Tapasin mieheni 7 vuotta sitten, juuri kun me molemmat olimme valmistumassa melkeinpä hyviin ammatteihin. Heti alussa kävi selväksi ettei haaviin jäänyt mitään tavallista. Miehellä oli useampikin huono kokemus naisista, ja kenties siitä johtuen säästi niin itseään kun kunnioitustaan naiselle joka ne ansaitsi. Ja kunnioitusta ja arvostusta, sitä sain hämmästyttävän paljon heti alusta asti. Mies ei juo, ei polta ja suorastaan vaatii että minulla on hyvät oltavat ja että ongelmiin puututaan heti kun ne ilmenee. Ensimmäinenkin rakastelukertakin, olin miehelle ensimmäinen kokemus ja sain siitä huolimatta enemmän nautintoa kun kertaakaan aikaisemmin.
Naimisiin menimme reilun puolentoista vuoden seurustelun jälkeen, kun oli asunnonoston aika, miehen toivomuksesta ilman edeltävää avoliittoa. Useimmat ei suostuisi tällaiseen, mutta minä mietin että jos tämä ei tule onnistumaan niin sitten ei mikään. Sama meno jatkui: mies näki myös avioliitossa aidosti vaivaa minun hyvinvoinnin puolesta. Tukee minua jopa oman yrityksen kustannuksella, ja kehottaa minua ottamaan vastaa vain koulutusta vastaavia työtä, ei hanttihommia.
Mies panostaa suhteeseen aivan täysillä, varsinkin silloin kun menee huonosti. Vuonna 2008-2009 oli finanssikriisi pahimmillaan ja minunkin työpaikalla jaettiin lomautuksia ja irtisanomisia. Pinna oli kireällä, ja annoin sen vaikuttaa myös yksityiselämään mutta mies sen kun jaksoi huolehtia siitä että yhteistä aikaa on ja minulla on hyvä olla. Kaikki siitä huolimatta että miehenkin liiketoimet oli taantumassa, ja olisivat aivan hyvin voineet päättyä.
Viime kesänä huomasin olevani raskaana. Ei ollut suunniteltu asia, mutta yllätys oli mitä iloisin meille molemmille. Mies melkeinpä anoi meitä pitämään lapsen, ja näin sitten päätimme tehdäkin. Viime marras-joulukuun vaihteessa oli pakkaset pahimmillaan eikä tietyöläiset aina ehtinyt hoitaa katuja tarpeen mukaan. Olimme mieheni kanssa iltakävelyllä kun yhdessä risteyksessä autolla ei ollut mahdollisuuksia jarruttaa meitä johtuen melkeinpä umpijäisestä ajoradasta. Olisi ajanut minun yli ellei mies olisi töninyt minua sivulle ja ottanut itse koko tällin. Minä selvisin muutamalla mustelmalla, mies murtuneella kädellä ja aivotärähdyksellä. Itketti melkolailla jälkeenpäin, sillä kuka muu nainen voi sanoa tietävänsä täydellisellä varmuudella että oma aviomies luopuu omasta terveydestä (ja jopa hengestä) vaimonsa tähden?
Nyt mies sitten on delegoinut suuremman osan yrityksensä tehtävistä työntekijöilleen, ja pääasiassa toipuu kotona. Lapsemme on reilun kuukauden ikäinen, ja oikeastaan paras mahdollinen tilanne että olemme molemmat kotona sitä hoitamassa.
Entä rahat, voisi joku huutaa. Tienasimme yhteensä 8600 euroa kuussa kun olimme töissä, ja nyt minä olen äitiyslomalla ja miehen yritys pyörii edelleen suht normaalisti. Sanoisin että tälläkin saralla asiamme ovat parhaalla mahdollisella tavalla.
Aikana ennen lasta mieheni nosti minut melkoisen korkealle jalustalle, ja huolehti aina poikkeuksetta ensin minun hyvinvoinnista. Meillä oli paljon kosketusta, haluauksia, suutelua, syleilyä jne. Piti minua kun kukkaa kämmenellä. Raskauden myötä ja varsinkin onnettomuuden ja lapsen syntymän jälkeen mies suorastaan palvoo minua. Saattaa purskahtaa itkuun kesken syleilyn ja vähän ajan päästä sanoo että kun minun kanssa on niin hyvä elää. Tämä on alkanut ahdistamaan, ja vähän pelkään miten kauan ahdistus pysyy siedettävänä. Kenelläkään kokemuksia tällaisesta tilanteesta?
