripäästä ääripäähän. Välillä vain tahtoisin, että isä tulisi halaamaan ja kertomaan, että kaikki on hyvin. Mutta kun kaikki ei ole hyvin. Isä petti, valehteli ja jätti meidät. Eikä edes kaipaa meitä enää.
Kaiken lisäksi, häntä syytetään tällä hetkellä velallisen törkeästä epärehellisyydestä. Oikeudenkäynti ajankohtainen juuri nyt. Hän töppäsi yrityksensä kanssa oikein kunnolla, ei maksanut veroja, nosti liikaa palkkaa ja kierteli ja kaarteli yrityksensä rahoitusasioiden kanssa niin kauan, kunnes tuli konkka. Sekin vielä tähän päälle.. Hienoa. Ehdollista sieltä kai tulee?
Meidän huolehtiva, rehellinen isämme. Helvetti.
Olisiko täällä sielunkumppaneita? Ihmisiä, joilla olisi samankaltainen tilanne? Ollut tai on nyt? Miten olette selvinneet? Miten elämä on jatkunut?
Olisi kiva kuulla ajatuksia.
Vastaukset 136
Vanhimmat
kauhean pitkä tarina. miten voit tietää, että isukki fiilistelee vaikkette pidä minkäänlaista yhteyttä? luen loput joskus toisena iltana, kun jaksan.
No etpä paljoa turhempaa viestiä voisi tähän pistää. Noh, kiitos nyt silti.
Sanoinhan, että näemme 2-3 kk välein. Eli silloin näemme ja puhumme perusasioista ja kuulumisista. Pintapuolisesti.
Olet niin nuori, ettet vielä ymmärrä elämästä kovinkaan paljoa. Olet siis mustavalkoinen. Älä nyt suutu.
Isäsi ei ole yksin paha eikä äitisi yksin hyvä.
Sinä voisit ottaa sen askeleen ja lähentyä isääsi. Ei hän ole sinua hylännyt, vaikka otti eron äidistäsi. Jos sinä olet noin negatiivinen isääsi kohtaan, hän ymmärtää kyllä pysyä etäällä sinusta vaikka hänkin sinua ikävöisi.
Sinä olet saanut pahan tartunnan katkeruudesta äidiltäsi. Jos erosta on jo pari vuotta, terve aikuinen olisi siitä jo selvinnyt. Ohjaa äitisi terapiaan, ja hyvää se voisi tehdä sinullekin jollet ole vielä päässyt erosta yli.
Ihmiset mokailevat, siksi olemme ihmisiä emmekä koneita. Joskus bisnekset eivät onnistu. Isäsi yritys on mennyt nurin, silti hän on yrittänyt maksaa elatusmaksunsa vaikkei rahaa olisikaan.
Auta äitiäsi, lopeta isäsi syyttely. Tutustu siis uudelleen isääsi ja hommaa äidillesi hoitoa.
Lapsilla on taipumusta nostaa vanhempansa jalustalle. Silti hekin ovat vain tavallisia erehtyväisiä ihmisiä. Ymmärrät asian, kun aikuistut, hankit omia lapsia ja huomaat olevasi epätäydellinen ihminen itsekin.
"Auta äitiäsi". Ja oikein neuvona.
Voihan hemmetti.
Juttu ei kerta kaikkiaan saisi mennä noin.
Mitä avioeroterapeutteja eroavien parien lapset muka ovat.
Lapsillako pitää olla kyky säilyttää objektiivinen suhtautuminen tilanteissa, joissa heidän vanhempansa eivät siihen kykene.
Tosi on, että lapset ovat lojaaleja, ja monet ottavat myös auttajan pitkäaikaisenkin roolin, kun muuta eivät voi. Mutta oikein se ei ole.
Auta-armias miten ällöttävää on huomata, että vanhemmat pitävät parikymppisiään lapsina (sitähän he itse asiassa ovat vanhemmilleen
koko ikänsä) niin kauan kun omia kriisejä ei ole ilmapiirissä.
Mutta annas olla kun niitä ilmaantuu. Silloin noitten lasten
on oltava äkkihujauksella aikuisia ja hallittava aikuismainen käytös.
Onko tämä muuten aikuisen ihmisen tekstiä:
"Ymmärrät asian, kun aikuistut, hankit omia lapsia ja huomaat olevasi epätäydellinen ihminen itsekin. "
Eipä ole hääppönen evästys / ennuste elämälle.
Minusta se suorastaan löyhkää huonolle puolustelupuheenvuorolle.
Tämä on nimimerkille Asiat järjestettävis..
Kuulostat ihan samalta kun erään kaverini avovaimo joka kanssa hokee että asiat kyllä järjestyy joka ei tiedä elämästä yhtään mitään...
Itellä kanssa tilanne jossa isä hylkäsi perheensä. Äidin, Siskon ja minut.
Oma isähän kanssa löysi uuden naisen jonka kanssa meni yhteen ja sitten meni lujaa elämässä. Siskosta ja minusta (M) Ei ole kysynyt mitään kuulumisia että olenko vielä opiskelemassa vai joko töissä.
Semmoinen vielä että kun siskoni on kuurosokea ja asuu palvelutalossa.
Isä siellä käy ehkä kerran 2 kuukauteen. Isään kerran törmäsin kerran siellä pääovella ja ensinmäisenä löin olan takaa turpaan ja voin sanoa että tuntu muuten helvetin hyvältä!
Sinä ainakin kirjotusten perusteella vaikutat semmoiselta positiiviselta ihmiseltä jolle ei ole vielä mitään tapahtunut...
älä nyt hyvä ihminen jauha paskaa.
"Olet niin nuori, ettet vielä ymmärrä elämästä kovinkaan paljoa. Olet siis mustavalkoinen. Älä nyt suutu."
Miten ihmeessä sinä voit väittää että ap on mustavalkoinen, jos hänen isänsä ei pidä häneen juurikaan yhteyttä? ei tuossa liikuta millään harmaalla alueella. mies on petturi joka on hylännyt perheensä.
minun mielestäni APn kannattaa unohtaa kuku äijä. ei isän kanssa tarvitse olla tekemisissä, jos siitä tulee paha mieli. kyllä se menee niin että jos vanhempien välit lapsiin katkeaa, ne ovat vanhemmat jotka häviävät.
eli anna isäsi elää omaa elämäänsä, myös silloin kun odottaa yksinään vanhustenkodissa omaa kuolemaansa.
"Lapsilla on taipumusta nostaa vanhempansa jalustalle. Silti hekin ovat vain tavallisia erehtyväisiä ihmisiä. Ymmärrät asian, kun aikuistut, hankit omia lapsia ja huomaat olevasi epätäydellinen ihminen itsekin. "
älä jauha paskaa. minulla on omia lapsia ja olen jyrkästi eri mieltä sinun kanssasi.
minun avovaimoni isä teki ihan saman tempun aikoinaan. niinpä siinä kuitenkin kävi että uusi nainen lähti kävelemään ja sairaus vei miehen hoitokotiin vähän yli 5-kymppisenä. avokkini käy tapaamassa isäänsä harvemmin kuin kerran puolessa vuodessa.
sääli on sairautta, kärsikööt ja miettikööt nyt mitä tuli tehtyä. kuolisipa nopeasti että saataisiin perintöä.
Niin, samoilla jäljillä täälläkin..
Meillä minä olen se vaimo, olen halunnut erota miehestäni jo monta vuotta, mutta lasten takia tässä kitkuttelen, miestäni en ole rakastanut enää vuosiin..
Yhdessä ollaan oltu jo yli 20 vuotta ja lasken päiviä, että nuorimmainen päättää lukion.
SITTEN lähden ja alan elämään omaa elämääni.
Se on kuule niin, että on asioita, jotka ymmärrät vasta aikuisempana..
Se on aivan kauheaa olla liitossa, missä ei tunne mitään vetoa enää toiseen, mutta kaipaisi silti jonkun toisen kosketusta ja rakkautta..
Itsekkin olen sortunut pettämään, kun tuska on ollut liian suuri ja olen kaivannut sitä miehen kosketusta..Oman miehen kosketus puistattaa.
Rakastin silloin aikoinaan miestäni kuin kuuta taivaalta, mutta elämän myötä tuli paljon vastoinkäymisiä, sellaisiakin, mitä ei lapsille kerrota.
Rakkaus loppui ja halusin erota, mutta lapset painoivat vaaassa ja päätin jatkaa siihen asti, kunnes lapset lähtevät.
Mieheni ei halua erota, mutta se tulevaisuus hänen kanssaan kahdestaan tuntuu niin hirveältä, että en suostu sitä edes ajattelemaan.
Lapsille olen jo vihjaillut, että talo käy liian suureksi ja katsellaan sitten pienempää asuntoa , kun nuorinkin lähtee...en ole vain sitä vielä sanonut, että eri osoitteisiin lähdetään heidän isänsä kanssa.
Olen kyllä vihjaillut, etten ole enää onnellinen heidän isänsä kanssa,joten ihan puun takaa se tieto ei sitten tule.
Ajattelen kuitenkin, että he ovat jo aikuisia ihmisiä silloin ja heidänkin pitää jo opetella ajattelemaan muitakin kuin itseään, ja jos kerran minä en ole onnellinen heidän isänsä kanssa, minulla on oikeus lähteä elämään omaa elämääni.
Minä olen työni tässä perheessä tehnyt, rakastan lapsiani, mutta kohta on aika minun ajatella jo itseänikin välillä...
Älä tuomitse isääsi, hänkin varmaan haki sellaista, mitä ei äitiltäsi enää saanut ja on siinä kuitenkin koko teidän lapsuutenne turvana ollut.
Ota sinä itse yhteyttä isääsi ja paranna välejänne...miksi olet jättänyt yhteydenpidon pitämisen isällesi? Osaathan itsekkin kännykkää käyttää..
Älä anna äitisi katkeruuden pilata välejänne isänne kanssa.
Kyllä se äitisikin sen tietää, miksi isäsi lähti...
Ei toista voi pakottaa omiiin raameihinsa, jokainen on itse vastuussa elämästään ja meillä jokaisella kun on vain tämä yksi elämä..
Tälle vastaajalle:
En itse voi ymmärtää enkä pitää epäoikeudenmukaisena, että kun parisuhteessa toinen päätyy eropäätökseen ennen toista ("jättää"), niin sen jäljessä tulevan ja kriiseilevän - tässä tapauksessa naisen - tehtäväksi jää viedä lapset erokriisin läpi. Ja jollain on otsaa vielä syyllistää jätettyä siitä että lasten suhde jättäjään muodostuu huonoksi!!! Eiköhän se ole niin, että jos kerran tässä on vain luonnollisista asioista kyse, ja hyvä isä on hyvä isä vaikka jättäjä olisikin, niin vahvempana hän kantaa ja suojaa lapsiaan, voipa äiti miten voi.
eikun siis en voi pitää oikeudenmukaisena... kuuluu se eka lause, tai oli tarkoitus kuulua.
joo...Kyllä se isänne teitä kaipaa, mutta kun asenne on tuommoinen, että" hyi helvetti petturi, jätit meidät ja hylkäsit...", niin ei siinä paljon
jäävuoria vastaan jaksa kukaan mies taistella..
Luuletko, että äitisi olisi edes antanut siskoasi isällesi huostaan?
Äitisi ei ole hyväksynyt isäsi lähtöä ja on kääntänyt teidät tytötkin koston välikappaleeksi, joten hankala siinä on isänkin tehdä mitään..
Nuo pettämisetkin..teille lapsillehan ne ei edes kuulu. Voihan olla, että äitisi ei ole antanut isällesi seksiä vuosiin ja siksi on sortunut naimaan muita, mies kun on. Seksi kuuluu terveeseen liittoon, lapset vain kuvittelevat mielellään, ettei noin "vanhat" sitä enää tee, vaikka isovanhempanikin vielä naivat, vaikka ovat jo 70v.
Ja sekin voi olla ihan totta, ettei isäsi olekkaan pettänyt, äitisi on vain sen iskostanut päähän, eikä muuta edes kuuntele!
Kyllä se kuule on niin, että lapset tarvitsevat kumpaakin vanhempaa ja vanhemmat niitä lapsia. Anna isällesi mahdollisuus ja soita hänelle!
Aloita sillälailla pikkuhiljaa.. äidillesi ei kannata heti kertoa, se on vain sinun ja isäsi välinen asia ja kun tutustutte uudestaan, pikkusiskosikin voi ottaa häneen yhteyttä.
Äitisi ehkä tarvitsee terapiaa, jos ei erosta muuten pääse yli.
Näethän, ettei tuolla tavalla, mikä nyt on, hyödy kukaan.
Anteeksianto on aina se parantava tekijä. Ole sinä aloitteelinen nyt.
harmi, että täällä joku idiootti käy peukuttamassa itselleen plussia ja hyville kirjoituksille miinusta..
Minäkin olen kuitenkin kanssasi aivan samaa mieltä, mutta jos joku haluaa kerran katkeruudella pilata elämänsä, niin sehän on oma valintansa.
