Ajattelin tänne purkaa hieman ajatelmiani, ja toivottavasti niistä on myös apua jollekkin jotka painivat tai ovat painineet samojen ongelmien kanssa.
Olin toivottaman rakastunut kauan sitten, minut jätettiin ja tunsin että maailmani ei enää tulisi olemaan koskaan täydellinen.
Elin kymmeniä vuosia elämääni, oli onnen hetkiä ja surun hetkiä, eli ihan normaalia elämää, mutta aina tunsin että joku pala minusta puuttuu.
Se vanha rakastettuni kummitteli mielessäni yhä vaan, muistelin aika ajoin niitä yhteisiä hienoja hetkiä, ensi tapaamistamme jne.
Tästä henkilöstä en kuullut koskaan mitään, yhteys häneen katkesi suhteemme päätyttyä.
Tiedän että kaltaisiani on paljon, joku ihminen jättää ikuisen puumerkkinsä sydämeen ja kaipuun.
Lyhyesti sanottuna sydämeeni jäi toive elämään, vaikkei se ollutkaan todennäköinen toive mutta pienoinen mahdollisuus kumminkin .
En tiedä onko se väärin vai ei itseään kohtaan odottaa mahdotonta tapahtuvaksi, eikä vierivät vuodetkaan kaipuutani lieventäneet, se oli aina siellä olemassa vaikka nykyinen minäni eli täyttä elämää uudessa suhteessa.
Moni on kysynyt kuinka ja miten pääsee sydän suruistaan, kuinka kauan täytyy elää että ne unhoittuu , vastaisin että siitä ei pääse koskaan eroon kokonaan, mutta kaipauksen voi helpottaa unohtamaan.
Minulle kävi nimittäin niin lopulta, sain tietää vähän aikaa sitten että hän on naimisissa, se oli aluksi pettymys vaikka sitä olin aina epäillytkin, olihan se ihan loogista ettei kukaan sinkkuna koko elämäänsä elä.
Mutta se oli nyt varmaa, ja saatoin nyt lopulta uskoa ettemme koskaan palaisi yhteen.
Tämä tieto jotenkin laukaisi minut ajattelemaan järkevämmin, epävarmuus hänen elämästään oli pitänyt haluamaani tunnetilaa kaikki nämä vuodet yllä.
Muistelin siinä uudelleen vanhoja aikoja, ja huomasin vasta nyt kaikki ne ikävät puolet silloisessa suhteessamme, kuinka häneen ei voinut luottaa loppuaikoina lainkaan ja kuinka hänen käytös muuttui tyrkyksi heti kuin joku osoitti mielenkiintoa häntä kohtaan.
En tiedä ymmärtääkö kukaan sitä, mitä tuossa edellä yritin kertoa, tuskinpa ?
Mutta sen olen nyt oppinut ettei mennyttä kannata kaivata, aika kultaa usein muistot ja ne ikävät asiat tahtoo painua pimentoon.
Epätietoisuus kaipauksen kohteen nykyisestä tilanteesta ruokkii myös osaltaan ja pitää yllä turhaan toivetta yhteenpaluusta.
Vanha klisee rakkaustarinasta, molemmat kaipasivat kovasti toisiaan ja lopulta rakkaus voitti ja järjesti heidät yhteen takaisin, ei pidä kyllä lainkaan paikaansa, kyllä totuus on että toinen kaipaa ja toinen jatkaa elämäänsä eikä siinä mitään yliluonnollisia rakkauden säteitä lentele.
Tarinani opetus, olen vihdoin vapaa ja helpottunut , on mennyt kuukausia etten ole häntä enää ajatellut , tuo saamani yllättävä tieto karisti turhat kuvitelmat mielestäni ja palautti minut tasapainoon.
Olin toivottaman rakastunut kauan sitten, minut jätettiin ja tunsin että maailmani ei enää tulisi olemaan koskaan täydellinen.
Elin kymmeniä vuosia elämääni, oli onnen hetkiä ja surun hetkiä, eli ihan normaalia elämää, mutta aina tunsin että joku pala minusta puuttuu.