Naimisiin menimme reilun puolentoista vuoden seurustelun jälkeen, kun oli asunnonoston aika, miehen toivomuksesta ilman edeltävää avoliittoa. Useimmat ei suostuisi tällaiseen, mutta minä mietin että jos tämä ei tule onnistumaan niin sitten ei mikään. Sama meno jatkui: mies näki myös avioliitossa aidosti vaivaa minun hyvinvoinnin puolesta. Tukee minua jopa oman yrityksen kustannuksella, ja kehottaa minua ottamaan vastaa vain koulutusta vastaavia työtä, ei hanttihommia.
Mies panostaa suhteeseen aivan täysillä, varsinkin silloin kun menee huonosti. Vuonna 2008-2009 oli finanssikriisi pahimmillaan ja minunkin työpaikalla jaettiin lomautuksia ja irtisanomisia. Pinna oli kireällä, ja annoin sen vaikuttaa myös yksityiselämään mutta mies sen kun jaksoi huolehtia siitä että yhteistä aikaa on ja minulla on hyvä olla. Kaikki siitä huolimatta että miehenkin liiketoimet oli taantumassa, ja olisivat aivan hyvin voineet päättyä.
Viime kesänä huomasin olevani raskaana. Ei ollut suunniteltu asia, mutta yllätys oli mitä iloisin meille molemmille. Mies melkeinpä anoi meitä pitämään lapsen, ja näin sitten päätimme tehdäkin. Viime marras-joulukuun vaihteessa oli pakkaset pahimmillaan eikä tietyöläiset aina ehtinyt hoitaa katuja tarpeen mukaan. Olimme mieheni kanssa iltakävelyllä kun yhdessä risteyksessä autolla ei ollut mahdollisuuksia jarruttaa meitä johtuen melkeinpä umpijäisestä ajoradasta. Olisi ajanut minun yli ellei mies olisi töninyt minua sivulle ja ottanut itse koko tällin. Minä selvisin muutamalla mustelmalla, mies murtuneella kädellä ja aivotärähdyksellä. Itketti melkolailla jälkeenpäin, sillä kuka muu nainen voi sanoa tietävänsä täydellisellä varmuudella että oma aviomies luopuu omasta terveydestä (ja jopa hengestä) vaimonsa tähden?
Nyt mies sitten on delegoinut suuremman osan yrityksensä tehtävistä työntekijöilleen, ja pääasiassa toipuu kotona. Lapsemme on reilun kuukauden ikäinen, ja oikeastaan paras mahdollinen tilanne että olemme molemmat kotona sitä hoitamassa.
Entä rahat, voisi joku huutaa. Tienasimme yhteensä 8600 euroa kuussa kun olimme töissä, ja nyt minä olen äitiyslomalla ja miehen yritys pyörii edelleen suht normaalisti. Sanoisin että tälläkin saralla asiamme ovat parhaalla mahdollisella tavalla.
Aikana ennen lasta mieheni nosti minut melkoisen korkealle jalustalle, ja huolehti aina poikkeuksetta ensin minun hyvinvoinnista. Meillä oli paljon kosketusta, haluauksia, suutelua, syleilyä jne. Piti minua kun kukkaa kämmenellä. Raskauden myötä ja varsinkin onnettomuuden ja lapsen syntymän jälkeen mies suorastaan palvoo minua. Saattaa purskahtaa itkuun kesken syleilyn ja vähän ajan päästä sanoo että kun minun kanssa on niin hyvä elää. Tämä on alkanut ahdistamaan, ja vähän pelkään miten kauan ahdistus pysyy siedettävänä. Kenelläkään kokemuksia tällaisesta tilanteesta?
Vastaukset 7
Vanhimmat
On kokemusta.
Minä olin meillä se joka meinasin menettää taannoin henkeni onnettomuudessa ja myös minulla on erittäin huolehtiva ja paljon ajatteleva mies, jolle minä olen kaikki kaikessa (meillä ei ole lapsia).
