Pyytäisin kokemuksia suhteesta, jossa osapuolilla on ollut molemmilla omat uskontonsa. En tarkoita, että toinen olisi nimellisesti ollut muslimi ja toinen vaikka kristitty, vaan että ainakin toinen on uskontoaan harjoittanut ihan aktiivisestikin, toisen sitä koskaan kunnolla hyväksymättä (ts. ei riitä kiinnostus eikä ymmärrys). Onko kukaan onnistunut tällaisessa suhteessa?
Pitääkö toisen uskontoa kunnioittaa, vaikka itse ei samoihin asioihin usko, ja onko se edes mahdollista?
Onko asioita joita ei rakkauskaan voita, vaan jotka todella jäävät parin väliin esteeksi? Varsinkin kiinnostaa kuulla kokemuksia samassa kulttuurissa kasvaneista puoliskoista, mutta myös eri kansallisuuksien välisistä suhteista. Itselläni on ensin mainittu tilanne kehittymässä.
Pitääkö toisen uskontoa kunnioittaa, vaikka itse ei samoihin asioihin usko, ja onko se edes mahdollista?
Onko asioita joita ei rakkauskaan voita, vaan jotka todella jäävät parin väliin esteeksi? Varsinkin kiinnostaa kuulla kokemuksia samassa kulttuurissa kasvaneista puoliskoista, mutta myös eri kansallisuuksien välisistä suhteista. Itselläni on ensin mainittu tilanne kehittymässä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Aika vaikealtahan se kuulostaa, jos ei tahdo kiinnostus ja ymmärtämys riittää.
Mutta ainakin kannattaa keskustella asiasta paljon ja se auttaakin paljon jos yhteiselämää haluaa edes yrittää.
Itse seurustelen muslimimiehen kanssa ja sen on minulle ihan ok, että Islam on hänen uskontonsa ja hänelle ok että minä olen kristitty.
Minun mielestä jokaisella on oikeus uskoa mihin tahtoo, mutta kenelläkään ei ole oikeus pakoittaa toista muuttumaan oman mielensä mukaiseksi.
Itse ainakin olen tulevaisuudessa menossa naimisiin rakastamani miehen kanssa, enkä uskonnon kanssa ja hän naisen eikä uskonnon.
Mutta kehoitan kuitenkin keskustelemaan hänen kanssa asioista ja peloista avoimesti, johan tuo kuuluu jopa terveeseen ja oikeaan suhteeseen.
Veikkaan tiedän arvaan, että tulee olemaan ... ainiin tiedäthän sen sanomatta itsekin.
Meillä tilanne on se, että minä olen ateisti ja mies katolinen. Kuulostaa juuri niin vaikealta kuin onkin, mutta ei tilanne mikään mahdoton ole. Emme kumpikaan yritä toisiamme käännyttää, vaikka mieheni kyllä edelleen luulee minun "kuitenkin jossain sisimmässäni uskovan" tai ainakin joskus tulevan toisiin aatoksiin. Koen sen todella ärsyttävänä ja alentavana suhtautumisena, mutta tuo on yleensäkin usein uskovaisten tapa suhtautua ateismiin.
Välillä kun esim. pohdimme jotain yllättävää onnellista tapahtumaa, minä tulkitsen sen sattumaksi tai luonnon valinnaksi, kun taas mieheni on vakaasti sitä mieltä että juttu oli "act of God". Keskustelua on turha jatkaa.
Mitään suuria ristiriitoja meillä ei ole asiasta ollut, vaikka välillä saamme aikaan saman loputtoman keskustelun jumalan olemassaolosta. Minä vaadin perusteluja ja todistamista, mies toteaa että "sitten tiedät kun tiedät" ja "kyllä sen tietää sitten kun itse näkee". Jaadijaa.
Elämänarvomme ja moraalikäsityksemme ovat pitkälti samankaltaiset erilaisista uskonnollisista näkökannoistamme huolimatta. Minut on kasvatettu "hyväksi kansalaiseksi" Suomessa, jossa elämän perusarvot ovat aikalailla samat kuin kristinuskossa, ja siitä kai ne länsimaiset arvot aika paljon ovat lähtöisinkin. Minut on opetettu arvostamaan näitä hyvän elämän eväitä siksi, että se on inhimillistä ja moraalisesti oikein, mies taas on kasvatettu samoin siksi, että Raamattu käskee niin tekemään. Eri syy, sama lopputulos.
Eri syy, sama lopputulos, no kuulostaa erittäin tutulta. Tosi on. Minulla on uskonnollinen tausta mutta poikaystävälläni ei. Meillä on hyvin samanlaisia ajatuksia ja periaatteita, mutta minulla monet asiat menevät uskonnon alueelle. Tietenkin ihmisen on pyrittävä hyviin elämäntapoihin, eikä sitä vain uskonnon piikkiin tarvitse laittaa. Sehän on jokaisen velvollisuus tavallaan noudattaa hyviä tapoja ja yhteiskunnan lakeja. Uskonnossa se tulee esiin hyvin selkeästi, joten en näe sitä pahanakaan jos sitä uskonnoksi kutsuu. Pääasia on miten elämänsä elää.
Tilanne on kuitenkin hyvin vaikea, kuten sanoit. Poikaystävääni ei välillä voisi vähempää kiinnostaa minun ajatukseni. Kuinka miehesi on hyväksynyt sinun ateistisuutesi? Eikö miehesi katolisena toisin sanoen myös usko, että menet kuoltuasi helvettiin? Luulisi tämän aiheuttavan hänelle suurta tuskaa.
Mies hyväksyy sen, että kutsun itseäni ateistiksi, mutta ei halua uskoa, että olen tosissani. Se on todella turhauttavaa. Tämä helvetti-kysymys ei ole hänelle ongelma, koska olen hänen mielestään "jumalan suojeluksessa". Vähän vain eksynyt lammas siis...
Minusta tuollainen asenne on holhoava ja ärsyttävä, koska olen hyvin itsenäinen ihminen ja haluan ajatella tulevani omillani toimeen ja pärjääväni ilman mitään "kaitsijoita". Tämä on hänen mielestään tietenkin itsepäistä ja turhaa kapinointia.
Tsemppiä teille kummallekin! Helppoa ei aina ole. Teitä sen paremmin tuntematta voisin sen verran neuvoa, että älä ihmeessä liikaa tyrkytä näitä uskonasioita poikaystävällesi, jos hän ei ole valmis niitä vastaanottamaan. Ei varmasti tunnu hyvältä, jos mies ei halua ajatuksiasi kuunnella, mutta näissä asioissa ei ole olemassa kompromisseja. Ei voi uskoa puoliksi tai olla puoliksi uskomatta. Hiljainen hyväksyntä on ehkä se paras vaihtoehto.
Koraanin mukaan mies periaatteessa omistaa naisen:
http://debate.org.uk/topics/coolcalm/women.html
Eri asia sitten kuinka tiukasti kukin yksittäinen muslimimies Koraania seuraa. Mutta kyllä se ikävä fakta on, että puhdasoppisessa islaminuskossa naisen asema on selkeästi alisteinen miehelle. Vapaamielisinkin muslimimies on tämän opin jossain määrin sisäistänyt, toki on voinut kasvaa siitä pois.