"oo...Kyllä se isänne teitä kaipaa, mutta kun asenne on tuommoinen, että" hyi helvetti petturi, jätit meidät ja hylkäsit...", niin ei siinä paljon
jäävuoria vastaan jaksa kukaan mies taistella.."
sitä kannattaisi varmaan miettiä vähän etukäteen. vai tuleeko pettureille tosiaankin yllätyksenä että teoilla on seuraamuksia?
"Nuo pettämisetkin..teille lapsillehan ne ei edes kuulu."
ihan hyvin voi sano että lasten elämä ei kuulu vanhemmille, eikä lapsille kuulu huolehtia vanhemmista. ts vanhemmat voi jättää oman onnensa nojaan vaikka kuolemaan tylsyyteen vanhainkotiin.
"Kyllä se kuule on niin, että lapset tarvitsevat kumpaakin vanhempaa ja vanhemmat niitä lapsia"
Mutta kun tuossa iässä ei enää tarvi. jos hylkää perheen, seurauksena voi olla yksinäisyyttä.
suomessa on jo vanhainkodit pullollaan hylättyjä hylkäämällä oman perheen ihminen nostaa todennäköisyyttä päästä tähän epäonniseen sakkiin.
esimerkiksi voidaan ottaa isoäitini. hän hylkäsi perheen kun äitini oli teini-iässä. kun isoäiti kuoli, hautaujaisissa ei ollut ainuttakaan lastenlasta. en ollut nähnyt isoäitiäni varmaan kymmeneen vuoteen ennen kuolemaa, eikä kyllä kiinnostanutkaan.
eli teoilla on aina seurauksia.
Sinä tyttö, etkö ollut jo 19 v kun isäsi lähti, siis jo aikuinen? Olihan isäsi luonanne niinkin kauan, että sinäkin olit iältäsi jo aikuinen. Mitä niin pahaa isäsi on tehny, että täytyy noin käyttäytyä? Hänelläki on oikeus omaan elämään.
Ei aikuinen enää toista aikuista - sinä isääsi - jatkuvasti vierelle tarvi.
vaikka isäsi onkin paska ja munannut elämänäsä niin hän rakastaa sinua. Älä ikinä unohda sitä. Hän varmaan häpeää munauksiaan. Anna hänelle mahdollisuus rakastaa sinua.
Olette aikuisia, myös vanhempasi ovat sitä, isäsi ei voi sanoa hylänneensä lapsiaa, kun he ovat jo aikuisia ja he kyllä selviävät ilman lapsenvahtia. Aikuistu ja anna vanhempiesi elää omaa elämäänsä, et voi kuitenkaan siihen vaikuttaa, eikä sinulla sitä paitsi ole oikeutta syyllistää kumpaakaan heistä, koska et voi tietää kaikkea mitä on noiden 20 vuoden aikana tapahtunut. Erossa harvoin on yhtä syyllistä, vaikka toisen osa voikin olla ympäristön aiheuttamaa, mutta hän kyllä tietää sen olemassaolon ja siihen ei voi välttämättä vaikuttaa.. vaikka sairaus yms. Loprta siis ruikutus..olet kuin kateellinen pikku prinsessa.. jos isäsi tuhlaa ansaisemiaan rahojaa..ne eivät ole sinun tai sisaresi..teidän kuuluu hankkia oma työnne, opisekelunne jne omat tulonne, jotka sitten aikanaan voitte tuhlata jos elämiseltä jää yli.
Totta kaikki, mitä täällä viserretään. Mutta kuules "eronnut äiti", kyllä rakastava vanhempi auttaa myös aikuisia lapsiaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, joilla vain pystyy ja voi, myös rahallisesti.
Joku pystyy antamaan paljon, joku toinen vähän, yhtä kaikki, ele on tärkein ja kertoo välittämisestä, rakastamisesta, huolehtimisesta ja siitä, että oma lapsi kulkee mukana syöämmen mutkassa aina ja iankaikkisesti.
Ohje: anna kaikille anteeksi; isällesi, äidillesi ja ennenkaikkea itsellesi. Olet nyt aivan liiaksi mukana vanhempien erossa. Tai pikemminkin juuttunut vanhempiesi eroon. Teillä kaikilla on kuitenkin oma elämä elettävänä. Tottatotisesti mikään ei muutu, ellette itse potkaise itseänne persuksille ja ala elää nykyhetkessä. Jos tai kun tuolla tavoin alkaa nyyhkiä menneisyyttä, niin elämä menee hukkaan.
Olet vihainen isällesi, tuomitset hänet ja haluaisit tappaa (voi jestas!), ja sitten vielä ihmettelet miksei isä useinkaan halua nähdä sinua. Mietihän nyt tarkemmin. Miksi ylipäänsä haluat nähdä isääsi, joka mielestäsi on täysi paska (näin ymmärsin kirjoittamasi perusteella)?
Ihmisen peloilla on taipumus toteutua. Mitä enemmän pelkäät poikaystäväsi jättävän sinut, sitä varmemmin hän myös sinut jättää. Jos jättää, niin kestät kyllä sen. Miehet eivät lopu ensimmäiseen, toiseen eikä edes kolmanteen poikaystävään. Lukaisepa psykologista kirjallisuutta ja kehitä itseäsi. Menneisyyttäsi et voi muuttaa, se on vain opittava hyväksymään sellaisenaan.
Mielestäni tapaat toisessa kaupungissa asuvaa isääsi varsin usein. Oma vanhin tyttäreni 20v asuu omassa asunnossaan 5km päästä isästään ja 3 km päästä minusta ja nuoremmista sisaristaan. Isäänsä tytär tapaa kerran kuussa, poikkeaa tarkastamassa että isänsä on hengissä.. ja ettei isällä ole mikään vieläkin huonommin kuin ennen. Meillä 20v tytär poikkeaa useammin, ehkä pari kolme kertaa kuukaudessa (mikä oikeastaan on usein.. lähes kerran viikossa) ja viipyykin joskus jopa neljä tuntia kerralla, mutta yleensä puolesta tunnista tuntiin. Tytär on hyvin kiireinen opiskeluineen, töineen ja harrastuksineen. Nuoremmat lapset 16v ja pian 18v eivät käy isällään ollenkaan.
Olet oikeassa: anteeksianto on ainoa oikea keino irrottaa menneisyyden kahleet mielenpuolensa ympäriltä ja päästä jatkamaan elämää eheänä.
En jaksa ymmärtää, miksi olet saanut noin paljon miinuksia, ihan tosiasioitahan kerrot selvällä Suomen kielellä. Sanonta: "todenpuhujalla ei ole yösijaa" näyttää pitävän totaalisesti paikkansa.
Yleisesti ottaen immeiset eivät kestä sitä, että joku sanoo niin kuin asiat ovat, pitää kaunistella ja kiemurrella ja esittää asiat hienosti kiertämällä, niin että kukaan ei oikein ymmärrä, mistä puhutaan. Ja sitten jokainen voi jatkaa tyytyväisenä omalla tavallaan suoraan kohti mehtää.
Mun isä petti äitiä ku olis 7 vuotias. Eli pikku nassikka vielä. Mutta muistan päivän kun eilisen. Tulin koulusta kotio niin piha oli täynnä poliiseja ja ambulanssia. Äiti oli saanut tietää ja oli raivostunut ja heittänyt kaikki huonekalut
neljännen kerroksen parvekkeelta alas. No isä sitten läks ja en ole nähnyt 27 vuoteen. Äiti alko juomaan viinaa ja ei enään huolehtinut musta ja veljestäni.
No pari vuotta siinä meni ja sitten lähti äitikin jonkun miehen matkaan ja
hylkäsi meidät kun roskan. Viikko siinä oltiin veljeni kanssa yksin ja kun äitii ei näkynyt niin naapuri soittikin sit poliisit. pian tulikin pollarit ja sossutädit oven taakse ja vei meidät lastenkotiin. Äiti ei kertaakaan tullut kattomaan meitä sinne, ei eds soittanut ikinä. Hylkäsi täysin. Siitä on nyt yli 25 vuotta eikä äiti vieläkään ole pitänyt yhteyttä vaikka asuu samassa kaupungissa. ei siis soittoja , postikorttia ,ei mitään. Että tälläset vanhemmat mulla.
Onpa ikävä ja surullinen kertomus. Toivottavasti vanhempiesi sijaan olet löytänyt elämäsi varrelta muita aikuisia, jotka sinusta välittävät. Kun tehdään elokuvia, on tunne, että oikea elämä on paljon särmikkäämpää, mitä keksityt ja kirjoitetut tarinat. On selvää, ettei lapsuuden traumojasi unohda milloinkaan. Se on plussaa, että menetysten kautta osaamme arvostaa ehjää ja rakastavaa perhettä. Myös opimme pitämään paremmin huolen omista lapsistamme.
Voimia sinulle vaikeaan tilanteeseen! Sinun ei kannata hakea apua tältä palstalta, vaan käänny oikeiden auttavien tahojen puoleen (esim. terveyskeskuspsykologi, terveydenhoitaja ym.) Sinun täytyy päästä purkamaan tunteitasi ja ajatuksiasi: ne ovat kaikki oikeita ja tosia, vaikka raadollisiakin. Kohtaamalla tunteesi pääset eteenpäin ja tilanne paranee.
Kehota äitiäsi hakeutumaan esim. eroryhmään. Niitä toimii myös netissä, jos omalta paikkakunnalta ei löydy. Äitisi voi myös hakea apua työterveyshuollosta. Kertomasi perusteella äitisi tarvitsee apua. Sinä ja siskosi ette voi olla ensisijaisia auttajia.
Ja sitten isääsi. Tutustu Väestöliiton sovuilta löytyviin teksteihin parisuhteesta ja uskottomuudesta. Saat asioihin uutta näkökulmaa. Tosiasia on kuitenkin, että isäsi ei ole hoitanut aivoeroa hyvin ja lapsia ajatellen, vaan huonosti ja tämä huonosti hoidettu, puhumaton avioero vaikuttaa nyt teihin kaikkiin. Isäsi on kannettava oma vastuunsa. Puhu isällesi oikeista tunteistasi, vain sitä kautta saatte suhteeseenne takaisin entisen läheisyyden. Isäsi tehtävä on auttaa sinua, ei toisinpäin. Sinä olet isäsi lapsi ja hänellä ainakin pitäisi olla enemmän kypsyyttä.
Heh! "ei kannata hakea apua tältä palstalta..."
Sitten kuitenkin lässytät neuvojasi, kuin muutkin!
kahjo....
Asiallisia neuvoja voi toki antaa. Asiallista ei ole esimerkiksi kutsua aloittajaa "hemmotelluksi prinsessaksi" eikä kehottaa häntä kieltämään omia tunteitaan ja ajatuksiaan.
Kahjoksi nimittely on osoitus alkeellisista vuorovaikutustaidoista.
Avioeron voi hoitaa hyvin tai huonosti. Hyvin hoidettuun avioeroon kuuluu vastuunkanto puolisosta ja lapsista. Häipyminen ja uuden suhteen aloittaminen ei ole vastuunkantoa. Lapsilla on täysi oikeus olla vihainen siitä, että asiat on hoidettu näin huonosti. Aikuisten tehtävä on kantaa vastuu ja ottaa vastaan lasten tunteet.
? Eikö sulla ole muuta elämää kuin istua koneella päivät pitkät ja 'käydä peukuttamassa itsellesi?
Täytyy omata kyllä huonoimman itsetunnon miesmuistiin, kun ei ole muuta elämää reppanalla.
SINÄ se tässä olet terapeutin tarpeessa, idiootti.......!
Olet niiiiin läpinäkyvä narri, että! ;D
"lapsi"
No on kyllä todella jäänyt lapseksi ruikuttava tyttöriepu!
Itse olin jo äiti tuon ikäisenä.
Ei ollut aikaa märistä jotain isän kainaloo, vaan piti olla aikuinen ja hoitaa lapsi!
Oisko aika katkaista tytönkin jo se napanuoransa!
Yritä opetella kommunikoimaan asiallisesti. Haukkumiseen turvautuminen kertoo siitä, että omat argumentointitaidot eivät riitä. Onko projektio sinulle tuttu käsite:) Kärsitkö itse itsetunto-ongelmista?
Käyppä äkkiä peukuttamassa taas itsellesi, että itsetuntosi vähäksi aikaa huijaamalla itseäsi nousee! ;)))
Ja tiedoksi, olen uusi lukija ja noiden toisten kanssa ihan samaa mieltä.
Heti huomaa, että itse peukutat täällä itsellesi, hullu!
Kyllä naurattaa!!!! ;)))))))))
Heh!
naurettavaa tosiaan tollainen itselle peukuttaminen..
taitaa olla sitä aikaa joillakin pelkkään täällä istuskelemiseen.
ja meikäläiset tienaa niitä veroja tollasten elatukseen.