Onnettomuuden jälkeen miehen suojelutarve ja hellyys ovat selvästi syventyneet, tutut naureskelevat kateellisina kun me kävelemme yhä käsi kädessä vaikka jo yli 20v liittoa takana. :)
Olemme monesti muistelleet sitä aikaa kun mies odotti sairaalassa tietoa siitä selviänkö minä hengissä vaiko en. Minähän lojuin "onnellisesti" koomassa, tietämättä mistään mitään. Meillä on siis hyvin erilaiset muistot, joten juttua riittää.
En koe mieheni "tarrautumista" mitenkään ahdistavana, koska ymmärrän mistä se johtuu. Hän kävi läpi, niin ajatuksella kuin tunteellakin, puolison menettämisen koko kirjon. Sellainen kokemus muuttaa ihmistä. Sitä tajuaa yhtäkkiä konkreettisesti sen, miten lyhyt elämä on ja että mitään ei voi tietää etukäteen. Mikään ei valmista rakastavaisia sellaiseen äkkieroon, ja sen ymmärtäminen (tunteella, ei vain teoriassa) on rankka juttu.
Sinunkin miehesi takuulla säikähti siinä läheltä piti- tilanteessa, ja vaikka hänellä meni niin sutjakkaasti päälle se suojeluvietti, on siitä kokemuksesta selviytyminen hänellekin vielä pitkä urakka - niin fyysisesti kuin henkisestikin. Hän totta kai kelaa nyt sitä, että mitä olisi menettänyt, jos se tömäyksen saanut olisit ollut sinä vatsoinesi. Sellaisen tosiasian tajuaminen saa miehen kuin miehen liikuttumaan.
Niiden kyynelten kautta hän nyt purkaa jännitystä, pelkojaan ja kaikkea sitä minkä patosi pois tieltä, jotta hänen perheensä selvisi hengissä. Hän luultavasti tajusi tekonsakin vasta jälkeenpäin, ja siinä on sitten lisää syytä itkeä onnesta koska selvisi itsekin hengissä!
Puhukaa. Paljon. Istukaa saunassa ja partsilla ym. kun vauva nukkuu ja käsitelkää näitä kokemuksia keskenänne aina kun mahdollista. Siten ikävätkin kokemukset muuttuvat yhdistäviksi muistoiksi eivätkä ahdista enää itkun ja hämmennyksen partaalle. Se on toipumista yhdessä.
Toipuminen ottaa aina oman aikansa, ja noin hyvä parisuhde kestää sen ajan kyllä leikiten, tiedän luvata.
Jaksamista teille molemmille. Vauva pitää teidän arkenne nyt uuden elämän piirissä. Uskaltakaa keskittyä luottavaisina uuteen rooliinne vanhempina, siinä toipumisen lomassa. Sillä tavalla pahimmat menettämisen pelotkin väistyvät pikku hiljaa aivan luonnollisesti. :)
LOTTOVOITTO
Voi luin ihan kuin jotain satua. Minulla ei ole koskaan ollut noin ihanaa miestä. Kuvittele tilanne, jossa ei ole minkäänlaista hyväilyä ja hellyttää muutenkuin 15 min seksin aikana 1-4 kertaa kahden viikon aikana. Ei suukkoja ei halauksia.
Teillä on asiat tosi hyvin. Nauti nyt vauvasta ja miehestäsi. Kaikille ei ole suotu noin ihanaa elämäntilannetta.
Mistä ihmeestä ne jotkut löytävät tollasia miehiä. Yhet vaan pettää ja pettää......puolisoita jne. ja toisilla on aivan ihanat miehet. ei mene tasan onnenlahjat, näin se vain on.
Normaalia:
Kun nainen viimein saa mieheltä kaiken, hän tulee onnettomaksi :(
Oletpa aarteen löytänyt! Täällä palstalla kun ihmiset valittavat enimmäkseen puolisonsa puutteista, on mukavaa lukea kerrankin toisenlaista tekstiä. Miehesi ei selvästikään pidä sinua itsestäänselvyytenä vaan on onnellinen kanssasi. lä suotta ahdistu kun siihen ei ole mitään aihetta, olkaa onnelliset jatkossakin!
Mikä sua oikein siis ahdistaa?