Olen 19 vuotias nuori neiti. Minulla ei ole ystäviä.
Toisinaan asia masentaa, sillä ennen niitä oli. Viimeinenkin kunnon ystävä valehteleli asioita, luotto häneen meni. Ja sen jälkeen kun sitä yritti saada takaisin, tapasi hän miehen, eikä ole sen jälkeen päivääkään ollut miehestä erossa vaan on täysin riippuvainen ollut miehestä 1,5 vuoden ajan. Mihinkään ei mennä ilman miestä.Mies saattaa kouluun, odottaa koulun jälkeen.
Ex-kaveri ei enää soittele edes. Vaihtoi kaverit mieheen.
Itsekkänikin on mies, ollut jo kohta 3 vuotta, mutta on armeijassa, emmekä muutenkaan tavallista enempää ole yhdessä. Elimme 1,5 vuotta kaukosuhteessa.
Vanhat kaverisuhteet kariutui siihen, kun lähdettiin eri teille. Toki niitäkin on, joille asioita voi kertoa, mutta pahemmin tule heidän kanssaan olemaan tekemisissä, heillä on aina jotain muuta..
Yritän kaveerata aina uusien tuttavuuksien kanssa, mutta en tiedä mitä mieltä loppujen lopuksi ovat minusta. Olen siis aina se, joka yrittää kysyä lähtemään käymään vaikka kaupoilla. Masentaa.
Olen muutenkin ollut pahasti masentunut n. 11 vuotiaasta asti, mutta on jo parin viimeisen vuoden aikana helpottanut. En enää ajattele itsetuhoisesti.
Kenelläkään kokemuksia samankaltaisista tilanteista?
Toisinaan asia masentaa, sillä ennen niitä oli. Viimeinenkin kunnon ystävä valehteleli asioita, luotto häneen meni. Ja sen jälkeen kun sitä yritti saada takaisin, tapasi hän miehen, eikä ole sen jälkeen päivääkään ollut miehestä erossa vaan on täysin riippuvainen ollut miehestä 1,5 vuoden ajan. Mihinkään ei mennä ilman miestä.Mies saattaa kouluun, odottaa koulun jälkeen.
Ex-kaveri ei enää soittele edes. Vaihtoi kaverit mieheen.
Itsekkänikin on mies, ollut jo kohta 3 vuotta, mutta on armeijassa, emmekä muutenkaan tavallista enempää ole yhdessä. Elimme 1,5 vuotta kaukosuhteessa.
Vanhat kaverisuhteet kariutui siihen, kun lähdettiin eri teille. Toki niitäkin on, joille asioita voi kertoa, mutta pahemmin tule heidän kanssaan olemaan tekemisissä, heillä on aina jotain muuta..
Yritän kaveerata aina uusien tuttavuuksien kanssa, mutta en tiedä mitä mieltä loppujen lopuksi ovat minusta. Olen siis aina se, joka yrittää kysyä lähtemään käymään vaikka kaupoilla. Masentaa.
Olen muutenkin ollut pahasti masentunut n. 11 vuotiaasta asti, mutta on jo parin viimeisen vuoden aikana helpottanut. En enää ajattele itsetuhoisesti.
Kenelläkään kokemuksia samankaltaisista tilanteista?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mä olen 35 vuotias mies ja mullakaan ei ole kavereita. Et samassa veneessä ollaan keskellä merta ja pois ei päästä koska kukaan ystävä ei tuo airoja.
Minäkin täällä ...kolmekymppinen jo.. Olen jo tottunut tähän, niin ettei ainakaan muista ole riippuvainen.. Kavereita on kaukana muilla paikkakunnilla, kun muutin joskus tänne muualle opiskelun perässä.. Haaveilen muutosta jonnekin pois täältä, vaikka pohjosemmaksi missä juurenikin ovat, kun täällä ihmiset on niin sisäänpäin kääntyneitä, jumiutuneet omiin piireihinsä!.. Ja itse olen nyt jumiutunut tänne pahaiselle seudulle, josta tuntuu ettei poiskaan pääse... huooh
Joitakin kavereita olen saanut niistä jotka myös ovat muuttaneet tänne muualta..
Voi kuule on sitä mullaki kaverit vähissä. joskus yläaste aikoina vielä oli useita joiden kanssa pystyi puhumaan asiasta kun asiasta... sitten ne kaverit pikkuhiljaa alkas katoamaan johonki ja nyt muutama vuosi myöhemmin kaikki on unohtanu mun olemassa olon kokonaan. kaikilla on numerot vaihtunu, asuu jossai iha muualla... yks "jenny" laittaa ehkä kerran kuussa viestiä, mutta sitäkää ny oikee kaveriks voi sanoo ku on valehdellu päin naamaa yms.... masennus kanssa vaivannu jo ala-aste ajoilta ku oon ollu aina se jota kiusataan... oma sulhanen vähä piristäny mieltä.... mutta silti kärsin vakavasta masennuksesta.
Mikä se sellanen kaveri on kun sanoo olevansa kaveri mut ei koskaan soita, lähetä tekstaria, ei pyydä mihinkaan ulos baariin tai muuallekkaan. Kadullakin näkee kaverin joskus mut ei pysähdy edes juttelee. Sanoo vaan moi ja jatkaa matkaa.
Aloittaja,missä päin asut? Mä olen 18-vuotias ja mulla ei myöskään pahemmin kavereita ole.Tai oikeestaan kyllä niitä on muutama,mutta huomaan että olen kasvanut ihan eri suuntaan kuin he,enkä viihdy niiden seurassa enää ollenkaan.
Kavereitani kiinnostaa vaan jatkuva dokaaminen ja huomaan että he ovat todella pinnallisia ihmisiä.Kaikkien pitäisi näyttää samanlaisilta ja mahtua yhteen tiettyyn muottiin.kun on vähänkin erillainen niin heti leimataan "oudoksi".
Tuntuu muutenkin että mä olen jotenkin kasvanut henkisesti ihan kauheasti muutaman vuoden aikana,ja kaipaisin enemmän semmosia henkeviä keskusteluita,kahvittelua,leffassa käymistä ynm...Kavereitani enemmän kiinnostaa pelkkä jatkuva biletys ja toisten ihmisten arvostelu.