Se vanha rakastettuni kummitteli mielessäni yhä vaan, muistelin aika ajoin niitä yhteisiä hienoja hetkiä, ensi tapaamistamme jne.
Tästä henkilöstä en kuullut koskaan mitään, yhteys häneen katkesi suhteemme päätyttyä.
Tiedän että kaltaisiani on paljon, joku ihminen jättää ikuisen puumerkkinsä sydämeen ja kaipuun.
Lyhyesti sanottuna sydämeeni jäi toive elämään, vaikkei se ollutkaan todennäköinen toive mutta pienoinen mahdollisuus kumminkin .
En tiedä onko se väärin vai ei itseään kohtaan odottaa mahdotonta tapahtuvaksi, eikä vierivät vuodetkaan kaipuutani lieventäneet, se oli aina siellä olemassa vaikka nykyinen minäni eli täyttä elämää uudessa suhteessa.
Moni on kysynyt kuinka ja miten pääsee sydän suruistaan, kuinka kauan täytyy elää että ne unhoittuu , vastaisin että siitä ei pääse koskaan eroon kokonaan, mutta kaipauksen voi helpottaa unohtamaan.
Minulle kävi nimittäin niin lopulta, sain tietää vähän aikaa sitten että hän on naimisissa, se oli aluksi pettymys vaikka sitä olin aina epäillytkin, olihan se ihan loogista ettei kukaan sinkkuna koko elämäänsä elä.
Mutta se oli nyt varmaa, ja saatoin nyt lopulta uskoa ettemme koskaan palaisi yhteen.
Tämä tieto jotenkin laukaisi minut ajattelemaan järkevämmin, epävarmuus hänen elämästään oli pitänyt haluamaani tunnetilaa kaikki nämä vuodet yllä.
Muistelin siinä uudelleen vanhoja aikoja, ja huomasin vasta nyt kaikki ne ikävät puolet silloisessa suhteessamme, kuinka häneen ei voinut luottaa loppuaikoina lainkaan ja kuinka hänen käytös muuttui tyrkyksi heti kuin joku osoitti mielenkiintoa häntä kohtaan.
En tiedä ymmärtääkö kukaan sitä, mitä tuossa edellä yritin kertoa, tuskinpa ?
Mutta sen olen nyt oppinut ettei mennyttä kannata kaivata, aika kultaa usein muistot ja ne ikävät asiat tahtoo painua pimentoon.
Epätietoisuus kaipauksen kohteen nykyisestä tilanteesta ruokkii myös osaltaan ja pitää yllä turhaan toivetta yhteenpaluusta.
Vanha klisee rakkaustarinasta, molemmat kaipasivat kovasti toisiaan ja lopulta rakkaus voitti ja järjesti heidät yhteen takaisin, ei pidä kyllä lainkaan paikaansa, kyllä totuus on että toinen kaipaa ja toinen jatkaa elämäänsä eikä siinä mitään yliluonnollisia rakkauden säteitä lentele.
Tarinani opetus, olen vihdoin vapaa ja helpottunut , on mennyt kuukausia etten ole häntä enää ajatellut , tuo saamani yllättävä tieto karisti turhat kuvitelmat mielestäni ja palautti minut tasapainoon.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Onnittelut sinulle! MInäkin auon silmiäni tässä keväässä, yritän nähdä asiat sellaisina kuin ne todella ovat...
On surullista huomata, että on erehtynyt tunteissaan niin pitkälle, että paluu maanpinnalle koskee. Mutta ehkä se koskee vain vähän aikaa? Kun julma kevät muuttuu lempeäksi elokuuksi, on jo unohtanut kivun ja seuraava talvi peittelee muistot lopullisesti pehmeän, valkoisen lumen alle.
Minä erehdyin niin pahasti, luulin, että hän haluaa olla ystäväni... Mutta hän halusikin vain hyvää-päivää-kaveruuden. Tai salaisen seksisuhteen, mutta kun sain lapsen, sekin lakkasi kiinnostamasta häntä. Ja nyt olen vain joku, ei-kukaan, yksi naamoista joita moikkaillaan...
Kyllä tästä selviää, se sattuu ja sitten tulee terveeksi ja elämä maistuu muullekin kuin vanhalle suolalle!