Ihan pienenä ystävällisenä neuvona: jos väität olevasi hyvä veronmaksaja, kirjoita vähän parempaa suomea. Yleensä ylimmän tulokuokan ihmiset ovat korkeasti koulutettuja:)
Kirjoita jotain asiallista. Haukkumiseen ja väkivaltaan turvautuvat ne, joilla verbaaliset kyvyt eivät riitä.
Kuinka monta kertaa täällä joku pystyy peukuttamaan? Minä pystyn ainakin vaan kerran.. Eron jälkeen miehet käyttäytyy usein kuin ala-arvoiset paskat, miehet on heikkoja ja ottavat ekan naisen jonka saavat. Vaikka naama olisi kuin petolinnun pehva, käytöstavat luolanaisen tasoa, jois ja polttais, niin silti naisella on se tärkein osa miehen mielestä eli p***u. Laitoin "usein" koska on niitä kunnollisiakin miehiä, jotka eivät noin tee, mutta harvassa on ne. Aloittajan isä on pikkupoika mieleltään, ei kypsä isäksi ollenkaan. Se ei ole ex-vaimon vika, eikä tosiaan lasten vika. Teissä ei ole vikaa tässä kuviossa. Kyllä miehellä pitää olla selkärankaa hoitaa suhteet lapsiinsa eron jälkeenkin. Vinkuvat pikkupojat eivät sitä osaa tehdä vaan menevät uuden naisen pill(u)in mukaan. Nosta pääsi pystyyn ja unohda moinen kakkakasa, kutsu etunimellä häntä, isän arvonimeä SE ole ansainnut.
Vastuunkanto. Kaksi aikuista vastaa tekemisistään ja päätöksistään.
Jos liitto ei jommankumman mielestä toimi, on täysi oikeus lähteä/erota ja sen jälkeen aloittaa uusi suhde.
Avioliitto ei ole vankila missä pitäisi kitua ja vielä aikuisten lasten mieliksi.
Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi epätyydyttävään avioliittoon ja se asia on lastenkin nieltävä.
Erossa on useimmiten se "jättävä" osapuoli, mutta se ei aina takaa sitä että hän olisi sen enempää syyllisempi kuin jätettykään.
Antakaa vanhempienne hoitaa liittonsa ihan itse, älkää valitko kumman puolelle asetutte, ette voi varmasti tietää mitä avioliitossa on tapahtunut. Vanhemmat eivät kaikkea lapsille kerro, eikä pidäkään kertoa.
Lapsi voi olla itse, oma-aloitteisesti yhteydessä vanhempiinsa, ei tarvitse jäädä odottamaan isukin soittoa.
Pienten lasten kohdalla ymmärtäisin paremmin tuota katkeruutta ja vihaa, mutta kyllä tuon ikäisten pitää jo tietää jotain elämästä.
Hei. Aloittaja täällä.
Enhän saa tekstiin kuvailtua kaikkea sitä, mitä tunnen tai koen, mutta yritin kuvata asiat tuohon tekstiin siten, kuin pystyin juuri tuolla hetkellä. Yritin myöskin vain kuvailla tunteideni kirjoa tuolla tavalla kärjistämällä - enhän nyt oikeasti ketään tappaisi tai satuttaisi, minä pelastan hitto muurahaisetkin vesisateella.. Tarkoitin esimerkillä vain siitä, että olen hyvin vihainen ja katkera, ja toisaalta seuraavana päivänä taas ikävä painaa. Eli ristiriitaiset tunteet on.
Kiitos vastanneille. Kaikista viesteistä en ymmärtänyt sitä pääpointtia, koska viestit tuntuivat keskittyvän siihen kuinka huono/lapsellinen/vajaa MINÄ olen. Osa taas käsitteli hienosti tätä itse ongelmaa, jonka esitin ja pari samassa tilanteessa olluttakin tänne eksyi. Kiva niin.
Tekstissäni en myöskään tuonut esille niitä useita kymmeniä "pikkuvalheita" tai "pieniä luottamuksen rikkojia", joita on tapahtunut vuosien varrella koko ajan isäni toimesta. Ja monta pientä asiaa tekevät yhdessä ison kokonaisuuden..
Ymmärrän, että tämä palsta ei ilmesesti ole se paikka, josta voisi tulla hakemaan apua. Koska tuntui, että vain harva ymmärsi minua - moni vain ns. haukkui minut.
Kiitos nyt silti. Siirryn tästä toisiin keskusteluihin ja otan varmaan yhteyttä johonkin ammatti-ihmiseen, jonka kanssa jutella.
Voidaan jättää tämä nyt.
Pistäpä oikkeen erikseen esille ne kohdat, joissa sinut on haukuttu.
Jokainen aikuinen tietää, millaisen määrän "pikkuvalheita ja luottamusrikkoja" ehjemmätkin liitot sisältävät. Mitä väliä niillä on enää, kun juttu on päättynyt siihen isoon sellaiseen. Kun silläkään ei sitten loppujen lopuksi, loppupeleissä, ole enää mitään väliä. Vain sillä on, kuinka paljon sai rakastaa ja tuli rakastetuksi.
Kyllä se on ihan sinusta itsestäsi kiinni, saitko näistä teksteistä apua vaiko vain herneet nenuun. Mikään ei ole niin hyvä opettaja kuin esimerkki ja täällä oli sellaisia kuin muunkin laisia ohjeita, ihan hyviä neuvoja. Sen kummallisempia tuntemattomat ihmiset eivät voi sulle antaa, juuri siksi, kun sinäkään et voi tarkalleen kaikkea ja kaikkia asioita omaan tekstiisi laittaa.
On oikein ja totta, että sun tulee jättää vanhempiesi elämä heidän kannettavakseen, päästää siitä irti ja jatkaa omaasi ja tehdä sille kaikki se, mikä tekee sen hyväksi ja onnelliseksi. Voit olla vanhempiesi tukena kuuntelemalla ja olemalla läsnä heidän elämässään, mutta mitään sen enempää sun ei kuulu, etkä voikaan, heidän asioistaan kantaa.
Jos äiti märehtii asiaa vieläkin, niin hän on antanut sulle huonon esimerkin. Aikaa on kulunut jo niin paljon, että terve ihminen menee eteenpäin, antaa anteeksi ja unohtaa. Muuten ei ole terve. Sori.
Enpä nyt huomannut niinkään kenenkään täällä sua haukkuneen. Ilmeisesti et kestä ottaa minkäänlaista arvostelua vastaan ja herkästi otat kaiken itseesi.
Se vaan tosiasia on se, että ero äitisi ja isäsi välillä on kuitenkin heidän asiansa, ei sinun, eikä siskosi.
Ainoa virhe, minkä isäsi on tehnyt on tuo,että olisi tietenkin voinut eron jälkeen huomioida sinua ja siskoasi enempi, mutta jos ette ole tulleet yhtään itse vastaan, hankalapa siinä on itseänsä tuputtaa.
Oma poikani ei ole nähnyt isäänsä sitten ala-asteen ja mies siitä on silti kasvanut, eikä ole koskaan sinun laillasi "oireillut".
Tein jo aikoinaan hänelle selväksi, että isänsä lähti, kun ei onnea minun luotani löytänyt ja että ottaa yhteyttä, jos ottaa..
No ei ottanut, mutta ei me sitä jääty kärvisteleen, vaan elettiin ihan mukavaa elämää,löysin uuden rakkauden ja ollaan onnellisia.
Ei kukaan lähde hyvästä liitosta, niin se vaan on.
Nyt on poika aikuisena naamakirjan kautta ollut tekemisissä isänsä kanssa ja se tuntuu riittävän.
Tuleen ei kannata jäädä kenenkään makaamaan.
Ota terapeutti avuksesi, jospa se saa sut tajuamaan.
"Ei kukaan lähde huonosta liitosta".
Liitossa on aina kaksi osapuolta, joten huonosta liitosta voi syyttää vain itseään. Muutos ja liiton parantaminen lähtee itsestä.
Hyvä terapeutti voi auttaa ainakin ymmärtämään, että apua ei kannata hakea tältä palstalta. Oireilusi on terve reaktio vaikeaan tilanteeseen. Sinä et todellakaan ole yhtään herkkänahkainen, vaan reagoit aivan normaalisti. Tämän palstan kirjoittajien neuvoilla saat pääsi aivan hajalle. Hae siis oikeaa asiantuntija-apua.
niin ja huononkin liiton voi lopettaa fiksusti ja rehdisti, ajatellen niitä kaikkia joita siihen kuuluu.
Ei pettämällä ja valehtelemalla ja lähtemällä ovet paukkuen kiukkuisena.
En ymmärrä miksi kärvistellään huonossa suhteessa eikä haeta sitä eroa, kun vasta sitte, kun se uusi on jo kuvioissa.
Ekaksi vanha suhde loppuun ja sitte vasta se uusi suhde niin sillä uudellakin suhteella on paremmat mahikset onnistua.
Tätä tyttöä käy sääliksi, mielestäni hän vois alkaa oman elämän ja elää se paljon paremmin kun vanhempansa, ja antaa vanhempansa säätää ovat sotkunsa ja jonkin ajan päästä tutustua molempiin vanhenpiinsa uudestaan eheänä aikuisena.
Ihan rehellisesti, piruja maalaamatta, et sinä tiedä mitä "isän hylkääminen" tulevaisuudessa aiheuttaa omalle pojallesi. Kokemuksesta voin kertoa, että mieheni tuli hylätyksi oman isänsä taholta yhdeksän vuotiaana ja alkoi oireilla 40 . Aika harvoin, ilman traumoja niistä selvitään, ikäv'ä kyllä. Tokkopa poika sulle edes on kaikkea isään liittyvää kertonut. Sinä nyt katsot asiaa ihan omasta vinkkelistäsi, eikö vain. Olet jäävi puhumaan oireileeko poikasi esim. omissa parisuhteissaan, tulevassa/olevassa perhessään yms. Sen näyttää vain aika. Toivon että on yksi niistä todella harvoista, jotka selviävät ilman oireilua.
Liitossa on kaksi osapuolta. Molempien mielestä liitto voi olla huono. Silloinkaan muutos ja liiton parantaminen ei lähde ainoastaan yhdestä "itsestä", vaan molempien pitää olla muutoksessa mukana. Kumpaakaan ei pidä syyttää mistään. Syyllistä etsimällä ei saada mitään parannusta aikaan.
Vaikeammaksi menee, jos vain toisen mielestä liitto on huono ja toisen mielestä se on hyvä. Usein se, joka pitää liittoa hyvänä ei vain suostu kohtaamaan ongelmia liitossa. Ts, jos ongelmia ei kyetä kohtaamaan, niin tuskinpa niitä saadaan ikinä ratkaistuksikaan. Muutos ja liiton parantaminen lähtee siis aina molemmista osapuolista. Yksin ei liittoa voi parantaa.
Lukaisepa edes muutama perusteos parisuhteista ennen kuin kirjoitat. Parisuhde on systeemi ja kun yksikin suhteen osa muuttuu, koko systeemi muuttuu. Tästä asiasta on niin paljon käytännön esimerkkejä, että kieltäminen ei kannata, vaikka onkin ihan kiva defenssi.
Ongelmien kohtaamiseen ja niiden verbalisointiin auttaa parisuhdeterapia, jos omat taidot ovat kovin puutteelliset. Syyllistäminen on ihan eri asia kuin ongelman verbalisoiminen ja tosiasioiden toteaminen.
Uskottomuus, jota aloittaja kuvasi, on asia, joka ei koskaan helpota suhteen päättämistä, vaan tekee asiat vaikeammiksi. Aikuinen ajattelee myös puolisoaan ja lapsiaan ja heidän hyvinvointiaan. Hyvin hoidettu ero vaatii kypsyyttä. Uskottomuus ei edusta kypsää, empaattista käytöstä.
Lapsuudesta nousee monikin ongelma aikuisuudessa. Meillä ongelmana on ennemminkin se, ettei eroa tullut vaikka olisi pitänyt. Eikä kyse ole muusta kuin ahdistavasta ilmapiiristä. Meillä ei siis oltu aggressiivisia, ei ryypätty, käyttäydyttiin hyvin, näytimme kivalle perheelle ulospäin, mutta jotain puuttui. Aito välittäminen, aito rakkaus, aito läsnäolo, vapaa ilmapiiri...?
Meillä sisarukset eivät saa solmittua hyviä seurustelusuhteita, kun pelkkä ajatuskin ahdistaa. Huono malli kotoa.
Oikeaa mallia tuskin kenelläkään on lapsilleen tarjota. Loppupeleissä olemme itse vastuussa itsestämme ja toiminnastamme. Kehittymätöntä syyttää ongelmistaan muita. Itse on kehityttävä ja voitettava ongelmat. Koko elämä on tätä, selviämistä. Jokainen ihminen ja lapsi reagoi tilanteisiin erilailla. Oikeaa mallia ei olekaan.
Olen kanssasi eri mieltä vanhenpien lapsilleen antamasta mallista; on täysin mahdollista antaa oikean ja rakastavan sekä vastuullisen( vanhemman )parisuhteen malli. Toki se ei tarkoita, etteikö lapsuudesta voisi jäädä muita traumoja. Antaa se kuitenkin vahvemat eväät.
Missä kohtaa syytin ongelmista muita? Mielestäni totesin niiden aiheutuneen isän hylkäämisestä. Siinä on vissi ero. Tottakai on itse kehityttävä, mutta oletko koskaan kuullut millaisia syyt voivat olla, jotka puhkaisevat esim. mielensairauksia? Ilmeisesti sinulla ei ole psykologiasta eikä psykiatriasta kovinkaan syvällistä tietoa.
Henkilökohtaisesti minua sieppaa aina, kun vähätellään asioiden vaikuttavuutta esim. lapsiin. Ehkä se auttaa oman syyllisyyden tunteen kanssa? Tiedän, että valtaosa vanhemmista on varmasti tehnyt parhaansa.
Oletko varma, että miehesi oireilee minkään "isänsä" hylkäämisen takia?
Tuossa iässä mies oireileekin ehkä SINUN takia.
On tullut nääs siihen ikään, että sä kyllästytät sitä pihtaamises takia ja haluaa susta eroon ja vieraaseen sisään..
Alkaa varmaan neljänkympin kullitusikä ennen viidenkympin villitysikää.. ;))
Hauskaa, että aviokriisikin on jostain menneisyyden "isukista" lähtösin! hah hah!
TUO oli todellakin naurun paikka! ;D
Minkähän tekosyyn tässä itse keksisi, kun mieheni menojalkaa on alkanut vipattamaan täytettyään maagisen 40v?
Löytysköhän sen enon erosta vaikka se syy siihen?
Kerro lisää kotioloistasi, hyvin kuvaavaa, miten pieleen voi kasvatus mennä.
Luetun ymmärryksessäkin vikaa? Missä kohtaa puhuttiin aviokriisistä? Toisaalta kun sulle on lusikalla annettu, niin kauhalla ei voi pyytää. Sorry, tuollaisille asiatieto on kuin helmiä sioille.
Kuule lukaisepa itse. Itse kiellät täysin selvän tosiasian: MOLEMPIEN pitää muuttaa parisuhdetta YHDESSÄ, jos parisuhteessa TOISEN mielestä on jokin ongelma.
Ja kuten sanoin: toinen mitätöi kumppaninsa ongelman parisuhteessa sanomalla "suhteemme on ihan hyvä". Ts hän kieltää toisen koko ongelman olemassaolon. Parisuhdeterapia auttaa vain, jos MOLEMMAT haluavat muuttaa parisuhdetta niin, että molemmat olisivat siihen tyytyväisiä.
Minkä takia suhteet päättyvät? Usein sen takia, ettei toinen ole aikoihin panostanut parisuhteeseen eikä ottanut lapsiaan huomioon. Miten ihmeessä kumppani alkaisi eron jälkeen huomioimaan edes lapsiaan ja huolehtimaan heidän hyvinvoinnistaan?
On ihan samantekevää mitä uskottomuus edustaa sinulle, minulle tai jollekin muulle. Fakta on, että suuri osa ihmisistä on uskoton jossain elämänsä vaiheessa. Kuka kerran tai kaksi. Jotkut useammin.
Antiikin filosofi Epiktetos sanoi aikoinaan: "Älä vaadi, että asiat tapahtuvat niin kuin sinä toivot, vaan toivo niiden tapahtuvan niinkuin ne tapahtuvat - silloin elämässäsi vallitsee rauha". Tätä viisautta voi soveltaa ihan YKSIN niin parisuhteessa, uskottomuudessa, erossa, lastenkasvatuksessa, työpaikalla, harrastuksissa jne.
Kaikenlaiset traumat ja oireilut kuuluvat ELÄMÄÄN. Kyllä niistä selviää, vaikka ne saattavat aiheuttaa pienempää ja suurempaakin harmia, ongelmaa ja vaivaa.
Voin antaa sinulle viitteet useampaankin teokseen parisuhteen systeemistä, joissa tulee selkeästi esille, että riittää, että yksi systeemin osanen muuttuu käytännön esimerkkeineen. Sinun "tosiasiasi" elää vain omassa päässäsi, ei esim. alan kirjallisuudessa. Tosiasioille pitää olla asiaperusteita. Onko sinulla antaa esimerkiksi yhtään alan teosta?
Ei ole fakta, että suuri osa ihmisistä on uskottomia. Haluat uskoa niin, koska olet itse ollut uskoton. Uskottomuus aiheuttaa puolisolle usein traumaattisen kriisin ja kyllä: tämä on ihan normaali tapa reagoida. Voin antaa sinulle tästäkin asiasta usemman lähdeviitteen. Onneksi on olemassa paljon ihmisiä, joilla on parempia ja kypsempiä tapoja hoitaa asioita kuin uskottomuus.
Huuda vähemmän ja tuo kirjoituksiisi enemmän asiaperusteita. Oma subjektiivinen kokemuksesi ei ole asiaperuste!
Kaikki eivät selviä. Lapsille ei kannata aiheuttaa tahallaan traumoja hoitamalla avioeron huonosti. Seuraukset näkyvät pitkään esimerkiksi masennuksena.
Siis, kun oma navan alus kutiaa, ei kun pettämään. Tämä on se sinun mallisi ongelmien ratkaisuun. En ymmärrä, miksi pitää olla niin itsekäs, että voi tiedostaen aiheuuttaa muille isoja ongelmia. Niitä traumoja tulee kyllä ihan ilman järjestämistä. Tuossa sinun systeemissäsi, ei ole muulla väliä kuin sinulla, SINÄ, SINÄ..
Sinun on näköjään mahdotonta ymmärtää, että parisuhteessa on kaksi. Näet asiat vain omasta kapeasta näkövinkkelistäsi, joihin haet tieteellistä tukea kirjoista.
Tottakai uskottomuus voi aiheuttaa kriisin puolisolle. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö myös petetty olisi aiheuttanut uskottomalle toisenlaisia kriisejä. Uskottomuudessa ei ole kuitenkaan kyse siitä kuka aiheuttaa kriisejä kenelle, miten vai aiheuttaako edes. Uskottomuudessa on kysymys vain puolison tekemästä valinnasta. Ei siis puolisosta itsestään vaan pelkästään hänen valinnastaan.
"Kriisi sana tulee latinan sanasta ”krinein”, joka tarkoittaa valintaa. Kriisiin liittyy aina mahdollisuus uudistua ja valita uusi suunta."
Kriisejä on turha pelätä ja vältellä. Ilman niitä meillä ei olisi mahdollisuutta uudistua eikä valita uutta suuntaa. Itseasiassa jos tekee kaikkensa, ettei joutuisi itse tai johdattaisi ketään toista kriisiin, niin varmimmin siihen joutuu.
Suuri osa ihmisistä todella on uskottomia. Näistä asioista ei tosin kaikille hiiskuta sanaakaan. Ne ovat ehdottomasti salassa pidettäviä. Millaiselle ihmiselle sinä kertoisit uskottomuudestasi? Niin, et varmaankaan sellaiselle, joka sanoisi "olet epäkypsä ja empatiaan kykenemätön". Sen sijaan kertoisit sen ihmiselle, joka on aidosti empaattinen: osaa asettua toisen asemaan, ymmärtää toisen tunteita.
Minulle on elämäni aikana uskouduttu monista asioista. Uskottomuus ja petetyksi tuleminen on kyllä listan kärjessä. Aikakaus- ja iltapäivälehdet, tutkimukset, ihan tieteellisetkin kertovat myös uskottomuuden olevan erittäin yleistä. Miksi sinun on niin vaikea hyväksyä sitä? Oma kokemukseni perustuu tosiasioihin eikä ole ollenkaan niin subjektiivinen kuin sinun käsityksesi aiheesta. Suostut näkemään asiasta vain lantin toisen puolen ja sitten väität minua subjektiiviseksi :).
Tiedän monta vanhempaa, joiden toiminnasta on heidän lapsensa on saanut traumoja. Suuria tai pienempiä. Silti yksikään vanhempi ei ole tahallaan pyrkinyt aiheuttamaan lapselleen pahaa/traumoja.
Lisäksi jokainen, myös lapsi kokee asiat eritavoin. Yksi saa traumoja yhdestä asiasta, toinen toisesta. Surullista on vain se, ellei niitä kyetä selvittämään.
Jos kommenttisi oli tarkoitettu minulle, se meni ihan pieleen. Minulla ei ole mitään mallia ongelmien ratkaisuun. Jokaisella on omat ongelmansa, jokaisen parisuhde on erilainen.
Niin ja uskottomuus on oire. Oire ei ole lääke.
hih hih! SINÄHÄn olet se tyyppiesimerkki siitä!
Se on kuule se sama ämmä, joka täällä sitä tyttärensä eroa käy läpi, eikä vaan tuu tajuaan sitä ennen hautaan menoa, ettei ketään voi pakottaa olemaan
paskassa liitossa. Mitenhän SEN mies oikein jaksaa..
Hohhoijaa....
Voiko noin vanha nainen olla noin tietämätön? Jos itse olisin noin sivistymätön pitäisin mölyt visusti mahassani. Toisaalta sekin jo vaatii.. Please, lukekaa jotain esim. psykologiasta.
Kyllä nyt veti vesiperän, jos minua tarkoitat. Ei ole tyttäriä, saatikka eronneita..Hohhoijaa. Et taida olla terve?
miehellä tekee mieli vierasta ja syy löytyy psykologiasta! ;)
taitaa löytyä vaimon pihtaamisesta, ennemminkin..
Pihtarin selitys: "mieheni isä lähti kun mieheni oli 50v.., siksi meillä on nyt aviokriisi..."
...sanoo sika..
..joo, eikä tunnu olevan sulla sitä elämääkään..
Silti aika kova neuvomaan? ;D
Lapsi selviää tilanteesta kuin tilanteesta, jos edes toinen vanhempi on aito. Eli on sellainen kuin on. Myöntää heikkoutensa, tietää vahvuutensa. On riittävän rakastava. Luottaa itseensä ja lapseen: pärjätään.
Pelkästään toinen vanhempi ei voi antaa mallia parisuhteesta. Parisuhteessa on kaksi mallia, miehen- ja naisenmalli, joiden käsitys "oikeasta" saattaa poiketa hyvinkin paljon. Kuten minulla ja exällä. Exän mielestä mm. iltasatu lapsille oli jonninjoutavaa hömpötystä, samoin kuin iltahalaukset ja suukko. Hänen mielestään lasten olisi pitänyt mennä nukkumaan kuten armeijassa. Tuvassa hiljaa, valot pois, peitto korviin.
Jos ihminen (lapsi tai aikuinen) saa traumoja, mistä tahansa asiasta, niin eikö ole fiksumpaa selvittää ne ja selvitä niistä kuin etsiä syyllisiä? Kun sanot isän hyljänneen ap:n, niin menet mukaan hänen tunteeseensa (sympatia) miettimättä edes onko isä todella oikeasti hyljännyt . Ap:sta vain tuntuu siltä. Itse näin isääni ap:n ikäisenä harvemmin kuin ap enkä juurikaan keskustellut hänen kanssaan kuin vasta lähemmäs nelikymppisenä. Silti ei olisi tullut mieleenkään sanoa, että isäni on hyljännyt minut.
Jos olisin halunnut tavata isääni vaikkapa kerran viikossa, niin isän olisi ollut pakko kieltäytyä: lapsuudessani ja nuoruudessani isä kävi kotona nukkumassa, muut ajat oli töissä tai viikonloppuisin harrastuksissa. Varmasti äitiäni harmitti, kun sai yksin kantaa meistä lapsista vastuun. Siksi varmaan oli usein äkäinen. Silti en ajatellut koskaan, ettei äiti rakasta minua.
Henkilökohtaisesti minua sieppaa aina, kun asioiden vaikuttavuutta suurennellaan ja paisutellaan, "hössönmössötellään". Tuosta vasta elämä risaiseksi meneekin. Keskitytään asioihin.
Suurin osa ihmisistä ei ole uskottomia: tilastojen mukaan noin kolmannes ihmisitä pettää. Miksi sinun on niin vaikea hyväksyä tätä tosiasiaa?
Tosiasia on asia, joka on todistettu, kuten esimerkiksi se tosiasia, että riittää, että yksi parisuhteen osanen muuttuu. Voin antaa sinulle useita lähdeviitteitä, jos haluat. Annapa sinä minulle lähdeviiite, jossa:
"MOLEMPIEN pitää muuttaa parisuhdetta YHDESSÄ, jos parisuhteessa TOISEN mielestä on jokin ongelma. "
Subjektiivinen näkökulma eli siis sinun kokemuksesi on eri asia kuin tosiasia.
Empatiakyky tarkoittaa kykyä asettua toisen ihmisen asemaan eli ajatella asioita myös puolison näkökulmasta ja lasten näkökulmasta sekä ymmärtää heidän tunteitaan. Mielestäni on siis täysin perusteltua sanoa, että pettäjän empatiakyvyssä on puutteita.
Käytät myös itse lähteinä psykologian oppikirjaa, joka näyttää olevan käytössä toisella asteella eli aika alkeellista tietoa. Miksi turvaudut tieteeseen silloin kuin sen sopii sinulla, mutta et ota sitä huomioon, kun sen sotii subjektiivista näkökulmaasi vastaan? Et voi väitää, että näkökulmasi perustuu tosiasioihin, jos lähteenä on vain oma kokemuksesi. Mielestäni sinä näet vain lantin toisen puolen!
Hylkääminen on teko. Jos isä ei tapaa lapsiaan, kyse on hylkäämisestä.
Ei ole mikään puolustus, että ei ole tahallaan halunnut aiheuttaa traumoja. Tahallisuus kertoisi jo tosi pahasta luonnehäiriöstä. Aikuinen ei voi välttää vastuuta teoistaan. Jos siihen vastuuseen ei ole valmis, ei kannata hankkia lapsia.
Olet sivistymätön ihminen.
muurahaiset vesisateelta, silloin myös todennäköisesti tiedät, miten
käy jos sohaisee muurahaiskekoon.
Siitä tämäkin kommenttiketju on oivallinen esimerkki.
Mielenkiintoista kuitenkin huomata, miten harvinaisen sivistynein
joskin kliseitä täynnä olevin sanakääntein sinua ohjaillan
pois "häiriköimästä".
Onnea matkaan !
Siinäpä oikein kouluesimerkki katkerasta ihmisparasta,
jonka elämä menee varmaan kitkeryyksiä ja
pahansuopuutta viljellen ja asenteella: MINÄ Ja varsinkin MINÄ!
Olet oksettava "jos pelastat....."
Toivotan sinulle voimia. Älä välitä noista besservissereistä, niillä on itsellä vaan niin helvetin huono olo tai huono omatunto. Sulla on täysi oikeus tunteisiisi!
Kyllä, niitä on muitakin samassa tilanteessa olevia, mutta tällä foorumilla ei todellakaan löydy kuin muutama helmi tyyppii. On varmaan niin tavallista, että vanhemmat käyttäytyvät niin kusipäisesti lapsiaan kohtaan, kun näitä juttuja luekee ei voi muuta ajatella.
joo...huomaa kyllä että se helmi et todellakaan ole sinä...
Täällä tuntuu olevan, näitä huonoissa kotioloissa kasvaneita enemmänkin, huoh..
niin.... niinkuin se sunkin raukka parka mies, joka pettää sua ja sekin on isän syytä, kun se lähti pillun puutteessa meneen sen ollessa pieni poika..yhyyy!
Taitaa olla sukuvika, kun suksi ei luista! ;))))
Mee jo hoitoon? Teet itsestäsi naurunalaisen typerän lisäksi! Ei jaksa noin idiootteja!
ahaa..joko kävit peukuttamisesta päätellen jo kaksi kertaa lukasemassa.
Joidenkin pitää tehdä töitäkin, että saat verorahoillani läskiruhoos sossulta ruokaa ja kaljaa, niin ei pysy oikein sun perässäs..
Mut ihan oikeesti sulle ja sun typerille kommenteilles naurettiin kahvipöydässä. ;)
Kirjoita taas jotakin typerää, nauretaan sitten töissä porukalla! ;)))
En kyllä ehdi joka viikko käydä lukemassa, kun on katos näitä töitä...
mut ennen kesää voin käydä hakemassa täältä naurunaiheita taukoihin. ;D
Olet oikeassa; jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa. Mutta omat tunteensa voi itse valita ja jos ne alkavat viedä elämää niin kuin lehmän häntää, alaspäin, on valinnut väärin.
Jotkut vanhemmat ovat ja käyttäytyvät "kusipäisesti" kaikissa asioissa, he ovat niitä, jotka ovat valinneet tunteensa ja tapansa väärin. Oikeita valintoja tehneet toimivat toisella tavoin.
Tunteitaan ei voi valita.
Sinä olet aina oikeassa ja hyvä ihminen, eikö niin? Sellaisena on todella vaikea kestää toisten epätäydellisyyyttä.
Kyllä voi. Ihmisen elämäntavat, -tottumukset, ajatukset, asenteet, näkemykset, kokemukset ... vaikuttavat kokonaisvaltaisesti siihen, mitä ha mikä sinä olet. Ja niiden perusteella sinä tunnet - tai sitten et.
En ole "aina oikeassa". Mitä tarkoittaa "hyvä ihminen" ? Vaikka tavoittelenkin joissain asioissa täydellisyyttä, tiedän ja tunnistan oman(kin) epätäydellisyyteni. Mistään näistä asioista ei kommentissani ollut kyse.
Ei voi. Jokaisella ihmisellä on erilaisia tunteita - niitä tulee ja menee, riippumatta siitä haluaako tuntea vai ei. Samoin on ajatusten kanssa. Erityisesti stressitilanteessa jokin ajatus saattaa suorastaan piinata ihmistä estäen häntä mm. keskittymästä työhönsä, nukkumasta. Ihmisen tunteet ja ajatukset eivät ole ihminen itse. Myös psykologian oppikirjoissa on erotettu ihmisen perusminä/ydinminä/tarkkailijaminä. Se ei muutu, vaan pysyy samanlaisena, vaikka ihmisen tunteet ja ajatukset muuttuvat.
Jeees, tulihan se sieltä: "ihmisen tunteet ja ajatukset muuttuvat" aikain, tapahtumien, kokemusten ja kaiken eletyn myötä. Kokemus ja näkemys auttaa myös valitsemaan tunteita ja ajatuksia, ei kannata tuntea kaikenlaista sellaista, mikä vahingoittaa sekä itseä että ehkä muitakin.
On myös hyvin toivottavaa, että ihmisen kaikki osat ja puolet muuttuvat elämän aikana, tai oikeastaan se on ihan tarkoituskin. Kasvua, kehitystä ja eteen päin menoa kuuluu tapahtua kaikilla osa-alueilla, myös ajatuksissa ja tunteissa.
Ihmisen perusminä pysyy samanlaisena läpi elämän (edelleen..). Ajatukset ja tunteet muuttuvat, jos muuttuvat. Joku jää junnaamaan paikoilleen ajatustensa viidakkoon ja tunteidensa vangiksi. Kukaan ei voi pakottaa ketään kasvuun ja kehitykseen, eikä se ole tarkoituskaan. Lisäksi jokainen tekee omat valintansa. Miksi parisuhteessa on usein niin vaikeaa ymmärtää, että kumppani tekee omat valintansa? Siksi, ettei itse uskalla tai osaa tehdä oikeasti itsenäisiä valintoja. Kumppanilla on myös omat tunteensa ja ajatuksensa. Toista usein opetetaan tuntemaan ja ajattelemaan "oikein" eli siten kuin itse haluaisi.Taas unohtuu se, että kumppanilla on samanlainen oikeus omiin ajatuksiin ja tunteisiin kuin itselläkin.
Kuten edellä totesin, omat ajatukset saattavat piinata ihmistä estämällä häntä nukkumasta ja keskittymästä töihinsä (ym). Samoin on tunteiden laita. Jos jokin asia itkettää, harmittaa jne, niin että arjen tekeminen estyy, se vaatii kokonaisvaltaista pysähtymistä, miettimistä, asian käsittelyä. Mikä tahansa kriisi herättää ihmisessä valtavasti ajatuksia ja tunteita, joita ei vain voi valita pois. Ne vaativat käsittelyä. Ihminen oppii nimenomaan kriisiensä kautta, sekä itsestään että toisistaan.
Hyvä Tiina!
Olen kanssasi täysin samaa mieltä ja komppaan sua!
Tuo typerä jankkaaja on vain taas linjalla ja peukuttamisestaan itselleen voi huomata, että käy lukemassa viestit hyvin usein! ;)))
Käytä mieluummin jotain muuta lähdettä kuin lukion psykologian oppikirjaa;)
Mitä vikaa lukion psykologian oppikirjassa? Ihmiset eivät tosin tarvitse sitäkään pärjätäkseen elämässä. Elämä ei ole kuten kirjoissa. Eikä mene niin ihanteellisesti kuin ajatellaan. Hyvä niin. Elämä on yleensä rosoista, ei sileää. Sileää elämää kuvataan usein "tylsäksi".
"ei kannata tuntea kaikenlaista sellaista, mikä vahingoittaa sekä itseä että ehkä muitakin." :D
Fakta on se, että ihminen tuntee myös kaikenlaista sellaista mikä saattaa haitata omaa tai toisten elämää. Ikävät, ahdistavat ja muuten vain epämiellyttävät tunteet ovat tunteita siinä missä mukavatkin. Tunteita ei voi valita. Niitä voi torjua tai käsitellä. Jos kuvittelet osaavasi valita tunteitasi, niin se johtuu siitä, että kiellät ja torjut ne.
Älä tyttö kuuntele tuon yhden katkeria neuvoja, joka on peukuttanut itselleen sairaan paljon plussia.
Tuollainen, joka on noin keskittynyt itseensä, ei ole tervettä seuraa kenellekkään.
Katkeruudella et voita mitään, joten jos haluat isääsi yhteyttä, ota yhteyttä.
Noita katkeria ihmsiä, jotka syyttelee kaikesta aina muita, on jo aivan tarpeeksi.
Itse olin alle koukuikäinen, kun isä lähti toisen naisen mukaan ja vaikka meilläkin äiti sitä murehti, ikinä ei isää moittinut.
Joskus isää näin, mutta he perustivat aika pian uuden perheen ja käynnit väheni. Yhteydessä kuitenkin ollaan edelleen.
Äidin kanssa pärjäiltiin ja elämä oli mukavaa, vaikka puutettakin oli, enkä ole mitään traumoja saanut vanhempieni erosta. Se on katsos vain elämää!
Nyt olen itse naimisissa naisen kanssa, jolla on jo kaksi lasta ennestään ja yritän olla hyvä isäpuoli lapsille, etteivät hekään tuntisi isäänsä kohtaan katkeruuta ja vihaa.
Sinun pitää vain antaa asian olla ja elää omaa elämääsi.
Menneisyyttä et voi muuttaa, tulevaisuudesta et tiedä, elä tätä päivää, hymyillen!
Aikuinen ihminen kantaa vastuun puolisostaan ja lapsistaan ja asiat voi hoitaa hyvin ja kypsästi tai sitten ei. Tosiasioita ei muuta mikään. Peukutteletko itse omia kirjoituksiasi ja projisoit käytöksesi muihin? Se ei kannata.
En ole "peukuttanut", tulin koneelle juuri sitten eilisillan. Enkä ole katkera enkä kade enkä vihaa enkä häpeä enkä varsinkaan ole keskittynyt itseeni.
Sinä makaat elämässä juuri niin kuin petaat. Aikuinen ihminen saa ja voi päättää ihan itse molemmat asiat. Mutta ilmeisesti sinä et ymmärrä, koska et ole ymmärtänyt "valintakysymyksen" pointtiakaan, sulla taitaa kuule olla puurot ja vellit sekaisin.
Mukavaa kuitenkin huomata, miten moni on jutun tajunnut ja asian ymmärtänyt. Kiittejä kaikillen.
hmmm. taitaa olla kuule vain sun alaasi tuo itselle peukutus..
Muut on täällä normaaleja, sinä sairas, etkö huomaa sitä? :D
Tähän mennessä olet lukassut oman viestisi 9 kertaa.
Annoin sulle miinuksen, siis 8 lukee mittarissasi tällä hetkellä.
Mielisairaalla on monta persoonaa ja sinä olet tyyppiesimerkki hyvin sairaasta henkilöstä.
Kannattaisko hakea töitä, vaikka vanhuksien vaippoja vaihteleen?
Työnteko palauttaa sinut arkeen ja oikeaan elämään.
Olet mennyt hämärän rajan toiselle puolen.
Olen huomannut saman.
Peukuttaa itselleen, vaikka aivan soopaa on juttunsa.
Kannattaa aina välttää puheissaan arvostelua kuten "hyvin" tai "kypsästi". Näin ei hoideta asioita vaan pikemminkin estetään niiden hoitamista.
Avioeron voi hoitaa niin, että kaikki selviävät siitä tai sitten niin, että ei ajattele lainkaan muita eikä osoita empatiaa muita kohtaan. Kypsästi ja hyvin hoidettu ero on sellainen, jossa kaikki, erityisesti lapset, kärsivät mahdollisimman vähän. Kannattaa aina vaatia itseltään samaa kuin muilta eikä yrittää selitellä mustaa valkeaksi. Niin estetään asioiden hoitamista.
Avioerossa on aina kaksi osapuolta, ylläripylläri... Vaikka itse tekisi kaikkensa, että asiat hoituisivat, ei se riitä niiden hoitumiseen, jos toinen tekee kiusaa ja jarruttaa joka asiaa. Toisilta kun ei voi vaatia empatiakykyä. Huono avioliitto ei voi mitenkään päättyä hyvään eroon. Erossa on hyvää ainoastaan se, että pääsee eroon. On täysin järjetöntä edes odottaa hyvää eroa, jos liitto on ollut erimielisyyksiä täynnä.
Tilanteesi on sillä tavalla tuttu, että olen se "hylätty äiti". 20 avioliittovuoden jälkeen paljastui, että lasteni isä oli pettänyt minua jo vuosia; viimeisen suhteen tultua ilmi avioero käynnistyi minun aloitteestani (ja sitten tulikin kaikenlaista esiin; erota olisi pitänyt jo aiemmin).
Ero otti kipeätä, kun olin antanut itseäni pitkään kusettaa. Samanlaisia tunteita läpi käy varmaan äitisi, tai on käynyt. Itseänikin syytin ja syyllistin: onhan se selvä että suhteessamme ei ollut kaikki kunnossa pitkään aikaan, mutta minä en vaan tiennyt miten edetä, kun mies ei minulle puhunut. Minua jäi ihmetyttämään, miksi ei mies ollut voinut ehdottaa eroa jo aiemmin: ihan varmasti hän tiesi, että kenenkään kanssa en ole väkisin naimisissa (nykyiselle kumppanille oli kuulemma kertonut pelkäävänsä että tapan itseni jos erosta puhutaan. Hah!) Surin lapsilleni antamaani/antamaamme perheen ja parisuhteen mallia, ja sitä että olin eron jälkeen varsinkin ja niinä aikoina niin itseni kanssa rikki ja surutyö kesken, että vanhemmuus ei varmaan ollut mitenkään parasta A-luokkaa. Olin surumielinen, usein apea, ajatuksiini vaipunut ja poissaoleva. Surin menetettyä ehjää perhettä, kuviteltua rakkaussuhdetta, jopa tulevien lapsenlapsien hajallaan olevaa mummolaa.
Avioero on petos lasta kohtaan, niin tunsin.
Ex-mieheni kanssa olen nykyään juttuväleissä, tai, olen itse asiassa ollut koko ajan. Eron jälkeen hän kovin halusi kaikesta puhua kanssani, jolloin pistin vähän etäisyyttä; suojatakseni itseäni. Eron jälkeenkin on ollut aikoja, jolloin on ollut pakko laittaa jotain rajoja, jotta keskustelumme eivät muodostu millään lailla uhkaaviksi nykyisille parisuhteillemme: en todella halua että nykyiseni joutuu kärsimään exäni uskoutumiskohtauksista; enkä myöskään halua exän nykyiselle kumppanille tuottaa kummia tunteita kun hänen kumppaninsa alkaa itkeä minun olkapäätäni vasten. Se on vaatinut vähän kylmäsydämisyyttä, ja olen vain voinut todeta, että lasteni isä on valitettavasti ihmissuhteissaan vähän kummallinen.
Sitä hän on ollut myös suhteessaan tyttäriinsä. Minullakin on kaksi tytärtä, ja tiedän, että heidän isänsä rakasti heitä vauvoina, heidän olemustaan, kehitystään, pieniä varpaitaan, koko pieniä ihania ihmisiä. Rakastaa varmaan jollain tasolla vieläkin. Eron jälkeen kuopuksen tapaamiset jatkuivat muutaman vuoden kun minä pidin niistä kiinni, joka toinen viikko. Exälläni on heikko kyky rakentaa ja ylläpitää suhteita omiin lapsiinsa. Ajattelen sen osittain johtuvan hänen isästään, isoisästään ja tämän isästä - pitkästä linjasta vaurioituneita isäsuhteita. Koko kulttuuriamme vaivaa valtava isähaava. Isiä on kuollut sodissa ja sodista kotiutuneiden mielenterveys on usein pahasti järkkynyt. Nämä isät ovat tuottaneet vaurioitunutta isäketjua varsinkin poikapuolisiin (mutta myös tyttöpuolisiin) jälkeläisiinsä. Ja ne kuolleet... ne vasta vauriota ovatkin tuottaneet, sillä että ovat kuolleet.
Sinulle, tyttö pieni aloittaja: isäsi ehkä välittää sinusta kuitenkin, luultavasti. Kun äitisi ei enää kannattele isän ja sinun suhdetta (eikä sitä voi häneltä vaatia), se on luotava toisella tavalla. Isäsi ei ehkä kykene siihen ilman sinun apuasi. Vaikka se on liikaa vaadittu lapselta, se on ehkä ainoa tie sinulta isäsi luokse; sinun lapsiltasi isoisänsä luokse. Rakkautta, tsemppiä. Halaus etäältä.
olisit antanut sitä pillua ukolles, niin ei olisi tarttenu sitä muualta hakea.
Avioliitto on myös usein petos lasta kohtaan. Isät vain rakastavat paljon enemmän jotain muuta kuin lapsiaan tai vaimoaan. Äidit puolestaan roikkuvat miehissään, vaikka nämä olisivat jopa hengenvaarallisia perheelleen.
heh heh!
Tsemppiä sinulle! Oli ikävää huomata ettei kovinkaan moni kommentoija ymmärtänyt tai edes halunnut ymmärtää miltä sinusta tuntuu. Olen huomannut aiemminkin että jos avioerolapset kertovat avoimesti kuinka kipeältä vanhempien avioero heistä tuntuu, niin heti on tietty joukko vähättelemässä näitä tuntemuksia ja syyttämässä vääristä asenteista, jne. Veikkaan sen johtuvan siitä että avioerolasten kertomukset saavat varsinkin eronneiden omantunnon kolkuttamaan ja he siksi haluavat torjua nämä tunteet. Mutta sinulla kuten äidilläsi on täysi oikeus olla vihainen ja pettynyt siitä miten isänne hoiti avioeronsa. Avioeroja toki sattuu ja tapahtuu, mutta käsittelemättömät erot aiheuttavat vain pahaa mieltä ja katkeruutta läheisille.
Isälläsi on mahdollisesti ollut ikäkriisi ja hän on halunnut laittaa kaiken elämässään uusiksi ja on mennyt siinä liiankin pitkälle. Voi tulla päivä, että hän katuu tuota kaikkea, mutta se on liian myöhäistä hänelle. Tehtyä ei saa enää tekemättömäksi. Mutta muista, aloittaja, että vaikka mitä täällä sanotaan niin sinulla on oikeus tunteisiisi eikä sinun tarvitse hävetä niitä. Aika kyllä parantaa haavat, mutta helppoa se ei tule olemaan. Pääset kyllä katkeruudestasi yli, mutta ne vihan ja pettymyksen tunteetkin on ensin käytävä läpi. Kertomuksesi paljastaa myös sen tosiasian että avioeron vaikutus ei rajoitu vain puolisoon vaan koko perheeseen: Lapsiin, lapsenlapsiin, vanhempiin, appivanhempiin, jne. Joka muuta väittää, valehtelee itselleen. Usein varsinkin aikuisten lasten surua vanhempien erosta vähätellään, vaikka suru on ihan ymmärrettävää koska kyseessä on oma isä ja äiti. Moni aikuinen on pahoillaan siitä että vanhempien erotessa hänen lapsillaan ei tule olemaan ehjä mummolaa. Ja se on ihan luonnollista.
" Moni aikuinen on pahoillaan siitä että vanhempien erotessa hänen lapsillaan ei tule olemaan ehjä mummolaa. Ja se on ihan luonnollista. "
Mikä on ehjä mummola? Sellainenko, jossa asutaan yhdessä, riidellään, juopotellaan? Jossa on jäätävä tai räjähtävä ilmapiiri? Jossa mummo tai vaari tiuskii alvariinsa lapsenlapsille? Haukkuu lapsille toisiaan? Jne jne
Kaikki varmasti jotenkin surevat, mutta ennenkaikkea itseään, jokaisessa lähipiirinsä erossa. Jos tietää erosta tarkempia yksityiskohtia, niin surulla on ihmeellinen taipumus kadota. Eikä pidä unohtaa niitä, jotka iloitsevat etenkin vanhempiensa erosta. Niitä on, etenkin naisissa ja lapsissa. Sekin on ihan luonnollista.
Eron ja tuskan ymmärtämättömyydestä tai vähättelystä tuskin on ollut kysymys. Jokainen normaali-ihminen käsittää kyllä, minkälaisia tuntoja sellaisissa elämäntilanteissa käydään läpi, niin asianosaiset kuin kaikki vierellä kulkijat ja varsinkin lapset, jotka eivät vielä ymmärrä ollenkaan, miksi elämä menee säpäleiksi aikuisten sottaamisen takia.
Aloittaja halusi kuulla ajatuksia aiheesta ja tällä sivulla hän on niitä kuullut. Jos hän ymmärtää kaiken eikä vähättele sitä, mitä hänelle koetetaan asiasta kertoa, niin näilläkin 'ohjeilla' päässee selville vesille. Mutta se edellyttää kyllä mielen vastaanottavaisuutta ja sen kestämistä, että itse on lähtenyt väärille urille asiain johdosta, jonkun toisen ohjailemana ja asenne on hukassa.
Vaikka äidillä "on oikeus olla vihainen ja pettynyt", niin hänellä ei ole oikeutta lastata niitä(kään) tuntemuksia lastensa niskaan. Isä tahtoo varmaankin nähdä, mutta isät vain harvoin osaavat järjestellä tällaisia asioita ja tuoda syvimpiä tuntojaan esille. Síksi(kin) miehet kuolevat niin paljon nopeammin täältä pois.
Avioerossa aroavat vain aviomies ja aviovaimo! Kenenkään muun ei tarvitse erota toisistaan. Viisaat, järkevät ihmiset, jotka haluavat ajatella lastensa parasta ja tulevaisuutta, pitävät erotessaan huolen siitä, että välit sukuun, mummoloihin ym., pysyvät kunnossa ja lapsilla on mahdollisuus käydä niissä paikoissa ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin. Idiootit, jotka sottaavat vaivaisen eron takia koko muunkin elämänsä, ovat asia erikseen.
Hyvin kirjoitettu!
Juuri tuosta on kyse eroissa.
Vaimo ja mies eroaa, koska eivät enää välitä toisistaan.
Asia ei parane sillä, että jäädään lasten takia yhteen.
Tuossa AP.n tapauksessakin tämä äiti on ottanut marttyyrin roolin ja kaatanut koko paskan lasten niskaan ja nyt lapset oireilevat ja syyttelevät myös isää.
Eikä kyse ole äidin puolelta mistään rakkaudesta. Tuskinpa isä olisi lähtenyt, jos äiti olisi "rakastanut" miestään. Roikkunut hänessä vain.
Mies kaipasi naisen rakkautta ja lähti.
Aina löytyy näitä ihmisiä, jotka hyvin kärkkäästi ovat syyttelemässä sitä lähtevää osapuolta kaikesta ja juuri sen takiahan ne lähtevät, ei sitä paskaa jaksa kukaan täyspäinen kuunnella, niinkuin ei täälläkään jaksa.
Tuokin tyttö ymmärtää asian stten, kun rakkaus hänelläkin kuolee poikaan ja haluaa lopettaa koko suhteen ja poika ei sitä haluais....
Mitä se aikuisille kakaroille kuuluu miksi sitä erottiin.
Kakruja rakastetaan silti ylikaiken, vaikka onkin erottu, olisivat kiitollisia vanhemmilleen kaikesta hyvästä mitä ovat saaneet.
Isä on vanhempi, joka on itse vastuussa omasta suhteestaan lapsiinsa ja lasten tapaamisesta. Jos mies on niin tumpelo, ettei osaa hoitaa näitä tärkeitä suhteita, ei ole ihme, että avioliitto päättyi eroon.
Heippa! Sinun täytyy ottaa etäisyyttä vanhempiesi eroon ja alkaa irrottautua heistä. Olet jo 21-vuotias. Elämä on edessäsi. Sinun iässäsi asuin n. 50km päässä vanhemmistani. Näin heitä jouluna ja pääsiäisenä. Usein myös juhannuksena, etenkin jos sää oli huono enkä viitsinyt lähteä kavereiden kanssa kenenkään mökille.Soitteltiin kyllä, ehkä pari kertaa kuukaudessa.
Isää tai äitiä en halannut koskaan. Äiti halasi kyllä minua, kun olin pieni. Olimme puheväleissä, kunhan muistimme puhua mahdollisimman neutraaleista asioista. Ei mistään henkilökohtaisesta. Kun sain lähemmäs kolmekymppisenä omia lapsia, kävin useammin vanhempieni luona kylässä. Välini lähentyivät silloin etenkin isääni. Myös vanhempieni välit toisiinsa rauhoittuivat eläkeiässä. Minun nuoruudessani he riitelivät usein ja ajattelin monesti "voisivat noikin erota".
Äitini on vanha, mutta vielä voimissaan. Vasta nyt, oman avioeroni myötä äitini on alkanut joustaa jäykissä mielipiteissään. Tästä syystä vasta nyt - lähes viisikymppisenä - olen voinut kertoa hänelle tunteistani, ajatuksistani, elämästäni. Samoin on tehnyt äitini. Hän ei ole avautunut esim. tunteistaan kenellekään elämässään ennenkuin nyt, yli kahdeksankymppisenä.
Parikymppisenä välit äitiin eivät olleet parhaat mahdolliset, itseasiassa huonot (isääni olemattomat -hän oli aina pois kotoa). Silloin päätin, etten ikinä lapsia saatuani anna heitä äitini hoidettavaksi. Kun ensimmäinen lapsi syntyi, naureskelin jo ehdottomuudelleni. Jo senkin takia, että huomasin elämän varrella, että suhde omiin lapsiin saattaa olla hyvinkin erilainen kuin suhde lastenlapsiin. Sekin olin huomannut, että on olemassa myös jämptejä tiukkapipomummoja, jotka vaativat lapsenlapsiltaan ehdottoman hyvää käyttäytymissuoritusta mummolassa. Kiitin onneani, ettei äitini ollut sellainen.
Mutta yhtäkaikki. Parhaat eväät elämään saa, jos
- opettelee antamaan anteeksi - sekä itselleen että toisille.
- ei ole ehdoton mielipiteissään.
- ei yritä opettaa muita ajattelemaan samoin kuin itse.
- ei arvostele toisia.
Löydät oman tiesi olemalla utelias. Onnea matkalle elämään!
Hyvä kirjoitus!
Minunkin neuvoni on AP.lle. että älä jää katkeruuteesi muhimaan.
Elä elämääsi, ymmärrät sitten asioita, kun elämänkokemusta tulee tarpeeksi.
Syyttelemällä muita et saa rauhaa sielullesi.
Isäsi elämä on isäsi elämää, ei muiden.Sitäkin pitää osata kunnioittaa.
Jos et opettele pääsemään katkeruudestasi, elämäsi menee pilalle ja sinusta tulee samanlainen katkera kaakattaja loppuelämäksesi, niinkuin tässäkin ketjussa jotkut ovat, jotka syyttelevät kaikesta aina muita..
ja ne ne vasta ikäviä ihmisiä ovatkin! Ei niitä kukaan kestä, täälläkään.
Taidat tarkoittaa itseäsi...Niin ikävältä vaikutat...
Taisipa tuokin kirjoittaja tarkoittaa juurikin sinua ja minäkin olen hänen kanssaan samaa mieltä. Niele sinä vain myrkkyäsi, tuleva vanha kärtty!
Ihanaa "annamari*" että olet ja kirjoitit tänne kommenttejasi, jotka ovat oikeamielisiä, oikeudenmukaisia, inhimillisiä ja ymmärtäväisiä. Oikean ja kokonaisen, terveen ihmisen tekstiä, sellaisen, jolla on järki ja sydän oikeilla paikoillaan.
Rrrakastan niin, että joku osaa panna sanansa noin oikeaan ja koskettavaan järjestykseen kuin sinä. Kiitti, nostit tämän palstan tasoa huimasti.
Täällä on pajon vääärämielisiä kommentoijia. Kirjoita vaikka psykologia palstalle.
Ensinnäkin, auta pikkusisartasi vaatiman itse oikeuden tai sosiaalitoimiston kautta hänelle kuuluvat elatusavut EHDOTTOMASTI, jos äitisi ei kykene. Älä päästä tätä miestä kuin koira veräjästä, etenkin jos hän tuhlailee vieraisiin naisiin elatusavut. Jotkut ihmist eivät pysähdy ennenkuin ne pysäytetään.
Toiseksi, MENE isäsi luo, älä odota kutsua. Ja puhu, puhu, puhu, nämä asiat halki. Mutta ehkä kannattaisi jättää äitisi ja isäsi asiat heile itselleen,älä vedä sitä teidän välillenne.
"lässyn lässyn lässyn.."
Olin kyllä sinua nuorempi, kun vanhempani erosivat (14 v), mutta minulle kävi niin että isä lopetti yhteydenpidon kokonaan kun muutti pois. Eikä hän siis ollut se joka halusi eroa, vaan äitini. Minun äitin joutui soittamaan minun isän isälleni ja pyytää puhumaan pojallensa. Sitten alkoivat kerran parissa viikossa vierailut, jotka kestivät noin tunnin. Useimmiten ne koostuivat isäni valitteluista, kuinka vähän rahaa hänellä on.
Nyt vasta aikuisempana (olen yli 30 nyt) olen tajunnut, että ei mun isäni ollut juurikaan kiinnostunut minusta silloin kun olin lapsi. Sattui vain asumaan samassa talossa, joten sen takia sitä näki. Olin erittäin katkera kun älysin että oma isäni ei ole ollut koskaan kiinnostunut minun olemassa olostani. No, ei se äitini sen kummempi oikeastaan ollut silloin eron jälkeisenä aikana. Eli vain omaa uutta sinkkuuttan, mutta jälleen kerran, näin sitä koska asuttiin samassa talossa.
Olen ollut tosiaan katkera vanhemmilleni siitä kuinka äärimmäisen typerästi he hoitivat eroprosessin pistäen minut, murrosikäisen täysin läpi koko eroprosessin mitään salailematta. Isäni muun muassa kirjoitti äidistäni erittäin härskin ja herjaavan runon, jonka äitini sitten koki tarpeelliseksi näyttää minulle.
Uskon että tämä ero on vaikuttanut siihen minkälainen minusta on tullut hyvinkin paljon (olen tosin aina ollut hyvin herkkä). Isääni pidän harvoin yhteyttä, hän lähettää sähköpostin muutaman kuukauden välein. Itse en koe isoa tarvetta olla yhteydessä.
Suosittelen avointa keskustelua perheesi kesken siitän miltä sinusta tuntuu. Itse en koskaan sitä saanut, koska vanhempani ovat huonolla itsetunnolla varustettuja ja kritiikki ei tule kuuloon. Nykyään asun niin kaukana, että kun tapaamme, en halua puhua tällaisia. Katkeruus on haalentunut, mutta en kyllä luota heihin, enkä koe kovin vahvaa yhteyttä heihin.
Ero on niin kovin yleistä, mutta nämä asiat voi hoitaa joko hyvin tai hyvin huonosti. Kyllä se jättää lapsiin jäljen ihan varmasti vaikkei se heti näkyisikään. Varsinkin tällaisiin herkkiksiin kuten minä.
Se on kun kolmas tulee väliin ja rikkoo kaiken. En ymmärrä miten miehet saattavat antaa sen tapahtua. Isä joka lapsensa hylkää, ei ansaitse isä nimeä, ja olisi hyvä kun lapset jättäisi moisen miehen, joka isäksi ei kykene.
Omat vanhempani erosivat 20 vuotta sitten, olin silloin 15 v. Eron jälkeen en ole kuin pari kertaa tavannut isääni ilman uutta vaimoa, heillä on kotona esillä vain uusien lapsien kuvia jne, vieraat tavat jne. Sovitut tapaamiset tai harrastamiset eivät onnistu, koska uusi vaimo tarvitsee autoa tms. Tavallaan isä on jo poistunut elämästäni ja minulla on vain uusi kaukainen selkärangaton setä. En odota tältä sedältä mitään, niin en pety.
Ja ei, vuodet eivät ole parantaneet tilannetta.
meillä ero myös, 8v avoliitosta ..mies jätti. halusi eron koska riidellään, mutta se ei ollut todellinen syy. ei rakastanut enään, sanoi että 2 ollut vain lapsen takia. eihän välittänyt minusta, sitä sanoi moni. nyt olen käytänössä katsoen yh, olen vuorotyössä ja joudun miettimään kaiken yksin. hän ei soita lapselle, tapaa lasta pari kertaa kuukaudessa. on vihainen, kun yritän ottaa häneen yhteyttä. moni on sitä mieltä, että uusi nainen on jo elämässä ja helppo se on uskoa.. olen itse aivan rikki, yritän tukea lastani ja esittää että kaikki hyvin. olen joutunut hoitaan aivan kaksin yksin. kaiken.. ystäviä minulla on muutama, ja vanhemmat mutta äitini kanssa välit viiletä ja on todella raskasta viedä tätä kaikkea yksin. ex pääsee helpolla, ei tarvitse miettiä kuin itseään, että on seuraa ja töissä käy. siitähän nauttii. ehkä kuulostaa katkeralta, mutta itse jäin täysin aallon pohjalle lapseni kanssa. nyt tapasin miehen, joka osoittaa huomiota ja välittää.. itse en ole valmis vielä mihinkään. en näe muuta keinoa kaiken tilanteen kannalta kuin jatkaa elämää toisen kanssa ja jatkaa perhettä. lapseni on surullinen erosta, haluan antaa hänelle eroajan rauhassa.. mietin vain koska omat voimat loppuu, koska prässiä on heidän ,että omani sukuni puolesta. olin ajatellut olla kotona lapseni mennessä eskariin ja kouluun, mutta minulla yh ei ole varaa siihen. olen pettynyt itseeni. vaikka ongelmnia oli paljon, mies pelasi kaiken nyt aatellen omaan pussiin.. ehkä hän sitten on onnellinen. minusta tuntuu tosi pahalle, itseni ja lapsen puolesta. eksääni ei kiinnosta, ei lapsi eikä minä...:/ kaikki kuoli...
Helpottaako se tieto teistä ketään, isänne hylkäämät, että tällaiset ihmiset eivät ole kasvaneet aikuisiksi ? Eivätkä koskaan kasvakaan. Siitä huolimatta saattaa elämässä koittaa se päivä, kun huomaa, muistaa ja kaipaa.
Ihmisten pahimmat vammat ovat tunnepuolella ja kun ne eivät näy päällepäin, niin on vaikea varoa. Eikä lapsena vielä osaa eikä ymmärrä, oma aikuisuus vasta kasvattaa ymmärtämään - jos kasvattaa.
Sitä hylkäävää isääkin ymmärtää, kun itse aikuistuu ja ajatus jalostuu, jos jalostuu.
Itse käyn nykyään hoitamassa isääni vanhainkodissa, isää joka oli minulle täysi mulkku koko nuoruuteni ja jota vihasin enempi kuin mitään muuta.
Ketä se viha sitten hyödytti?
Itselleni tuli vain suupieliin synkät juonteet kaikesta katkeruudesta miestä kohtaan.
Isä vanheni ja tarvitsi minua...mietin asiaa ja halusin elämästäni katkeruuden pois.
Nykyään olemme hyvät ystävät, hän soittelee päivittäin ja odottaa käymisiäni.
Meillä on mukavaa ja juttelemme paljon.
Suupieleni ovat nykyään ylöspäin. Olen sujut elämän kanssa.
Katkeruudella ei voita mitään. Se vain rumentaa ihmistä.
Avioerolapset on usein syypäitä vanhempien eroon, vaikka usein toisin mielletään. Ihmissuhteita on melkein mahdoton pitää kasassa jos joku ilkikurinen kakara haluaa aina olla huomion keskipisteenä. Tällaisilta kakaroilta pitää ottaa luulot pois ja antaa alusta asti kunnolla korville. Toinen tapa on se että annetaan tällaisen ADHD-lapsen tuhota avioliitto ja sitten vain itse nuolaan haavat. No kumminkin siinä vaiheessa kun vanhemmat ovat eronneet on tällaiselta ilkikuriselta kakaralta otettava luulot pois.
Kannattaisiko käydä tarkistuttamassa, että lääkitys on kohillaan.
"avioerolapset.."
Todella niin skeida kommentti, että jätä itse ne penskat ainakin tekemättä...
Ole itse sairaan huomionkaipuinen tollo, joka on jäänyt lapsen tasolle...
Vittu mikä urpo!!
Onpa kauheaa, jos olet jonkun lapsen vanhempi!
Jos olet, TUOLLAISELTA paskapäältä ne lapset pitäisi ottaa heti pois!
Oletko koskaan kuullut, että omia lapsia pitää rakastaa, senkin narsisti!
Huomioni kiinnittyi näihin sanoihisi:
Välillä kaipaan isääni, välillä tahtoisin tappaa hänet. Tunteet vaihtelevat ääripäästä ääripäähän. Välillä vain tahtoisin, että isä tulisi halaamaan ja kertomaan, että kaikki on hyvin. Mutta kun kaikki ei ole hyvin. Isä petti, valehteli ja jätti meidät. Eikä edes kaipaa meitä enää.
Oma isäni ei ole osannut osoittaa rakkauttaan tai antanut tukea asioissa joissa olisin häntä tarvinnut kuten muutoissa, auton valinnoissa tai henkistä tukea vähemmän konkreettisissa asioissa. Ainut mitä humoristisesti muistelen on, kun hän tuputti laittamaan pipon päähän viileimpinä kesäiltoina.
Isäsuhteeni on heijastunut negatiivisesti myös miessuhteisiini, joissa olen kumppanilta odottanut jonkinlaisen isän, pelastajan ja kantajan roolia, turvaa pahaa maailmaa vastaan, samalla epäillen ja peläten hylkäämistä.
Vasta reilusti yli kolmekymppisenä pääsin yli tai irti niistä odotuksista ja toiveista joihin isäni ei pystynyt vastaamaan. Silloin pääsin myös irti niiden tuomista pettymyksistä ja katkeruudesta häntä kohtaan. Ja ristiriitaisista viha-rakkaus-tunteista.
Eli vasta tuolloin pääsin irti lapsen saappaistani ja opin luottamaan elämän kantavaan voimaan ja itseeni, ja muihin ihmisiinkin. Myös parisuhde muuttui tasapainoisemmaksi, kun minun ei enää tarvinnut ripustautua puolison kannettavaksi, ja suhde täyttyi luottamuksellisella vapaudella.
Toivon että myös sinä löydät tien "aikuisuuteen". Vaikka se voi viedä vuosia. Toivon että voit nähdä isäsi, ei vain lapsen silmin vaan aikuisen tyttären silmin, ja nähdä ja tutustua häneen ihmisenä ja miehenä, opetella tuntemaan uudelleen. Samoin kuin äitisi.
jos kotona annettas sitä toosaa niin ei tarttis heti etsiä muualta tai vaihtaa vaimoa
hylkääjä-äideistä
YLE-uutiset 26.4.:
" Osa uusperheiden vanhemmista on valmiita luopumaan aiemmasta liitosta syntyneistä lapsistaan vapaaehtoisesti keskittyäkseen uuteen perheeseen. Lastensuojeluviranomaisten mukaan yksi syy nuorten huostaanottojen lisääntymiseen on se, että osa uusperheiden vanhemmista tarjoaa itse omaa murrosikäistä lastaan huostaanotettavaksi.
Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten määrä Suomessa on kaksinkertaistunut 90-luvun alusta lähtien ja on nyt lähes 18 000. Erityisesti nuorten huostaanotot ovat lisääntyneet merkittävästi ja tahti on kiihtynyt viime vuosina erityisesti 16-17-vuotiaiden sijoituksissa.
Vantaan kaupungin lastensuojelun avopalveluiden palvelupäällikkö Jaana Vilpas väittää, että yksi syy juuri nuorten huostaanottojen lisääntymiseen on se, että joidenkin uusperheiden vanhemmat itse tarjoavat hankalaa vanhasta liitosta syntynyttä murrosikäistä lastaan huostaanotettavaksi, kun nämä haluavat itse keskittyä uuteen perheeseen ja parisuhteeseen.
- Selkeästi voi sanoa, että viime vuosien aikaan tällaisia tilanteita on tullut kohtuullisen usein, kyllä minun mielestäni voidaan puhua ilmiöstä. Ja minulla on sellainen käsitys, ettei tämä ole mikään vantaalainen ilmiö, vaan valtakunnallinen ilmiö ja myös tämän ajan ilmiö.
Palvelupäällikkö Jaana Vilppaan mukaan yksistään Vantaalla tapauksia on useita kymmeniä. Myös muissa suurissa kaupungeissa ilmiö tunnistetaan, mutta sitä ei ole tutkittu, eikä siitä ole julkisuudessa puhuttu.
Usein vanhemmat sanovat jopa suoraan tai muulla tavoin osoittavat, että vanhasta liitosta syntynyt hankala nuori ei mahdu enää uusperheeseen.
- Voi olla, että sinä aikana kun lapsi on kotoa pois, niin huone on annettu nuoremmalle sisarukselle. Ihan tällaisia konkreettisia esimerkkejä käytännössä tulee, Vilpas sanoo.
Vilppaan mukaan kyseessä eivät ole pelkästään perheet, joissa on niin kutsuttuja perinteisiä ongelmia, kuten päihteitä ja mielenterveysongelmia.
- Osassa on, mutta osassa ei ole selkeästi. Ehkä se onkin se, mikä tässä pistää pikkusen silmään, etteivät ne ole perinteisiä lastensuojeluperheitä tai -tapauksia. "
Meinaatko, että vain äiti hylkää ? Mutta oli kumpi oli, jos oli, niin nykyajan ihmisethän ovat niiiin h-n viisaita ja fiksuja, lukeneita ja sivistyneitä. Tässä se taas kerran nähdään, miten paljon korvien väliin, tai jonnekin, kasvaa ymmärrystä ja käsitystä huru-huru-tiedoilla.
mut kerranhan täällä vaan eletään.
Tuskin on kysymyskään hylkäämisestä vaan yksinkertaisesti järjenkäytöstä rahan puutteen takia. Tuo tilanne johtuu konkreettisesti siitä, että "nuori ei mahdu uusperheeseen". Miten sijoittaa tyypilliseen kerrostalokolmioon kahden perheen muksut? Niitä on usein neljä. Neljälle lapselle ei omaa tilaa saa edes viisiöön, ellei vanhemmat budjaa olohuoneessa. Lisäksi viisiöitä on harvassa ja ne maksavat maltaita.
Toiseksi on erittäin kätevää, että vanhimmat lapset sijoitetaan oman kotinsa ulkopuolelle: siitä heille aukenee tie suoraan omaan asuntoon. Muutoin sitä on mahdotonta nuorelle saada, etenkin pääkaupunkiseudulla.
Kiinnostaisi tietää montako teiniä on tarjottu huostaanotettavaksi, jos heidän vanhempansa asuvat nuorempien uusperheen lasten kanssa väljästi omakotitalossa?
Olettaisi, että on järkevää olla jumppaamatta lisää lapsia, jos liksoista on pulaa ja huushollissa tila tiukalla.
Mutta onhan se niin ihanaa... oma uusi pikkuperhe. Joten siirretäänpä sossun avustuksella edellisten liittojen teini-ikäiset sijoituskotiin, pois onnen auvoa varjoatamasta. Tosi kätevää!
Kohta voidaan varmaan ottaa käyttöön ex-vaimo ja ex-mies käsitteiden lisäksi
käsite ex-lapsi.
Sanomattakin selvää, että jos kahden perheen lapset yhdistetään, niin lapsia jo "omasta takaa" monta. Ei niitä lisää tehdä tilanahtauteen. Ja mikäs "pikkuperhe" se sellainen on, jossa on kolme tai vaikka viisi lasta?
Näkisin tuon niin, että etenkin teinin kannalta on "kiva" päästä asumaan vuosi pari vaikka nuorisokotiin kuin asua tilanahtaudessa äitinsä uusperheessä tai isänsä kanssa yksiössä.. Siinä saattaisi koulunkäyntikin vaarantua.
hei
kirjoituksestasi on jo tosi kauan aikaa, mutta nyt luin sen. miten sulla menee?
jatkuuko elämä kohdaltasi ja oletko selvinnyt asiasta?
aikaahan jo on kulunut kolma vuotta. jos vastaat tähän, kerron oman tarinani. tosin olen se jätetty osapuoli, mutta tunnesekamelska on varmaan samanlainen. jättämisestä on 30 vuotta aikaa.
terkuin
taimer
Aloittajalle. olet jo siinä iässä, että sinun pitää alkaa ajattelemaan ihan itse asioita, omien mielipiteittesi kautta. Minun mielestäni sinun kirjoituksessasi huokuu läpi, että äitisi on käyttänyt sinua liian nuorena terapeuttinaan, joka on todella väärin. Sen lisäksi äitisi on mustamaalannut isääsi, mikä on erittäin tuhoisaa, se on henkistä väkivaltaa. Minusta tuntuu, että äitisi on tehnyt sinulle enemmän hallaa "omilla totuuksillaan" ja väärällä tavalla käyttämällä sinua lasta uskottunaan ja terapeuttinaan. Se rooli ei kuulu lapselle. Lasten pitäisi pitää sivussa kaikesta tästä. Isäsi "hylkäsi", mikä on väärin, mutta oletko koskaan ajatellut, mikä osuus äidilläsi oli siihen? Jos isäsi ei kerta kaikkiaan pystynyt pitämään yhteyttä teihin lapsiin äitisi käytöksesi vuoksi. Joka tapauksessa, sinä etkä sinun siskosi ole millään tavalla syyllinen tilanteeseen. Sitä vastoin äitisi on tehnyt todella väärin, ja näin aiheuttanut sinulle paljon jo traumoja, heti nuoren elämäsi alkuun. Isän pitäisi pitää myös varmasti enemmän yhteyttä lapsiin, mutta mieti mikä voisi olla syy siihen, miksi näin ei ole.
Ei ketään voi pakottaa rakastamaan, ja jos isäsi on tuntenut, että hän ei pysty jatkamaan elämääsi äitisi kanssa, hänen on tehtävä ratkaisu, oltava itselleen, äitillesi ja lapsille rehellinen. Sehän se vasta olisikin karua, jos isäsi olisi jäänyt "kitumaan" suhteeseen, jossa tuntee olevan kuollut. Se olisi ollut väärin ja epäoikeudenmukaista teitä kaikkia kohtaan. Isälläsi oli ja on oikeus tehdä omat ratkaisunsa, niin kuin teillä kaikkilla muillakin. Mutta ketään ei saa alkaa mustamaalaamaan, ja peräti lapsien henkisen terveyden uhalla. Niin sinä kuin äitisi tarvitsette ammattilaisen apua, hakee apua, sitä on tarjottavana.
Olet niin nuori, ettet vielä ymmärrä elämästä kovinkaan paljoa. Olet siis mustavalkoinen. Älä nyt suutu."
Turha on vedota nuoruuteen, että ei ymmärrä, sillä ihan samalla tapaa vanhakin kärsii tällaisista asioista.
Aina kun perhe hajoaa, se koskettaa läheisiä ja heidän loppua elämäänsä. En tiedä millaista on sillä joka pystyy lähtemään, niin että ei halua nähdä lapsiaankaan, ei vanhempiaan, ei ketään entistä tuttua tai läheistä.
Olen joutunut katsomaan tätä tosiasiaa silmiin jo vuosia ja voin sanoa, että yksikään päivä ei ole ollut perin onnellinen, jokainen päivä on huoli juuri noista lapsista, jotka ihan selvästi ovat pudonneet syvimpään kuoppaan, vaikka yrittävätkin näyttää muuta.
He muuttuivat, se salaavat asioita, eivät uskalla elää normaalia elämää, pelkäävät jatkuvasti.
Ero ei ole mikään leikin asia, jokainen niistä lienee erilainen. Uskoisin, että silloin, kun eroon lähdetään pettäen, se tekee suurimmat haavat ja todella järkyttää lopun elämää läheisiä.
Sitten eroja, jotka vapauttavat ja niissä lapsiin on kohdistunut väkivaltaa tai jotain muuta perin ikävää, silloin lapsi vapautuu, eikä sellainen ero vie heitä alaspäin.
Jos voisin vaihtaisin omaakin osaani niihin onnellisiin hetkiin, joita elämässä oli ennen tuota täysin puskasta tullutta eroa. Tämän kaiken lisäksi on tullut ihmisiä tavallaan ilkkumaan ja häpäisemään, joten olemme pakostakin joutuneet vetäytymään edes voidaksemme jollakin tapaa jatkaa.
Älkää täällä palstoilla esittäkö enää yhtäkään näsäviisautta tai muutakaan ilkkumista ihmisiin, jotka ovat joutuneet johonkin eroon osallisiksi ilman omaa syytään, elämä on hirvittävää taapertamista, hyljättynä.
Kukaan ei pysty hylkäämään ketään ellei itse anna itsensä hyljättämän. Koskaan mikään ei tapahdu ilman syytä, ja syyllisiä on kaikki ne osapuolet, jota sopassa nyt sattuu olemaan. Ja jos lapset alkavat voimaan pahoin, heille pitää hankkia ammattiapua, eikä täällä jurnuttaa anonyymina anonyymeille hahmoille!
"syyllisiä on kaikki ne osapuolet, jota sopassa nyt sattuu olemaan". Miten lapset voivat olla syyllisiä siihen, jos isä heidät hylkää?
Miesten harjoittama hylkääminen johtuu vain itsekkyydestä. Jos lasten äiti ei yritä estää isää tapaamasta lapsiaan, ei mitään syytä hylkäämiselle oikeasti ole. Kaikki muu on vain selittelyä.
Ei tietenkään lapsia saa koskaan hyljätä, enkä minä tarkoittanut että lapset olisivat syyllisiä mihinkään, ei ikinä. Tarkoitin niitä kakkosia ja kolmosia jne. Jos joku on niin psykopaatti, että hylkää lapsiaan niin oikeasti hirttotuomio! Minun sappeni kiehahtaa aina kun lapset joutuvat syyttöminä jätetyiksi tai jotain muuta vastaavaa. Tottakai ns. normi ero on ihan oikeutettua, jos vanhemmat niin sopivat, mutta ei lapsia saa kukaan hyljätä